Caligula’s Horse on nousemaisillaan modernin progen kärkeen uudella albumillaan ”In Contact”



Australialaista Caligula’s Horsea ei voi kutsua varsinaisesti sivustakatsojaksi progressiivisen metallin uuden aallon pyyhkäistessä kimurantimman musiikin metsästäjien levyhyllyjen yli. Bändin vaihtoehtorockin inspiroima proge omaa post-Dream Theater -ajan yhtyeiden teknisen kyvykkyyden yhdistettynä uusiin ideoihin, unohtamatta juurille uskollista nostalgista tulokulmaa. Bändi on julkaissut tähän asti todella tasokkaita albumeita. Vuonna 2015  julkaistu yhtyeen kolmas albumi ”Bloom” esitteli kutkuttavia ideoita ja omaperäisiä melodioita sekä liitti yhtyeen osaksi Inside Out Music -yhtiötä, joka on eräänlainen laadun takaava leima minkä tahansa progelevyn kannessa. Uunituore kokopitkä taidonnäyte, bändin uran tähän asti kunnianhimoisin tuotos ”In Contact” versoo pitkälti samankaltaisista aineksista, tuoden pöytään myös joitakin yhtyeen uran värikkäimmistä kappaleista.

Kyseessä on genrelle varsin tyypillinen formaatti eli konseptialbumi, jonka tarina jakaa kappaleet kolmeen eri lukuun. ”In Contactin” kokonaisuus keskittyy tarkastelemaan taidetta ja taiteilijoita sekä taiteen asemaa modernissa yhteiskunnassa. Luovien alojen harjoittajien ongelmat, eräänlainen taiteen kvalia, paineet ja odotukset nousevat pinnalle kolmen eri hahmon persoonassa. Ensimmäinen luku käsittelee kuvataitelijan arkkityyppiä, eräänlaista Van Gogh -tyylistä hahmoa, joka kamppailee alkoholismin ja mielenterveysongelmien kanssa. Ulkoiset paineet, kuten toiset ihmiset, sekä sisäiset paineet kuten ylpeys ajavat hahmon ratkeamaan taas pulloon, joka tuntuu olevan ainut keino maalarille tarttua siveltimeen. Maalarin tarinassa nousee esille yhteiskunnan tapa romantisoida mielenterveysongelmia taiteilijoilla, jolloin taiteilijan luomiskyky rinnastetaan mystiseen voimaan, joka kumpuaa vain tämän itsetuhoisuudesta ja sairaudesta.

Toinen hahmo on Amadeus-elokuvan Mozartin kaltainen säveltäjä, joka yrittää taistella negatiivisuutta vastaan sävelmillään. Säveltäjä yrittää luoda magnum-opustaan, jota kukaan ei kuitenkaan koskaan pääse kuulemaan. Koska tämä olisi itsessään ollut melkoinen klisee, tarinaa on syvennetty rakentamalla siihen kognitiivista dissonanssia. Säveltäjä on nimittäin homoseksuaali, mikä ei hänen elinaikanaan ole missään nimessä hyväksyttävää. Eli samalla kun hän haluaa olla positiivinen voima maailmassa ja julistaa totuutta, joutuu hän piilottamaan todellisen minänsä saavuttamatta koskaan täydellistä harmoniaa. Lisäksi albumilla on kolmaskin hahmo, eräänlainen runoilija tai kirjailija.

Mukana on kenties bändin raskainta musiikkia. Avauskappale ”Dream The Dead” käynnistää levyn ilmavilla ja modernin tyylitellyillä kitarasoinnuilla, jota seuraa lyhyehkö mutta melodinen kitarasoolo. Albumin kitarasoolot ovat sulavaliikkeisiä ja sliipattuja sisältäen Allan Holdsworthin inspiroimaa legato-soittoa reilulla teknisyydellä, viemättä mitään pois tunteesta tai melodisuudesta. Pian kappale hiipuu yllättäen pois väliosan tieltä, joka ei tunnu oikein tuovan kappaleeseen mitään. Onneksi kuitenkin kuulija johdatellaan hienolla nostolla pois turhan ujostelevasta peukaloiden pyörittelystä. ”Will’s Song (Let The Colours Run)” on varmasti tähän asti bändin uran raskaimpia ja groovaavimpia kappaleita. Solisti Jim Grey, jonka ääni on kuin sekoitus Karnivoolin Andrew Goddardia ja Hakenin Ross Jenningsiä, pääsee kunnolla esittelemään laulutaitojaan tarjoamalla hienoja harmonioita, sulavia ja tunteikkaita tulkintoja kuin myös hieman ärhäkkäämpääkin ulosantia. Toolin jälkikasvuun kuuluvien Rishloon ja Karnivoolin dramaattinen soundi tuo lisäpotkua kappaleen teemaan ripauksella Von Hertzen Brothersia samalla, kun raskaimpien osuuksien staccato-riffittely ja polymetriikkaa luovat symbaaleihin soitetut 4/4-groovet saavat pään nykimään Voyagerin, Monumentsin ja Peripheryn tyyliin. Pakahduttava ”Song For No One” on kuin yhdistelmä Disperseä ja Circus Maximusta vahvalla annoksella Hakenia.

Caligula’s Horse

Kappaleissa ”The Hands Are The Hardest” ja “Love Conquers All” on kuultavissa vaikutteita sellaisilta artisteilta kuin Plini ja David Maxim Micic. Erityisesti jälkimmäinen, lyhyt ja nätti kappale sisältää paljon Plinille ominaista kimaltavuutta ambient-tyylistä taustaa vasten nojaavalla sähkökitaran ja akustisen kitaran yhtä aikaa soittamalla melodialla. Taustalla soi herkkiä ja hentoja syntikkamattoja, jotka yhdessä päilyvien sointurämpytysten kanssa luovat kertosäkeeseen kauniin tunnelman, joka muistuttaa Karmakanicia. Notkean ja tarttuvan kitaramelodian sisältävä ”The Hands Are The Hardest” tuo muiden vaikutteiden sekaan myös Scale The Summitille tyylistä panoraamamusiikkia. Albumilla on myös kuultavissa nyökkäyksiä klassisemman progen suuntaan. Porcupine Treen ja Dream Theaterin ristisiitos ”Fill My Heart” sekä kaunis ”Capulet” sisältävät hyvin tyylikästä mellotronin käyttöä ja albumin päättää yhtyeen tähän asti pisin kappale, viisitoista minuuttia kestävä ”Graves”. Kappaleen ensimmäisen välisoiton duuripitoiset melodiat ja harmoniat sekä unisonissa kulkevat asteikkojuoksutukset ja iskut ovat sydäntä lämmittävä kunnianosoitus 70-luvun Yesille. Mukana on myös tyylikästä polyfonista laulantaa, joka on alikäytetty tyyli modernissa progessa. Vaikka kappaleesta lötyykin muutamia hienoja kohtia, jää lopputulos hivenen vaisuksi siinä mielessä, että sävelletty materiaali ei ole mitenkään erityisen mielenkiintoista, vaikka onkin rakennettu hyvin. Albumin päätöskappaleeseen olisi kaivannut vielä katsausta albumin raskaampaan tyyliin sekä enemmän jännitettä. Sen sijaan koko viisitoista minuuttia kestävä kuuntelukokemus on kuin yksi iso fanfaari ja purkaus ilman sen suurempaa konfliktia. Lopussa tempoa nostetaan hieman ja matalavireiset riffit tuodaan takaisin, mutta adrenaliinia ne eivät pumppaa samalla tavalla kuin vaikkapa ”Will’s Song”, vaan ne syljetään pihalle melko robottimaisesti. Pidän kuitenkin Shining-yhtyeen Jørgen Munkebyn tarjoamasta saksofonin soitosta kappaleen lopussa.

Suurin ongelma albumilla on sen lauluosuudet. Parhaimmillaan Jim Greyn ääni on kaunis ja omaperäinen, mutta liian usein se kuulostaa heikolta ja tuntuu jäävän instrumenttien taakse pelkäksi tuulikellon kilinäksi. Grey pysyy hienosti nuotissa ja osaa myös leikitellä äänellänsä, mutta staminaa siinä ei ole samalla tavalla kuin monella muulla progen kultakurkulla. Välillä muu bändi huutaa taustoja yrittäen saada aikaan asennetta, mutta nämä köörin osuudet kuulostavat melko vaivaantuneilta ja heikoilta. Lisäksi kauhukseni albumilta löytyy runonlausuntaa ”Inertia And The Weapon Of The Wall” -kappaleen muodossa, joka on kolme minuuttia pelkkää Greyn paatoksellista tulkintaa. Vaikka kappale liittyykin albumilla esiintyvään runoilijan hahmoon, on se mielestäni täysin turha ja vaivaannuttava kappale. En mielelläni koskaan ohita mitään kappaletta albumilla, mutta tämän kappaleen ohitan aina. Greyn epävarma ääni yhdistettynä ehkä tarkoitukselliseen ylitulkintaan ja tökeröihin efekteihin ei ole mikään mieluinen drinkki. En suosittele äänikirjan tekemistä. Omasta reaktiostani huolimatta, kappale asettuu kuitenkin hienosti kontekstiin ja toimii siltana yhteen hienoimmisa CH:n kappaleista: ”The Cannon’s Mouthiin”. Lisäksi ajatus spoken word -kappaleesta albumilla, joka käsittelee taiteita on hieno oivallus.  Toisinaan yhtye tuntuu kamppailevan pisimpien kappaleiden kanssa sisällöllisesti; substanssia ei tunnu olevan tarpeeksi, jotta ne kantaisivat itsensä kunnialla. Lyhyissä kappaleissa yhtye kyllä pärjää hyvin ja ne ovatkin albumin parhaimmistoa. Albumia voi kuitenkin kutsua hyvällä omallatunnolla Caligula’s Horsen värikkäimmäksi ja mielikuvituksellisimmaksi tuotokseksi. Bändi yhdistelee hienosti klassista progea, vaihtoehtorockia ja modernia progressiivista metallia saaden aikaan erittäin värikkään ja taiteellisen paketin. Mukana on paljon hienoja ideoita ja potentiaalia nousta modernin progen kärkeen, vaikka ”In Contact” jää vielä hieman aikalaistensa varjoon. Mutta mikäli yhtye jatkaa yhtä kunnianhimoisella ja mielikuvituksekkaalla linjalla en näe mitään estettä sille, että Caligula’s Horse olisi pian yksi suosituimmista progressiivisen metallin yhtyeistä.

7/10

Kappalelista:

  1. Dream The Dead
  2. Will’s Song (Let The Colours Run)
  3. The Hands Are The Hardest
  4. Love Conquers All
  5. Song For No One
  6. Capulet
  7. Fill My Heart
  8. Inertia And The Weapon Of The Wall
  9. The Cannon’s Mouth
  10. Graves

Caligula’s Horse Facebookissa

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Lue lisää aiheesta

Tämän turvallisemmaksi ja tasapaksummaksi ei proge pääse: arvostelussa Kaipan ”Children Of The... Progressiivisen rockin kulta-ajat koettiin 70-luvulla, jolloin toinen toistaan hienompi julkaisu seurasi toistaan, nostaen uuden musiikin rimaa ai...
Proge-perjantai: Caligula’s Horselta uusi kappale Australiasta kotoisin oleva progressiivista metallia soittava Caligula’s Horse tiedotti julkaisevansa 15.9.2017 uuden albuminsa "In Contact". Yhty...
Leprous todistaa uudella ”Malina”-albumillaan olevansa modernin progen mestari Ei ole ollenkaan liioiteltua kutsua norjalaista Leprousia yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista proge-yhtyeistä, tai yhdeksi parhaimmista. Yleise...
Progressiivista metallia soittavalta Hakenilta uusi musiikkivideo Brittiläinen progressiivista metallia soittava Haken julkaisi huhtikuussa 2016 viimeisimmän "Affinity" -nimisen albuminsa Inside Out Musicin kautt...