Steven Wilson, progemaailman jokapäivänhöylä, on ollut varsin aktiivinen sitten Porcupine Treen hajoamisen, julkaisten tasaisesti parin vuoden välein soolomateriaalia. Blackfield, israelilaismuusikko Aviv Geffenin kanssa perustettu sivuprojekti, on toiminut samanaikaisesti taustalla. Muutama vuosi sitten Wilson ilmoitti ottavansa takapakkia projektista keskittyäkseen soolouraansa, mutta nyt Wilson on palannut täyttämään bändin toisen pääpuolen virkaa. Mutta toimiiko se?

”Tuttu ja turvallinen” tuntuisi kuvastavan tämän uusimman levyn kappalemateriaalin sävellyksiä. Mukana on toki paljon tuttuja piirteitä Wilsonin musiikista, kuten pienimuotoista tahtilajikikkailua ja artistille jokseenkin ominainen hillitty tunnelma. Toki Aviv Geffenilläkin oma osuutensa on bändin musiikissa, onhan hän säveltänyt valtaosan levyn musiikista – Wilsonin panos ”Blackfield V”:n musiikissa on vain helpommin huomattavissa tuttuuden takia. Toki tämä saattaa myös osittain johtua kahden osapuolen samankaltaisista tyyleistä, mutta en voi sitä allekirjoittaa, sillä kaiken kaikkiaan Blackfield on itselleni varsin uusi tuttavuus enkä Wilsonin tuotantoon ole aivan täysin tutustunut.

Mutta tässä onkin bändin suurin ongelma: se tuntuu liikaa Wilsonin projektilta. Levyn krediittejä tutkiessa huomaa Geffenin säveltäneen lähes kaiken levyltä löytyvän materiaalin, Wilsonin ollessa mukana vain kolmen kappaleen säveltämisessä. Silti koko homma uhkaa jäädä niin vahvasti Wilsonin paljaiden jalkojen alle, vaikka bändi ei sitä toki yrittäisikään. Asiaa ei auta fakta, että Wilsonin laulua kuullaan seitsemällä levyn yhdestätoista laulua sisältävästä kappaleesta, Geffenin laulaessa kuudella – Wilsonin rooli tuntuu huomattavasti isommalta bändissä, vaikka ei välttämättä olisikaan.

Wilsonin roolin tuntuessa näin suurelta levyn musiikissa, sitä lähtee väkisin vertaamaan hänen soolotuotantoon sekä tietysti Porcupine Treehen, vaikka Blackfield edustaakin musiikillisesti yksinkertaisempaa materiaalia. Asiaa ei auta yhtään hieman joltain hylätyltä Bond-tunnarilta kuulostava ”Family Man”-kappaleen sijoitus heti levyn ensimmäiseksi varsinaiseksi kappaleeksi ”A Drop in the Ocean”-intron jälkeen, sillä 7/8-tahtilajissa tasaisesti pyörivä kappale tuo heti mieleen muut Wilsonin mainitut projektit. Geffenin viimein päästessä ääneen ”We’ll Never Be Apart”-kappaleessa – joka sattuu samassa tahtilajissa pyörimään – tämä Wilsonin varjo musiikin yllä hälvenee, mutta tuntuu silti olevan läsnä.

Valitettavasti itse kappalemateriaalikaan ei juuri hurmaa, vaikka kelpoisan tunnelmallista on. Bändi tuntuu yrittävän olla rauhallinen ja kaunis, mutta onnistuu kuitenkin välillä vain pyörähtämään tylsyyden puolelle. Mitään järin mielenkiintoista ei levyltä tunnu löytyvän, vaikka vaihtelua siltä löytyykin. Vihastuttavimman kappaleen virkaa edustavan ”Lonely Soul”-toistojankutuksen olisi puolestani voinut yksinkertaisesti jättää levyltä pois. Toki jos joku bändin musiikista jaksaisi minua enemmän innostua, uskoisin siitä löytyvän heille jotain enemmänkin. Jos yksi asia levyssä onnistui kuitenkin vakuuttamaan, se oli levyn orkestraalinen puoli, sillä jousisoittimet luovat mukavaa auraalista tunnelmaa levylle. Valitettavasti itse kappalemateriaali ei järin hyvin tätä onnistu kantamaan.

6/10

Kappalelista:

1. A Drop In The Ocean
2. Family Man
3. How Was Your Ride?
4. We’ll Never Be Apart
5. Sorrys
6. Life Is An Ocean
7. Lately
8. October
9. The Jackal
10. Salt Water
11. Undercover Heart
12. Lonely Soul
13. From 44 To 48

Kirjoittanut: Thomas Frankton