Apollonin opetuslapset vailla omaperäisiä ideoita – arvostelussa Sons Of Apollon ”Psychotic Symphony”

Kuluneen vuoden elokuussa musiikkimaailmaa ilahdutettiin uutisella uuden kirkkaan tähden syttymisestä taivaankannelle. Kyseessä on Sons Of Apollo, oikea SUPER-superyhtye. Pääsyvaatimuksena bändiin on ilmeisesti ollut mittava ura, laaja diskografia ja huippuunsa hiottu tekninen osaaminen. ”Del Fuvio -veljekset”, legendaarisen progemetallipioneeri Dream Theaterin rumpali Mike Portnoy, sekä kosketinsoittaja Derek Sherinian soittivat yhdessä ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun, bassotaiteilija Billy Sheehanin (Mr. Big, The Winery Dogs) ja kitaravirtuoosi Tony MacAlpinen kanssa PSMS –instrumentaaliprojektissa vuosina 2012-2013. Kolmikko päätyi yhdistämään voimansa uudessa projektissa, johon mukaan liitettiin solistiksi Jeff Scott Soto (ex-Journey, ex-Yngwie Malmsteen, Trans Siberian Orchestra, Talisman) ja kitaran varteen Ron ”Bumblefoot” Thal (ex-Guns N’ Roses). Näitä auringon kultapoikia onkin siunattu mittavalla ja arvostettavalla musiikkiuralla, eikä soittotaidosta ainakaan ole puutetta.

Sons Of Apollo yhdistelee musiikissaan progressiivista metallia ja hard rockin terällä varustettua AOR:ia. Yhdistelmä ei ole täysin perusteeton. Jätettyään Dream Theaterin vuonna 2010 rumpujumala Portnoy on touhunnut ties mitä. Kuitenkin tutkiessa miehen diskografiaa, nousee esille kolme selkeää tyylilajia: proge, hard rock ja heavy metal. Sessiomuusikkona mies on ollut mm. Avenged Sevenfoldissa, kitaravirtuoosi Paul Gilbertin albumilla, progeyhtye Big Elfin albumilla, ja käynyt pamauttamassa gongia modernin progen mestareiden Hakenin EP:llä. Portnoy on myös soittanut legendaarisen heavy metal –yhtye Twisted Sisterin kiertueella ja progemetalliorkesteri OSI:n riveissä. Superkokoonpanotkaan eivät ole miehelle tuntemattomia; progea Portnoy on veivannut ahkerasti Transatlanticissa, Flying Colorsissa ja The Neal Morse Bandissa, kun taas rockimpaa vaihdetta on pistetty silmään Adrenaline Mobissa ja The Winery Dogsissa. Jälkimmäisessä yhtyeessä soittaa myös toinen Apollonin lapsi, bassovirtuoosi Billy Sheehan, joka on marinoitunut loistavana basistina legendaarisessa Mr.Bigissä yhdessä Paul Gilbertin kanssa. Samalla tavalla projektin muiden jäsenten diskografiaa tutkimalla löytyy näiden kahden tyylilajin vahva edustus. Projektin tyylivalinta ei siis ole ollenkaan perusteeton tai randomilla sekoitettu cocktail, vaan tekijänsä tietävät mistä puhuvat, mitä soittavat ja mitä oikein haluavat.

Apollon on kreikkalaisessa ja roomalaisessa tarustossa musiikin, runouden, auringon ja valon jumala. Itseään Apollonin lapsiksi nimittävä joukko musiikin apostoleita ei varmastikaan ole liikkeellä aikeinaan soittaa kolmen soinnun ränttätänttää, vaan ryhmän on pakko olla liikkeellä musiikillisen ristiretken nimissä. Kaksikaulaisilla kitaroilla varustautunut kielisoitinduo Bumblefoot ja Sheehan, massiivisen rumpupatteriston takana myhäilevä Portnoy, kunnioitusta herättävän kosketinsoitinkioskin yllä tiluttava Sherinian ja sielukkaan karismaattisella äänellään tulkitseva Soto ovat samalla sekä perusmuusikoiden märkä uni että painajainen; onko rouheaa rockia ja dreamtheatermaista progeilkamointia tiluttava jättiläinen uhka vai mahdollisuus?

God Of The Sun” aloittaa albumin mahtipontisesti ja mystisesti sitarilla soitetulla tunnelmoinnilla, jonka kuolevista henkäisyistä kohoavat Sherinianin mylvivät ja säröiset nuotit. DT:n ”Falling Into Infinity” –levyä muistuttavaa aloitusta seuraa laukkaavaa riffittelyä, joka asettuu uomiinsa autiomaan kuumuutta huokuvaan säkeistöön, joissa Soton tulkinta on kuin viileä ja toivoton tuulenvire kaiken yllä. Seesteisemmässä väliosassa kuullaan neoklassisia sointuvaihdoksia, joiden päälle on heitetty naamat sulattava kosketinsoitinsoolo. Kolmas osio kuullaan pian, kun bändi päästää ilmoille melkoista progevenkoilua tahtilajikikkailulla, unison-juoksutuksia, kitaran vapaata sooloilua ja kaikkea sitä, mihin DT –fanit ovat toivoneet Portnoyn palaavan. Samaa karkkia tarjoillaan ”Signs Of Timen” väliosassa, dramaattisilla jousilla varustetussa leikkisässä ”Labyrinthissa” ja mahtailevalla päätösraidalla ”Opus Maximus”, joka on täydet kymmenen minuuttia pelkkää hurmoksellista teknistä akrobatiaa niin soolojen kuin laskimella laskettujen tahtilajien puolesta. Musikanttien agilitya tasapainottavat eeppisemmät Ruddess –tyyliset melodiat ja painajaisen tavoin eteenpäin vyöryvät osiot.

Albumilta löytyy myös suoraviivaisempaa jyystöä. Rush –tyylisellä kosketinleadilla alkava, Asiaa ja Van Haleniakin esiin manaava ”Coming Home” on loistava single täynnä modernia nostalgiaa. Toisinaan, hieman perverssistikin, Soton ulosanti yhdistettynä yksinkertaisempaan pomppuriffittelyyn tuo mieleen Nickelbackin uusimman albumin. Tällaista toteutusta, soundimaailmaa ja musiikillista visiota olisi toivonut Sheehanin Mr.Bigin tänä vuonna ilmestyneeltä ”Defying Gravity” –albumilta. Samaisia 80-luvun syntikoita kuullaan myös koukeroisessa ”Labyrinthissa”. ”Alive” on herkempi, sisäänkääntyneempi ja melankolisempi fiilistely, joka tuo toisinaan mieleen DT:n ”Awake” –albumin rauhallisemmat hetket. ”Lost In Oblivion” on kenties albumin raskain yksittäinen kappale, joka etenee aseen piipusta laukaistulla tuplabasarikompilla, voimasoinnuilla ja matalalta louhivilla kitaratykityksillä.  ”Divine Addiction” lähtee käyntiin Deep Purplelta oppia ottaneella rock-urkusoundilla, joka siivittää kappaleen ”Perfect Strangersin” tyyliseen asenteelliseen poljentaan.

Vaikka progen ja hard rockin yhdistäminen onnistuukin täysin kyseenalaistamattomasti tältä porukalta, on albumin telos hieman epäselvä. Soton vokaaliosuudet loistavat parhaimmillaan silloin, kun tarvitaan tulkintaa tai areenojen jokaiseen reunaan asti iskevää rock-ilmaisua, kuten kappaleissa ”Coming Home” ja ”Alive”. Kuitenkin hieno lauluääni uhkaa jäädä melko pintapuoliseksi, eikä se asetu aloilleen kaikista monimutkaisimmissa ja raskaimmissa maastoissa. Raskaimmat hevikohdat kuulostavat siltä, että ne on haettu tarkoituksella myöhempien aikojen DT:lta. Robottimaiset, mylvivät kitaraiskut huokuvat Pettrucin kädenjälkeä. Sieluttomuudessaan ne muistuttavat hieman myös Ayreonia silloin, kun mies yrittää soittaa metallisinta metallia.

Portnoy itse viljelee albumilla samoja maneereita, fillejä ja kikkoja, mitä miehen taskusta löytyi vielä uniteatterin riveissä. Portnoylla ei ole enää tässä vaiheessa uraansa tarve osoittaa soittotaitojaan, joten silloin tällöin hieman yliampuvat kannuttelut syövät kappaleista jotain olennaista. Sherinianin soitosta tuntuu huokuvan samalla tavalla paikoittaista halua näyttää osaamistaan, ja tämän leadeissa ei ole oikeastaan juuri mitään uutta tai mielenkiintoista, vaikka ehdottomasti ovatkin teknisiä ja hämmästyttäviä. Sheehanin tavaramerkiksi muodostunut likainen ja epäselvä bassosoundi toimii aina toisinaan. Tässä projektissa se ei ole ihan niin etualalle miksattu, eikä niin törkeän mutainen, mutta silloin kun sen kuulee, siitä ei oikeastaan kuule muuta kuin  nopeista sormista irtoavaa möyrimistä. Albumin musiikillinen pelastaja, deus ex cithara, on kameleontin lailla tyylistä ja soundista toiseen hyppivä Bumblefoot. Mies onnistuu kuulostamaan niin monelta eri kitaristilta vain yhden osionkin sisällä. Erityiskiitosta ansaitsevat tämän mielikuvituksekkaat ja musikaaliset soolot. Erityisesti ”Signs Of Timen” U.K. –tyylisessä kitarasoolossa kuullaan loistokasta ja suvereenia soittoa. Bumblefoot ripottelee ympäri albumia ilahduttavia ideoita ja kudoksia, jotka toisinaan muistuttavat Eddie Van Halenia, toisinaan Allan Holdsworthin epäkonventionaalisia fuusiosooloja ja toisinaan Petruccin koneistettua oikean käden tekniikkaa. Bumblefoot; levyn musikaalisin musikantti.

Albumi ei ole monellakaan tavalla mitenkään erityisen ”psykoottinen” eikä aina edes ”sinfoninen”. Varsinaista kehittelyä tai mielikuvituksellista leikittelyä ei tapahdu oikeastaan juuri missään kohdassa. Avauskappaleessa jokainen osa isketään peräkkäin niin, että ne olisi oikeastaan voitu laittaa mihin tahansa järjestykseen, mihin tahansa toiseen kappaleeseen. Instrumentaalinen ”Figaro’s Whore” on erillinen raita albumilla vain, koska Sherinian sattui tiluttamaan lyhyen soolon, eikä mies ilmeisesti saanut tarpeeksi esitellä kykyjään. Jos se oli pakko sisällyttää albumiin, olisi sen voinut laittaa vaikka ”Divine Addictionin” loppuun tai alkuun. ”Opus Maximusta” voisi helposti lähteä syyllistämään omahyväiseksi ”hei me osataan soittaa” –mentaliteetilla kuorrutetuksi nuottisirkukseksi, varsinkin kun sen ”psykoottisimmat” hetket koostuvat pitkälti DT –alelaarista poimituista instrumentaalikyhäelmistä, mutta joillekin kappale on varmasti odotettua höyryjen päästelyä kyvykkäältä soittoporukalta. Sellaiseksi albumi monessa kohtaa jääkin; vaikuttavaksi taidonnäytteeksi taitavilta muusikoilta, jotka pystyvät soittamaan monet suohon. Kaikille on alusta asti ollut selvää, että nämä miehet osaavat soittaa, mutta mitään kovin mielenkiintoista heillä ei kokonaisuuden puolesta ole tarjota. Laskisin kuitenkin arvoa sille seikalle, että tätä musiikkia on helppo kuunnella, ja jos todella haluaa kuulla vanhanliiton progemetallia DT:n hengessä, on albumi loistolisäys levyhyllyyn (tai Spotify -kirjastoosi, jos et harrasta perinteistä musiikkimediaa). Lisäksi lasken arvoa ”Coming Homen” kaltaisille kappaleille. Sillä kun puhutaan rockin tulevaisuudesta, Sons Of Apollolla olisi varmasti paljon enemmän annettavaa sen saralla.

5½/10

Kappalelista:

  1. God Of The Sun
  2. Coming Home
  3. Signs Of The Time
  4. Labyrinth
  5. Alive
  6. Lost In Oblivion
  7. Figaro’s Whore
  8. Divine Addiction
  9. Opus Maximus

Sons Of Apollo Facebookissa

Kirjoittanut: Samuel Järvinen