Bring Me The Horizon jäi lämppäreidensä varjoon Kaapelitehtaalla

Amerikkaa syksyn mittaan kolunnut That’s The Spirit -kiertue iskeytyi Euroopan-osuudellaan synnyttämään suuria tunteita myös Helsinkiin. Bring Me The Horizonin uuden menestysalbumin nimikkokiertue toi maahamme siivellään myös ensikertalaisia, kun kaikkien huulille nimensä juuri tuonut PVRIS sekä crabcore-isä Caleb Shomon luotsaama Beartooth saapuivat ottamaan loppuunmyydyn Kaapelitehtaan haltuun.

Voimakastahtoisimmat jonottajat olivat paikalla jo aikaisin aamupäivästä paikalla pyörähtäessäni. Ovet Kaapelitehtaalle aukesivat poikkeuksellisesti suunniteltua aikaisemmin, johtuen kenties syväluotaavammista turvatarkastuksista sekä odotettavissa olevasta massahysteriasta, josta kielivät jo Ruoholahden metroasemalta saakka kohdetta päin kirkuen juosseet fanit.

Etukäteen kuullut mollaukset Kaapelitehtaan akustiikkaa sekä pohjaratkaisua kohtaan osoittautuivat osittain todeksi, kuten osasin odottaakin. Pienehkö lava oli sijoitettu luonnollisesti kauas anniskelualueesta, joka sekin kattoi melko suuren osan koko lattian pinta-alasta. Satametrinen, tasalattiainen halli ei todennäköisesti palvellut etenkään lyhyempiä, myöhemmin paikalle saapuneita ihmisiä, ja kuulinkin monen toivoneen perälle jonkinlaista screeniä jolta seurata lavan tapahtumia tarkemmin.

Beartoothin ensiesiintymistä Suomessa tuntui hehkuttavan useampi kuin itse päätähteä huohottanut, eikä toki suotta. Takavuosien suosikista, Attack Attack! -yhtyeestä tutun keulakuva Caleb Shomon luotsaama Beartooth on julkaissut urallaan vasta yhden täyspitkän, jolta puoli tuntia myöhässä alkaneen esiintymisen aikana kuultiin tietysti parhaimmistoon kuuluvat kappaleet. Anniskelualueen rajamailla puuroutuneesta soundista oli vaikea saada otetta, ja yhtyeen tuotantoon huonommin tutustuneiden oli varmasti hankala erottaa kappaleita toisistaan. Basso tärisi keikan alkupuolella varsin mellevästi, tuoden oman osuutensa äänenlaadun kariutumiseen.  Edessä päin tiivistynyt tunnelma näytti kuitenkin varsin railakkaalta, ja mukana pomppi varmasti moni jopa tahtomattaan. Keikka jätti jälkeensä kuitenkin todella tyytyväisen näköistä ja hikistä jengiä, jolle olisi kelvannut varmasti pidempikin setti.

Yhdysvaltalainen menestystulokas PVRIS on viihtynyt parrasvaloissa sekin vasta vuoden verran, mutta oli varmasti jo nyt osasyy siihen, että kiertueen Helsingin-osuuskin oli viimeistä lippua myöden loppuunmyyty. Yhtyeen omalaatuinen keulakuva Lynn Gunn on kaikessa salaperäisyydessään sekä vaatimattomuudessaan samalla niin uskomattoman taitava, että jaksaisin henkilökohtaisesti kuunnella neidin ääntä vaikka tuntikaupalla. Ensimmäisenä kuultu ”White Noise” riipaisi kaikessa liikuttavuudessaan sydämestä, jättäen jälkeensä koko kehon vallanneet kylmät väreet. Fiilispohjalta keikkansa vetävä kolmikko oli esillä tasapuolisesti, ja bändin visuaalisesti kaunis imago on varmasti sekin osittain syynä nopeaan menestykseen. Lynn kuulostaa livenä jopa albumiversioita tunteikkaammalta, mikäli se on edes mahdollista. Yhtye päätti esiintymisensä kappaleella ”My House”, jonka avulla suosittelen myös yhtyeeseen vielä tutustumattomia ihmisiä viimeistään nyt perehtymään. PVRIS kyykytti luontevuudellaan mielestäni kummatkin illan bändit, ja jätti suorastaan janoamaan lisää. Yhtye laittaa esiintymiseen koko sydämensä, ja mikäli yhtye nähdään jollain kesän 2016 festareista, olkaa siellä.

Bring Me The Horizon on maassamme tuttu näky, samalla myyden tavallisesti jokaisen oman keikkansa loppuun alta aikayksikön. Vuoden 2014 Tuska-esiintymisen jälkeen tarjolla oli tällä kertaa tietysti mukana myös jotain ennennäkemätöntä uuden albumin ilmestymisen johdosta. Skeptisin luulotiedoin Oliver Sykesin laulutaitoihin valmistautuneetkin fanit joutuivat kuitenkin myöntämään bändin olevan ainakin osittain vireessä. ”That’s The Spirit” -albumin avausraita ”Doomed” päräytti homman käyntiin, saaden seuraa bändin tyylimuutoksen paljastaneesta ”Happy Song” -singlestä. Tyttöjä alkoikin tipahdella yleisöstä jo tässä vaiheessa.

Sykes itsekin sai äänelleen hieman ensiapua taustanauhoista, jotka puskivat ilmoille huolimatta siitä, että mikki osoitti yleisöön. Huvittavaa seurattavaa, mutta kyllähän avustettuakin laulantaa seuraa keikalla tietysti mieluummin kuin tragikoomista kähinää. Kosketinsoittaja Jordan Fish sen sijaan antoi oman äänensä kuulua, ja ulosannin perusteella tunnustan miettineeni hiljaa mielessäni, pitäisikö äijien vaihtaa keskenään rooleja. Toisaalta pikku avustus antoi etenkin Oliverille mahdollisuuden keskittyä olennaiseen, eli yleisön huomiointiin.

Settilista jakautui melko tasaisesti ”Sempiternalin” sekä uuden materiaalin välille. Todella vaikea sanoa, mikä kappaleista oli eniten yleisön mieleen, sillä lähes jokainen synnytti lavan edessä aikaan yhtä mellevän mekkalan. Keikan päättyessä mielessä eivät myöskään heti kummitelleet ne muutamat väliinjääneet biisit, joista toki esimerkiksi ”Avalanche” olisi ollut mukava lisäys listaan.  Yksinkertainen led-seinä tuki toimintaa muodostaen taustalle kuvioita sekä sanoja. Yhtyeen show on rakennettu luottavaisesti ja tietoisesti jäsenten vetovoiman varaan, ja se toimii. Viimeisenä kuultu ”Drown” hukutti yleisön mustaan konfettisateeseen, mutta uskomattomia pyroja tai nättejä taustatanssijoita ei yhtyeen keikalle sovi edes kuvitella. Kuulin monen voivotelleen keikan päätteeksi odottaneensa keikalta paljon enemmän, mutta tätä on Bring Me The Horizon. Viisi söpöä ja tatuoitua poikaa lavalla, hieno ja tarkasti viilattu show sekä keskinkertainen laulusuoritus. Silti jokainen konsertti on tavallaan omanlaisensa kokemus, joita tullaan varmasti nauttimaan ja haukkumaan vielä monta kertaa tässäkin maassa – mitäpä sitä hyvää nousua keskeyttämään.

Kaaoszinen kuvagallerian illasta voit katsastaa tästä.

Teksti: Vilma Ala-Koukkari
Kuvat: Nelly Tatti