A Soul Called Perdition – Into The Formless Dawns

Kirjoittanut Daniel "Thaumiel Nerub" Neffling - 23.3.2016

A Soul Called Perdition heräili vuosien 2013–2014 aikana hämeenlinnalaisen Pain Confessor -metallipajan vaipuessa hiljalleen määrittämättömän pituiseen horrokseen. Kitaristi Tuomas Kuusinen oli rustaillut reilun levyllisen verran materiaalia tulevaisuutta silmällä pitäen, mutta asioiden edetessä eräänlaiseen päätepisteeseen ja biisien uhatessa jäädä täysin vaille käyttöä päätti hän valmistella paketin itse lopulliseen kuosiin ja julkaista omakustanteisena pikasoittona. Tästä kehkeytyi 11.3.16 julkaistu ”Into The Formless Dawn”, joka on raivoisa matka ihmisyyden kadotukseen, kostoon, vihaan ja lannistumattomuuteen.

Mies itse toteaa seuraavaa: ”Levy on jäähyväiset Pain Confessorin aseveljille ja yhtyeelle, joka piti otteessaan sydäntäni ja sieluani yli kymmenen vuotta. Näen sen myös hyvästeinä kaikille vaikeuksille, joita tuohon aikaan kaiken hyvän ohessa sisältyi. Levyn jokainen biisi on täynnä inhoani nykymaailman helvettiä kohtaan, jossa useat ihmiset joutuvat kamppailemaan elämästään päivittäin niitä ihmissaastoja vastaan, jotka syövän lailla raiskaavat maailmaamme. Jokaisella konfliktien osapuolella on vastuu esimerkiksi lapsiuhreista, siviilien häikäilemättömästä tuhoamisesta ja kulttuuriperinnön tärvelemisestä. Jokaisen rikoksen tekijällä löytyy taustajoukkoja uhrien jäädessä yksin ja usein ilman tuntuvaa oikeutta. Teki helvetin hyvää saada huutaa kerrankin koko oksettava raivo ulos ja tuulettaa omaa kupolia ennen lopullista varokkeen poksahdusta. Toivottavasti se välittyy kuulijalle. Aivan sama mitä pidit, tai et kunhan tunnet sen.”

Levyn ensimmäinen kappale aukeaa melko perinteisesti mutta miellyttävän tykittävästi. Toinen kappale tuo valtavaa vaihtelua ensimmäiseen, ja kappaleessa on useita rakenteeltaan erilaisia osioita. Harmillisesti nämä eivät sulaudu järin hyvin yhteen, ja musiikki kuulostaa hyppivältä, vielä kun miksaus on aika karseaa. Paremmalla toteutuksella toinen biisi olisi voinut olla paljon parempi. Hevimmästä otteesta kolmas kappale laskee hieman hitaampaan ja tummempaan balladiin, joka tuo etäisesti mieleen jopa vanhemman Cradle Of Filthin. Kakkosbiisin kömpelyys ja huono toteutus unohtuu välittömästi, sillä tämä biisi on aivan loistava!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn aloittavat kolme kappaletta oikeastaan asettavat jo koko levyn kuvion: on nopeampia biisejä, hitaampia ja synkempiä biisejä sekä niitä, joissa tekninen toteutus ei ole mennyt ihan nappiin. Kuitenkin tulee ottaa huomioon sekin, että laulun sekä kaikkien instrumenttien takana on yksi mies. Loppujen lopuksi: ellei tätä tietäisi, ei se ensimmäisenä olisi tullut mieleenkään.

Levyn tummanpuhuva ja tunnelmallinen kansitaide lunastaa lupauksensa, levy on mielenkiintoinen sekä hyvä kaikkine rupineen. Levyn kansi on usein se, joka asettaa odotukset, ja vaikka tässä tapauksessa odotinkin ehkä jotain bläkimpää, en ole pettynyt. Mutta välittyykö levyn kautta turhautunut ja vihainen sanoma maailman tilasta? Jokainen päättäköön sen itse.