Aggression ekspressio

Istuskelin Seinäjoen legendaarisessa Warttibaarissa tässä taannoin, seuraamassa lavalla heilunutta Dead Shape Figurea ylenpalttisesti uudesta pallosta innostunutta koiraa muistuttava vapina päällä. Tai no, taannoin ja taannoin, likemmäksi viitisen kuukautta sitten. Olen kirjoittajana tunnetusti yhtä laiska kuin rakastajanakin, eikä instrumentin kokokaan eroa lajien välillä suuresti.

Hehehe.

ASIAAN. Pidän pitkälti kaikesta metallimusiikista, mutta erityisesti aggressiivisemmasta metallimusiikista, ja erityisen erityisesti thrash-metallista, joka on varmaankin se kaikista rehellisesti aggressiivisin metallimusiikin alagenreistä. Dead Shape Figure on kotimaisen rässäyksen kovimmista tekijöistä yksi niistä harvoista, jota en ollut vielä aikaisemmin päässyt livenä todistamaan, ja tästäkin keikasta olin jollakin konstilla onnistunut pysymään uutispimennossa keikkapäivään saakka.

Keikalle kuitenkin päädyin, eikä keikka pettänyt.

En yleensä keikoilla keskity ympäristööni (saatika kännykän tuijottamiseen), olin sitten lavan edessä, yleisömassan keskellä tai yksinkertaisesti pöydässä kuuntelemassa, kuten tällä kertaa. Kun keikkaan kuitenkin syventyy oikein kovaa, rupeaa katse usein harhailemaan huoneessa, ilman mitään varsinaista kiintopistettä tai tarkoituksellisuutta. Se on vain jotakin mitä teen, kun keskityn johonkin asiaan kovasti. Tällä kertaa skannaillessani huomasin jotakin häiritsevää likempänä lavaa heiluneiden ihmissukuisten kasvoilla: hymyä.

Jostakin syystä kiinnitin siihen huomioni. Jatkoin skannailua ripauksen aikasempaa tarkempana. Hymy myös valomiehen kasvoilla. Samaa, totaalisesti ympäröivään ambienssiin sopimatonta linjaa myös tiskin suunnalta, sekä muiden pöytiin jääneiden naamoilta.

Jäin pohtimaan asiaa keikan loputtua, loppukansankin haahuillessa hiljalleen takaisin pöytiin. On hyvin tunnettu ja tiedostettu tosiasia, että metallifestivaaleilla ei ole järjestyshäiriöitä. Yksi suuri osasyy tähän on varmasti se, että metallifestivaaleilla ihmiset ovat yleensä niin hilpeässä kunnossa, että kenenkään koordinaatio ei riitä painien järjestämiseen, mutta ei se tokikaan ainoa syy ole.

Metallimusiikki on kokonaisuudessaan edelleen alakulttuuri, vaikka jotkin orkesterit satunnaisesti julkiseen parrasvaloon joskus pääsevätkin/joutuvatkin. Syy tälle on monisäikeinen, mutta yksi säikeistä on varsin helppo todentaa, tarkastelemalla vaikkapa tätä kyseistä keikkaa metallimusiikin kulttuuria tuntemattoman ulkopuolisen näkövinkkelistä:

Kävelet rappuset alas pimeään kellaribaariin. Musiikki on nopeaa, kovaa ja rosoista. Loppu tunneskaalasta koostuu hetkittäisistä annoksista melankoliaa ja pahaenteisyyttä. Vokaaleista et saa selvää, eikä musiikin keskellä ole edes helpotusta ja tartuntapintaa tarjoavia melodisia hetkiä. Lavan edessä seisovat ihmiset huitovat nyrkeillään ja tönivät toisiaan. Loppuosa yleisöstä näyttää suoraan yläasteen huumevalistusvihkosista nostetuilta, loput keskiajan noitavainoista selvinneiltä.

Seisot rappusten alapäässä. Edessä on näkymätön portti. Aukaisemalla astut sisään tähän vieraaseen, ilmeisen väkivaltaiseen ja vihamieliseen maailmaan. Kääntymällä ympäri pääset palaamaan turvalliseen, mustikkashoteilta maistuvaan, pastelliväriseen populaarikulttuurin maailmaan.

Sieltä portilta katseltuna nämä hymyt eivät varmasti erotu yhtä hyvin kuin yleisön seasta; ja ottaen huomioon kuinka rumia suurin osa metallimusiikin kuuntelijoista on, hymyt näyttäisivät muutenkin varmaan enemmän Picasson maalauksista karanneilta irvistyksiltä, kuin joukkoonsa kutsuvilta hyväntahtoisilta virnistyksiltä.

Tämä toimii tietysti myös toisinkin päin. Monien metallipuritaanien mielestä rap-musiikkia ympäröivä kulttuuri näyttää ulkopuolelta varmasti yhtä luotaantyöntävältä – ja ironista kyllä, usein tismalleen samoista syistä: pukeutuminen, tyyli, ”ymmärrys” musiikin tasosta/sisällöstä, kosketuspinnan puute… Kuinka moni tunnustaa joskus sanoneensa rap-musiikin olevan pelkkää naisten esineellistämistä ja materialismin palvontaa?

Moni metallimusiikin ystävä joutuu varmasti viittaamaan.

Kuten alussa totesin, sain idean tähän tekstin puolikkaaseen istuskellessani Warttibaarissa. Kirjoittelin itse asiassa rungon valmiiksi sinä samaisena iltana, edelleen samassa pöydässä istuskellessani, toinen käsi tiskiltä lainattua kynää ja puolikarheaa aa-nelkkua, toinen käsi puolihuurteista oo-kolkkua puristaen.

Syy, miksi sain viimein motivaatiota takoa juuri tämän tekstin valmiiksi, niiden yhdeksän miljoonan kirjoituskansiossani huomiotani kerjäävän tekstiraakileen joukosta, on itse asiassa äärimmäisen negatiivinen, näinkin positiivisessa ja humoristisessa hengessä kirjoitetun alunkin jälkeen:

Floridassa edelliskuussa tapahtunut kouluampuminen ja sitä seurannut keskustelu.

Jokaista vastaavaa raukkamaista väkivallan tekoa seuraa aina syytösten jakaminen, ja joka ikinen kerta näitä syytoksiä suunnataan samoihin osoitteisiin: videopelit, elokuvat ja musiikki.

Videopelejä ja elokuvia pidetään massamurhaajien koulutustyökaluina, musiikkia väkivaltaisia tekoja ruokkivana, lasten ja nuorten ajatukset turruttavana aivopesuna. Metallimusiikki ei suinkaan ole ainoa musiikin genreistä, joka saa ihmisten vihaa niskoilleen. Mainitsin aikaisemmin rap-musiikin ja nyt ehkä kontekstikin on selkeämpi. Ulkopuolisen näkövinkkelistä ajateltuna on helppo ymmärtää, miksi rap, ja tietysti tähän tekstiin liittyen juuri metallimusiikki ovat niin helppoja maalitauluja.

Kuvitelkaa vaikka aikaisemmin kuvailemaani skenaariota, mutta portilla seisookin tällä kertaa närkästynyt vanhempi, tai omaa agendaansa surutta jahtaava, kohuotsikoillaan elävä toimittajan irvikuva. Kuinka helppo mikä tahansa metallimusiikin keikka tai tapahtuma on saada kuulostamaan lähinnä glorifioidulta katutappelulta, jota säestetään korvakäytävät huumaavalla, kuolemiseseen ja väkivaltaan keskittyvällä taustanauhalla? Mielikuva on valmis, ja syy sen hyväksymiselle hyvinkin humaani: alakulttuurien maalaaminen valheellisen yksinkertaistetussa valossa luo ajatuksen jostakin pahasta aivopesukultista, jonka kontolle ihmisten on helppo siirtää omia virheitään.

Ennakkoasenteidensa sokaisemat ihmiset ostavat näitä valmiiksi paketoituja syntipukkeja kuin Atrian mikroaterioita, ja näin on ongelmien syy siirretty oikeista, huomattavasti monimutkaisemmista ja vaikeammin hyväksyttävistä asioista demonisoiduille alakulttuureille ja taiteen muodoille.

Tämän keskustelun ja syyttelyn seuraaminen sekä metallimusiikin, rap-musiikin että videopelien suurkuluttajana on turhauttavaa. Videopelit sekä metallimusiikki ovat monelle yksinäiselle, julkisesti hyväksyttävästä profiilista ulkomuodoltaan ja/tai ajatuksiltaan poikkeavalle yksilölle henkireikä – usein se ainoa henkireikä, tässä kylmän kapitalistisessa, suorituksia ja muiden hyväksyntää kaiken muun yli arvostavassa yhteiskunnassa. Monet, jotka eivät tunne olevansa kotonaan oikein missään, tuntevat olevansa kotonaan nettipelien maailmassa tai metallifestivaaleilla, muiden friikkien ja karvaturpien keskellä.

Jutun otsikko on ”Aggression ekspressio”. Ei pelkästään siksi, että se näyttää ja kuulostaa kaikessa pakotetussa englannistamisessaankin siistiltä, vaan myös siksi, että se on jutun pointti. Aggressiivisuus on täysin normaali osa ihmisyyden sisältämiä tunnetiloja. Vaarallista tulee ainoastaan silloin, kun sitä ei joko saa tai osaa käsitellä oikein.

Tiedättekö, miksi ihmiset Dead Shape Figuren keikalla hymyilivät?

Koska heillä oli hauskaa. Koska orkesteri oli timanttia lavalla. Mutta erityisesti he hymyilivät siksi, että aggressiivisen musiikin kuuntelu ja sen tahdissa heiluminen on heille tapa käsitellä ja purkaa aggressiivisuuttaan oikein. Ilman väkivaltaa. Tältä maapallolta et löydä leppoisampaa nallekarhua, kuin juuri metallimusiikin tahdissa kaiken aggressiivisuutensa pois heilunut nallekarhu. Siksi metallifestareilla tai -keikoilla ei – ympäristön ambienssista ja yleisestä ulkomuodosta radikaalisti poiketen – aggressiivisuutta ole. Aggressiot puretaan skenen yhteisesti sopimien, kirjoittamattomien sääntöjen puitteissa, muiden friikkien ja yhteiskuntakelvottomien mörköjen keskellä; ja sieltä keskeltä ne puretun negatiivisuuden jälkeen jäljelle jääneet hymytkin vasta huomaa.

Kirjoittanut: Peksi Sarvinen