Between The Buried And Me:n ”Automata I” on onnistunut paluu tuttuun formaattiin – joskin bändi on tehnyt parempaakin

Jokainen metallinsa tunteva progefani osaa arvostaa ja tunnustaa Between The Buried And Me:n ylitsevuotavan virtuositeetin ja kadehdittavan sävellystaidon. Kohta 20 vuotta olemassa ollut yhdysvaltalaisyhtye aloitti metalcoren ja death metalin risteytyksenä, mutta poimi proge-elementtejä musiikkiinsa niinkin varhain kuin kakkosalbumillaan ”The Silent Circus” vuonna 2003. Vuonna 2007 julkaistu ”Colors” aloitti kolmen albumin putken, josta moni progeyhtye voi vain kuolaten haaveilla. Pitkiä, polveilevia sävellyksiä, eklektistä ja ennakkoluulotonta tyylilajien risteyttämistä, häikäisevää virtuositeettia sekä mielenkiintoisia konsepteja – kaikkea sitä, mitä progressiivisen metallin fani voi toivoa. Vuoden 2015 ”Coma Ecliptic” –albumillaan bändi teki niin sanotusti Opethit ja kevensi ilmaisuaan vähentämällä murinavokaaleja ja ottamalla mukaan entistä enemmän klassisen progen aineksia.

Vuosi 2018 näkee yhtyeen kuitenkin palaavan hieman ajassa taaksepäin kaksijakoisen vastaanoton saaneen kokeilun jälkeen. Kuulijakuntaa hemmotellaan ei yhdellä vaan kahdella uudella albumilla, jotka muodostavat yhtenäisen konseptin. Konsepti itsessään on varsin mielenkiintoinen: kuvittele, että näkemiäsi unia televisioitaisiin sinun tietämättäsi massoille viihteeksi. Kaikki sisimmät pelkosi, halusi ja toiveesi olisivat kuin Truman Show –tyylistä tositelevisioita ihmisille, joita et edes tunne. Fanit eivät myöskään tule pettymään musiikin puolesta, sillä yhtye on palannut tällä albumilla musiikillisesti jonnekin ”Alaskan” ja ”The Great Misdirectin” välimaastoon. Jo avauskappale ”Condemned To The Gallows” lyö hampaat kurkkuun raskaalla runttauksellaan, jossa kuuluu selkeästi bändin varhaisempien albumien kaikuja. Se on musiikillisesti kuin rajusti kompressoitu versio ”Coma Eclipticista” – eräänlainen nopea tiivistelmä.

Tiivis on myös itse albumi: vaatimattomat 35 minuuttia kestoa ja 6 kappaletta, joista yksi on vain minuutin mittainen lyhyt hengähdystauko. Yhtye ei vielä tällä albumilla ole palannut muutamien aikaisempien albumiensa tyyliin, jossa albumi on ahdattu täyteen pitkiä ja keskittymishäiriöisesti poukkoilevia kappaleita lukuisilla eri välisoitoilla ja riffeillä. Jollakin tapaa paketti tuntuu yhtyeen mittapuulla ensimmäistä kertaa täysin hallitulta. Albumin pisimmät kappaleet onnistuvat pysymään raameissaan rönsyilmettä liikaa ulos, mutta silti ne sisältävät kosolti eri ideoita ja uusia temppuja. ”Yellow Eyes” on hybridi kaikenlaista funkahtavaa ja groovaavaa sekä lyijynraskasta. Kyseessä on yksi raskaimmista BTBAM –kappaleista vähään aikaan – sekä tarttuvimmista. Hienoja melodioita, tarttuvia riffejä sekä paljon groovea ja rähinää. Tässä kappaleessa yhtyeen bassotaituri Dan Briggs pääsee todella loistamaan melodisilla linjoillaan, funkahtavalla komppauksellaan ja ihailtavan omaperäisellä tyylillään. Kyseessä on ehdottomasti yksi albumin kohokohdista.

Lyhyemmät kappaleet toimivat hyvin osana kokonaisuutta. ”House Organ” on hieman samantyylinen siirtymäkappale, joita bändi käytti edellisellä albumillaan. Se ei kuitenkaan ole samaan tyyliin kevyt, vaan se on raskas kuin luotijuna. Albumin toisen puolen aloittava ”Millions” on simppelihkö ja hivenen avaruudellinen kappale, joka tuntuu olevan jonkinlainen BTBAM:n oma pop –kappale, jos jokin yhtyeen kappaleista sellainen voisi olla. Päätöskappale ”Blot” on jo tyylillisesti peruskauraa yhtyeen katalogissa. Kymmenen minuuttinen, moniosainen ja dramaattinen kappale, joka on todellakin yhdistelmä edellistä albumia sekä ”The Great Misdirectia”. Tuskin ehtii bändin pitkähköä nimeä sanoa, kun yhtye heittää kuulijan korville itämaisvivahteista progevenkoilua, unison –juoksutuksia ja nykiviä tahtilajeja. Tässä kappaleessa yhtye tuntuu ikään kuin menettävän koko albumin kestäneen fokuksensa ja muuntautuu jälleen sulavasti sekä erittäin kotoisan tuntuisesti siihen tyyliin, jota se on kehittänyt huippuunsa albumi albumilta. Tässä monipuolisessa ensimmäisen näytöksen päätöksessä on kuitenkin yksi ongelma, joka heijastaa koko albumin ongelmaa: BTBAM on tehnyt parempaakin.

Kun BTBAM –albumi on täynnä yli kymmenen minuuttisia kappaleita, sitä väistämättä kokee mielessään jonkin niistä jäävän toisten varjoon. Päätöskappale ”Blot,” samoiten kuten albumi kokonaisuutenakin, on juuri tämä viimeiseksi progejoukkueeseen valittava pelaaja. Ei pidä suinkaan erehtyä; albumi on täynnä sellaisia progressiivisia ideoita, joiden kekseliäisyys saa myhäilemään tyytyväisenä. Hienoja syntetisaattorin tekstuurilla maustettuja yhteisjuoksutuksia, monipuolista tyylilajien ja tekniikoiden yhdistelyä sekä vuoroin raskaita ja akrobaattisia riffikimaroita puhumattakaan jokaisen muusikon individuaalisista soitinsuorituksista. Tommy Rogersin vokaalit hakevat tuttuun tapaan vertaistaan, ja Paul Waggonerin sekä Duestie Waringin dynaaminen kitaraduo saa jokaisen kotimuusikon kateudesta vihreäksi samalla, kun rytmiryhmä osoittaa ensiluokkaista groovea ja hallintaa. Yhtyeen paluu tähän raskaampaan ja polveilevampaan tyyliin on upea asia – olenhan itsekin sitä toivonut. Kuitenkin ”Automata I” jää todella harmillisesti lajitovereidensa varjoon.

Albumi ei ole todellakaan huono; ensimmäistä kertaa bändi tuntuu kunnolla hallitsevan siipensä ja on tehnyt kasan kappaleita, joiden sisäinen dynamiikka ja sävelmateriaali toimii sekä itsenäisesti että osana kokonaisuutta. En voi kuitenkaan puistella harteiltani sitä lievää pettymyksen tunnetta, jota jo ensimmäinen kuuntelukerta rakensi ylleni; olen yksinkertaisesti kuullut tältä yhtyeeltä niin paljon parempaakin. Olen kuitenkin onnellinen yhtyeen paluusta tuttuun formaattiin ja siitä, että se ei mene matalimman aidan kautta vain miellyttääkseen fanejaan. Kaikessa, mitä BTBAM tällä albumilla tekee, on kuultavissa jatkuvaa uudistumista sekä sen tuotannon parhaiden puolien hyödyntämistä. Lisäksi albumilla tiuhaan kuultavat rauhalliset ja unenomaiset teemat vuoropuhelevat loistavasti albumin konseptin kanssa. Sellaisenaan albumi on todella suositeltavaa ja vankkapohjaista koukeromättöä, mutta kontekstiin laitettuna se jää hieman jälkeen veljistään. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että albumi vain paranee ajan kanssa ja varsinkin silloin, kun sen pääsee yhdistämään albumikaksikon jälkimmäiseen puoleen.

7½/10

Kappalelistaus:

  1. Condemned To The Gallows
  2. House Organ
  3. Yellow Eyes
  4. Millions
  5. Gold Distance
  6. Blot

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Kommentit