Accept ei edelleenkään suostu väsyneeksi nostalgia-aktiksi – Turku sai kokea hillitysti kaaoksen nousun

Lähes kymmenen vuotta sitten tapahtuneen paluunsa jälkeen Accept on ollut ahkera poppoo, eikä ollenkaan suotta. Tuossa ajassa on ilmoille saatettu neljä studioalbumia, joiden kaupallinen menestys on ollut huomattavaa sisältäen muun muassa ensimmäiset listaykköset niin Suomessa kuin bändin alkuperäisessä kotimaassa Saksassa. Viime vuoden elokuussa julkaistu ”The Rise Of Chaos” sekä sitä seurannut Euroopan-kiertue ovat olleet olleet myös menestyksiä, ja neljätoista maata kattava osuus on kuitannut suosiota loppuunmyytyjen esitysten myötä. Suomen kautta Venäjälle matkaava karavaani pysyi tällä kertaa maamme eteläisessä osassa ensimmäistä kertaa soitetun Turun sekä seuraavana päivänä Helsingissä tapahtuvien keikkojen myötä.

Mukana Acceptilla oli Turussa talvisena lauantaina Yhdysvalloista kotoisin oleva Night Demon. En tarkoituksella tutustunut yhtyeeseen etukäteen, mutta nimen perusteella annoin itselleni pienen oikeuden ennakkoluuloihin mahdollisesta ö-sarjasta. 2011 perustettu bändi on julkaissut kaksi pitkäsoittoa, mutta ne ovat jostain syystä päässeet livahtamaan korvieni ohi.

Minuutilleen ilmoitettuna ajankohtana alkanut keikka oli siinä suhteessa positiivinen yllätys, että ei yhtye ö-sarjaan kuulunut. Vahvat NWOBHM-vaikutteet paistoivat läpi, ja kolmekymmentä vuotta sitten yhtyettä olisi varmaan kutsuttu US power metal-termein (silloin kun power metal ei ihan tarkoittanut samaa kuin nykyään). Mielikuvaa vahvistaakseen yhtye on kiertänyt aiemmin muun muassa Diamond Headin ja Ravenin kanssa.

Alussa bändi kaahasi nopeilla kierrosluvuilla, mutta kyllä tempoa välillä vähän laskettiinkin. Laulaja-basisti Jarvis Leatherby lauloi mukavan melodisesti eikä trio muutenkaan osoittanut heikkoja lenkkejä. Lisäpotkua toi kitaristi Armand John Anthonyn laulamat taustavokaalit ja molempien Flying V:t saivat kyytiä. Lavalle oli jätetty lämmittely-yhtyeelle hyvin tilaa ja he ottivatkin lauteet kokonaisvaltaisesti haltuun. Itse asiassa bändi soi triona oikein mainiosti eikä lisäjäseniä soittimineen kaivattu soundia täydentämään. Leatherby on muuten melkoisen aktiivinen vaikuttaja musiikin saralla festarijärjestäjänä sekä esimerkiksi uudelleen aktivoituneen Cirith Ungolin riveissä.

Yleisöä ei valitettavasti ollut bändin Suomen debyyttikeikan alkuun mennessä hirmuisesti saliin saapunut, mutta tasainen silmäparien lisääntyminen toi luultavasti yhtyeelle useita uusia ystäviä (tosin yhtye oli saattanut tehdä niitä jo edellisenä iltana ollessaan kuulemma ulkoilemassa Turun yöelämässä). Yhtyeen kone ei liiemmin yskähdellyt, jos ei lasketa keikan lopussa tapahtunutta teknistä ongelmaa kitaran kanssa. Se ei tietenkään ollut yhtyeestä riippuvainen ja rumpali Rusty Squires paikkasi tilanteen ammattilaisen elkein takomalla kannuja niin kauan, että homma saatiin taas jatkumaan.

Tokihan yhtye esitti osittain jo usein kuultuja kliseitä eikä omaperäisyys ollut heidän suurin valttinsa. Kliseet toimivat kuitenkin silloin kun ne ovat hyvin ja pirteästi tehty sekä taitavasti kierrätetty kuten Night Demonin tapauksessa, joten mitäs sitä pienistä nurisemaan. Mieleen biiseistä jäivät ainakin ”Screams In The Night” sekä ”Hallowed Ground”. Loppumetreillä lavalla pyörähti Iron Maidenin Eddien äpärähirviön oloinen kekkuloitsija drinkkinsä kanssa. Keikan viimeisenä rallina soitettu Iron Maiden-laina ”Wasted Years” omistettiin kotimaiselle Ranger-yhtyeelle, joka kieltämättä henkii samanlaista olemusta. Bändi jätti hyvän fiiliksen ja uudelleen kohdalle sattuessa menen varmasti ottamaan uusintakierroksen.

Edellisen keikan Silja Linella heittänyt pääbändi Accept ei turhaa antanut yleisön odottaa, vaan säntillisen työmoraalin omaava bändi aloitti tykityksen lähes ilmoitettuna aikana.

Tauon päätyttyä lavalta paljastui kankaiden alta melkoinen rumpuhäkkyrä, uuden levyn kannen mukainen taustakangas sekä edelliseltä kiertueelta vaihtuneet lavasteet täynnä varoitusmerkkejä. Ensimmäisenä lavalta suomalaisyleisöä tervehti muutaman vuoden bändissä ollut rumpali Christopher Williams ja uuden levyn avausbiisin ”Die By The Swordin” intron soidessa koko ryhmä valloitti lauteet.

Acceptin katalogilla olisi helppo vetäytyä rahastavaksi nostalgiakoneeksi, mutta sihen yhtye ei ole alentunut. Laulaja Mark Tornillon aikakaudella luotu materiaali on kauttaaltaan relevanttia ja kestää loistavasti keikkalavojen valot. Reilun kahdenkymmenen biisin settilistasta uusi aikakausi kattoi aika tarkalleen puolet. Edelleen yleisössä kuului ennen keikkaa välillä tiukkaa keskustelua siitä, että kenen pitäisi olla bändin keulilla kirkumassa. Minun makuun Tornillo on oikein pätevä mies tontillaan eikä hänen enää tarvitse todistella itseään. Menneisyyden kaipuuta on tyydyttämässä yhtyeen entinen keulakuva Dirkschneider omilla versioillaan historiasta.

Tosin täytyy kaiken kehumisen keskellä myöntää, että ei Tornillonkaan ääni mielestäni ihan samassa iskussa ollut kuin edellisellä kiertueella. Pääosin hänen äänensä loisti sirkkelisoundillaan, mutta muutamissa biiseissä häneltä lähti lähinnä tuskallisen oloista pihinää. Onneksi yhtye soi hänelle taukoja eikä hän tuhlannut aikaa jaaritteluun, vaan ensimmäiset välispiikit kuultiin vasta viidennen biisin jälkeen. Silloinkin lähinnä vain lyhyet kohteliaisuudet talvisessa Suomessa olemisen hienoudesta. Oman paikkansa hän oli löytänyt lavan reunasta aina kun ei ollut lauluosuuksia hoidettavana.

Toisena soitetun ”Stalingradin” jälkeen käytiin piipahdus kahdeksankymmentäluvulla ”Restless And Wildin”, ”London Leatherboysin” ja ”Breakerin” sävelillä. Tutuista lauluista huolimatta yleisön reaktiot olivat tässä vaiheessa kohteliaan hillittyjä ja suurin riemu oli vielä kytemässä. Välillä Tornillo heilutti yhtyeen lippua ja Herman Frankin paikan toisena kitaristina ottanut entinen Grave Digger-kepittäjä Uwe Lulis ei edeltäjänsä tavoin tyytynyt seisoskelemaan, vaan otti rohkeasti paikkansa käyden jopa yksin catwalkilla. Muutenkin Lulis tuntui nauttivan pestistään velmuilemalla täysin rinnoin. Sikäli hän sopi remmiin hyvin, että hän oli ilmeilyiltään oivaa jatkoa bändin ydinkaksikon Peter Baltesin ja Wolf Hoffmannin hyväntuulisuudelle. Bändin ehdottomia vahvuuksia on se positiivinen asenne, millä he teutonimelskettään jyrää. Lavalla annetut hymyt vaikuttivat väistämättä koko konsertin ilmapiiriin eikä lainkaan huonolla tavalla.

Punaisten hälytysvalojen loistaessa viimeisin levy sai oman tonttinsa neljällä peräkkäin soitetulla kappaleella. Hienosti biisit potkivat livenäkin ja jostain syystä ”Koolaid” tuntui saavan parhaan vastaanoton. Biisin aikana Tornillo sekoitti kuvitteellisia drinkkejä ja kieltämättä tunnen suurta sielujen sympatiaa ”Analog Man”-biisin kanssa. Kyseinen biisi oli saanut paitakojulle myös oman hienon mallinsa.

Peter Baltes on maininnut olevansa perusbasisti ilman kikkailuja, mutta kyllä hänen sormensa taipuivat vikkeläänkin menoon ”Final Journeyn” aikana. Myöhemmin saatiin vielä ekstranäyte hänen taidoistaan, kun hän ja Hoffmann kävivät huumorilla höystetyn skaban ”Objection Overruledin” aikana toistensa soittoa matkien. Hoffmann oli yhtyeen ainoa jäsen, joka sai yksin pidemmän soolonumeron noin tunnin kuluttua show’n alkamisesta. Komeasti soi herran kitara antaen näytteen muun muassa Ravelin ”Bolerosta”.

”Shadow Soldiers” omistettiin maailmalla oleville sotajoukoille, jotka pitävät rauhaa yllä. Biisi tarjosi ainoan seesteisemmän hetken, sillä sen jälkeen alkoi sellainen hittikimara, että oksat pystyyn. ”Neon Nights” johdatteli Tornillon tiedusteluun yleisön halukkuudesta laulaa ja arvaten tiedossa oli ”Princess Of The Dawn”. Itse olen kehittänyt jonkinlaisen inhoreaktion biisiä kohtaan juuri ylipitkiksi venyneiden laulatuskohtien vuoksi. Itse kappaleessa ei ole mitään vikaa ja onneksi tällä kertaa versioinnissa pysyttiin kohtuudessa. Itse asiassa biisi oli loppujen lopuksi ihan miellyttävä kokemus. Yleisölaulatusten aikaan seisomaan noussut Williams polki samalla basareitaan niin innokkaasti, että pelkäsin koko häkkyrän sortuvan.

Suomalaisilla radioaalloillakin paljon soinut ”Midnight Mover” ja myös ”Metal Heart”-levyltä kotoisin oleva ”Up To The Limit” laittoivat ne varsinaiset kinkerit pystyyn. Lämmitetylle yleisölle oli helppo heittää perään mainio ”Objection Overruled” sekä uudempi ja hieman tasapaksumpi ”Pandemic”. Varsinaisen setin päätti hyväksyttävästi suoritetulla alkukirkaisulla käyntiin lähtenyt klassikko ”Fast As A Shark”.

Encoreita ei tarvinnut paljon arvailla, sillä yhtyeen ne tunnetuimmat iskusävelmät olivat vielä kuulematta. ”Metal Heart” sai luvan aloittaa loppukavalkadin ja yleisö eläytyi täysin sydämin mukaan. Toisena kuultiin yhtyeen viimeisimmän paluun pilottina toiminut ”Teutonic Terror”, joka on kyllä edelleen kiteyttävää nimeään myöden loistava kappale. Viimeisenä soitettiin isolle yleisölle ehkä se odotetuin ja kaiken kruunaava ”Balls To The Wall”. Itse en aina ymmärrä, että miksi juuri se kappale on noussut yhtyeeltä siihen kaikkein ikonisimpaan asemaan. Vaikea sitä asemaa kylläkään on kyseenalaistaa, kun koko sali naisia myöden huusi kertosäettä. Sen jälkeen vielä kiitokset, kumarrukset, rojut yleisöön ja parituntinen heavy heaven oli ohi.

Turun Logomo oli oiva paikka keikalle, sillä vaikka yleisöä tuntui olevan runsaasti paikalla, niin liian ahtaaksi paikka ei käynyt. Tähän vaikuttivat varmastikin salissa sijainneet istumapaikat, jotka ovat sijoitettu ylhäälle takaosaan. Jostain kuulin yleisömääräksi vahvistamattoman 1200 henkilöä. Lauantai-iltaan sijoittunut keikka veti yleisöä runsaasti myös Turun talousalueen ulkopuolelta. Väheksyä ei tietenkään voi bändin osuutta, sillä vahvassa vedossa he ovat edelleen huolimatta siitä, että esimerkiksi Tornillon ikävuodet alkavat kuutosella. Baltesin mukaan yhtyeella ei ole aikeita lopettaa ja hyvä niin. Minäkään en näe siihen mitään syytä.

Illan päätteeksi oli vielä Logomon Teatrossa jatkokemut, jossa kokeneet The Sedät vetivät akustisesti heavyklassikkoja. Hyvä idea niin soiton kuin paikan puolesta, mutta itse kuivasuuna päätin suunnistaa muutaman biisin jälkeen kotiinpäin. Hyvin herrat kuitenkin veti, enkä ennen ole törmännyt akustisilla duokeikoilla esimerkiksi Manowarin biiseihin.

Settilista:
1. Die By The Sword
2. Stalingrad
3. Restless And Wild
4. London Leatherboys
5. Breaker
6. The Rise Of Chaos
7. Koolaid
8. No Regrets
9. Analog Man
10. Final Journey
11. Shadow Soldiers
12. Neon Nights
13. Princess Of The Dawn
14. Midnight Mover
15. Up To The Limit
16. Objection Overruled
17. Pandemic
18. Fast As A Shark Encoret: Metal Heart
19. Teutonic Terror
20. Balls To The Wall

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Teemu Kivekäs

Kommentit