Anssi Kela koettelee hyvän maun rajoja onnistuneesti

Uutta kukoistuskauttaan elävä Anssi Kela ei välttämättä ole Kaaoszinen lukijakunnan ydinartisteja. Nykypäivän Kelassa on kuitenkin rock ’n’ rollin kapinahenkeä enemmän kuin monessa ns. uskottavassa rokkarissa tai maastohousuhevimiehessä. Logomossa kapinaa nähtiin niin paljon, että välillä ihmetytti, paljonko sangen keski-ikäisen oloisen yleisön huumorintaju kestää. Keikalla näet loikittiin lähes loputtoman virtuositeetin voimin hillbillykantrista juustoisen kasaridiskon kautta Yngwie Malmsteen -sooloihin.

Keikka käynnistyi Kelan ilmeisen esikuvan Bruce Springsteenin tyyppisillä trubaduuriversioinneilla ”Rakkaus on murhaa” -kolmosalbumin levyraidoista. Tämän jälkeen kutsuttiin taustabändi kehiin: Kelan kelkassa jo esikoislevystä alkaen olleet rumpali Ville Kela, kosketinsoittaja Saara Metsberg, basisti Antti Karisalmi ja tuorein kiinnitys, mm. Kotipellossa ja Voice Of Finlandin bändissä soittanut kitaristi Tuomas Wäinölä.

Konserttisalikeikan ensimmäinen puolisko pyhitettiin akustisille versioille tutuista ja vähemmän tutuista biiseistä uran varrelta. Pääsoittimensa banjoon, mandoliiniin ja cajoniin vaihtanut taustabändi käsitteli instrumenttejaan asiallisesti Tuomas Wäinölän loistaessa dobron varressa. Uudet, levyversioista poikkeavat sovitukset liikkuivat kantrin seudulla vaihtelevalla menestyksellä, esimerkiksi ”Aamu” ja ”Piirrä minuun tie” olisivat valmista kamaa Grand Ole Opryyn vain kieltä vaihtamalla ja ”Jennifer Anistonin” Iron Maiden -henkinen irkkuvälisoitto oli loistava päähänpisto. Kaikki versioinnit eivät kuitenkaan olleet täysin onnistuneita, esimerkiksi ”Suuria kuvioita” -biisin road movie -intensiteetti kärsi kantrihumppakäsittelystä suuresti. Tai sitten kyse on vain siitä, että omien suosikkibiisien tohtorointi voi tuntua jopa hyökkäykseltä kuulijaa vastaan – tosin tarpeelliselta sellaiselta.

Freddie Mercury -mikrofoni ja Anssi Kela näyttivät yhdistelmänä koomiselta, mutta naureskelu vaikeni nopeasti. Queen-henkisen enkelikuoron ja pianon säestämä Freddie Kela tarjoili ”Palava silta” -kappaleesta tulkinnan, jota voi kuvailla jopa spirituaaliseksi.

Kakkossetin käynnisti Vain Elämää -versio Sannin megahitistä ”2080-luvulla”. Se oli kieltämättä limainen kuin yökerho helvetistä, mutta silti oudon tarttuva. Toisena kuultu tuore räp-hitti ”Petri Ruusunen” sai pohtimaan entistä enemmän sitä, onko Kela todella vakavissaan tämän kaiken kanssa vai onko kyseessä jokin kansakunnan laajuinen ihmiskoe. Pseudoräp, diskobiitit ja Freddie-mikrofoni – oikeasti? Koko kuvio tanssii jatkuvasti kornin rajamailla, mutta pysyy silti juuri tarpeeksi aidon koskettavuuden puolella.

Kelan uran pelastanut ”Levoton tyttö” jatkoi samalla linjalla. Soundit ja pastellisävyiset valot olivat kuin Miami Vicesta, mutta bändi groovasi hillittömästi ja yllättävän selväpäinen yleisö saatiin kuin saatiinkin ylös penkeistä. Biisin kitarabattleen kuului osia niin Michael Jacksonin ”Beat Itistä”, Deep Purplen ”Highway Starista” kuin Yngwie Malmsteenin ”Far Beyond The Sunistakin” ja päättyi ratkaisemattomaan tasapeliin – Kelan suvereniteetti lähes minkä tahansa soittimen varressa ei ole varmaankaan jäänyt kenellekään musiikinystävälle epäselväksi. ”Nostalgiaa” lisäsi panoksia nimensä mukaisilla aseilla. Soundi- ja tyylikikkailun alta löytyy kuitenkin aina hyvä biisi ja osuva tarina, niin myös tässä tapauksessa. Kaikella järjellä ajateltuna tämänkaltaisen musiikin ei tulisi olla suosittua vuonna 2016 – hyvä silti, että on.

Vanhat hitit kelattiin (heh!) rutiinilla läpi, tosin levyversioiden suomalaiseen mielenmaisemaan pureutuneita sovituskikkoja karttaen – ”Mikan faijan BMW” –biisikin kulki kuin Popeda. Encoreiden aluksi tuli loistava ”Maitohapoilla”. Ja juuri kun luulit selvinneesi kaikesta –bassosoolo! Nummelan Bootsy Collins peukutti funkia kuin viimeistä päivää – ja niin hyvin, ettei tempausta voi väittää pelkäksi vitsiksi. Keikan springsteenmäisesti paketoineen ”Parasta aikaa” -biisin aikana Kela vaikutti aidosti liikuttuneelta saamastaan suosiosta. Koko show’ta oli välillä vaikea ottaa vakavasti, mutta hahmona Kelasta ei voi olla pitämättä. Itseironisen muusikkohuumorin ja lapsekkaan innostuksen yhdistelmässä on jotain aseistariisuvaa. Ehkäpä Kelan menestyksen salaisuus piileekin juuri siinä – toki myös viitisentoista jokaisen hyräiltävissä olevaa huippuhittiä auttavat asiaa.

Settilista:

1. Kaveria ei jätetä
2. Insomnia
3. Miten sydämet toimii
4. Aamu
5. Jennifer Aniston
6. Albin Stenman
7. Piirrä minuun tie
8. Suuria kuvioita
9. Palava silta
10. Puistossa

—————-

11. 2080-luvulla
12. Petri Ruusunen
13. Levoton tyttö
14. Milla
15. Nostalgiaa
16. Kuolleen miehen kitara
17. Mikan faijan BMW
18. 1972

—————–

19. Maitohapoilla
20. Nummela
21. Parasta aikaa

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Jani Kormu