Children of Bodomin ensiaskeleiden 20-vuotisjuhlaa Helsingissä 6.4.

Kotimaisen kansan metalliskenen suosikki Children of Bodom päätti lähteä kiertämään Eurooppaa ”Something Wild” -debyyttialbuminsa julkaisun kunniaksi, ja päätti noin kuukauden mittaisen kiertueensa Helsingin The Circukseen. Kiertueeseen kuului pohjoismaiden lisäksi pääosin Saksaa ja Ranskaa sekä niitä ympäröiviä maita, mukaan lukien kaksi keikkaa Iso-Britanniassa. Seitsemän raitaa sisältävän albumin sisältöä oli epäilemättä odotettavissa, sekä myös vanhempaa materiaalia tältä kitarasankari Alexi Laihon luotsaamalta viisikolta.

Ei sovi unohtaa illan korkkaavia lämppäreitä, mutta tarvitseeko tämän kokoluokan bändi lämmittelijöitä kotikentällään? Ei välttämättä, vaikka oma hymyni nousikin korviin, kun sekä ONI että Forever Still kiittivät mahdollisuudesta olla mukana mainitulla kiertueella. Seuraavaksi muutama sana näistä bändeistä.

Ensimmäiseksi ONIsta osui silmään kitaristien ”yläosattomat” soittimet – kavereiden kitaroista siis puuttuivat nk. headstockit, mikä varmasti vaati hetken totuttelun osalle paikalle saapuneista kuuntelijoista – heitä oli saapunut paikalle jo kiitettävä määrä. Heidän onnekseen ONI soitti setin, joka jäi hyvin vahvasti mieleen. Illan pakkomaininta kuuluu bändin sähköksylofonistille: uniikkius lavaesiintymisessä osuu aina silmään ja kiinnostaa katsojaa, nimittäin onhan visuaalisesti paljon mukavampi katsella neljän kepin (kaksi yhdessä kädessä) heilumista palikkapöydällä ja kuunnella soolokitaristin sekä tämän moshaavan ksylofonistin yhteissoitantaa, kuin vain ikään kuin kuunnella lopputulosta. Soitinta voinee sanoa erikoiseksi metalliskenessä, vaikka sen soundi olikin hyvin synamainen, sen sekoittuessa nätisti kitaroiden melodioihin. Tästä huolimatta soittotyyli ja näyttävyys oli se mikä tässä merkitsi sen erikoisuuden ohella. Ratkaiseva tosiseikka on se että live-esiintyminen toimi monelle bändin ensimmäistä kertaa näkevälle, ja heidän materiaalinsa oli hyvin erilaista kuin seuraavalla Forever Stillillä.

Lämppäribändit olivat keskenään mukavan erilaisia, eikä samanlaista mättöä tarvinnut kuunnella kahta tuntia ennen varsinaista pääesiintyjää. Loppuunmyyty The Circuksen lavan edusta oli jo yli puolillaan täynnä, kun naisvokalisti Maja Partschin johtama Forever Still pisti menemään. Energinen naisvokalisointi toi sitä mainittua vaihtelevuutta, mutta ei oikein natsannut keskitempoa nopeampien komppien ja tahdin kanssa, vaikka neiti selvästi ääntään osasikin käyttää rajummissakin kappaleissa. Balladimaiset kappaleiden alut ja muut osat toivat esiintymiseen kuitenkin mahtipontisuutta ja fiilistä, mutta nämä hidastempoisemmat biisit olivat niitä, jotka sopivat kyseessä olevaan kontekstiin, ja täten niitä oli ilo seurata sekä kuunnella. Melodisuutta löytyi vähän kuin jollain alkuaikojen Lacuna Coililla, joka on muutenkin hyvä vertailukohta Forever Stillille.

Jos lämppäreitä verrataan vielä vähän, ONI yritti ehkä asteen liikaa verrattuna Forever Stilliin – jälkimmäinen toimi sekä omana itsenään että yhtevämpänä nelikkona tehdessään sitä mitä osaavat. Yksinkertainen oli kaunista, mutta en ihmettele että ONI vetää yleisöä keikoillensa, oli maailmankolkka sitten Suomi tai kotimaa Kanada.

Children of Bodom aloitti esiintymisensä suoraan ”Something Wildin” alusta kappaleella ”Deadnight Warrior”, ja perässä seurasi ”In the Shadows”. Ei kuitenkaan ollut yllätys, että koko levyä ei soitettu, ja ikävä kyllä mielestäni ko. albumin paras kappale ”Touch Like Angel of Death” oli kokonaan poissa settilistalta. Illan positiivinen yllätys oli kuitenkin kakkososa kappaleesta ”Red Light in My Eyes”. Vanhempi tavara miellytti, ja palautti mieleen sitä sen ajan Bodomia.

Kaukana kundit kuitenkin ovat niistä ajoista, kun bändi oli vasta nousussa. Hienoa silti, että yhtyeellä on oma tyyli ja muutos mukana kasvaessaan ja vanhenetessaan. Niin ikävältä kuin tuo vanheneminen aina kuulostaakin, se vaikutti myös illan esiintymiseen. Eikä aina niin positiivisesti, sillä etenkin keikan puolivälin jälkeen soittotahti tuntui vain tasaisesti kasvavan.

Encorea edeltävän tiensä settilistaan löytäneen ”Children of Decadencen” aikana vauhti oli jo niin hirmuinen, että rutiininomainen meininki paistoi läpi ja rikkoi hieman tunnelmaa, varsinkin kuin rumpaliherra Raatikainen ei pysynyt enää pariin otteeseen tahdissa mukana. Encoren kappaleet ”The Nail” ja ”Towards Dead End” olivat kuitenkin loistava päätös setille, sillä itselleni nämä kappaleet ovat osa sitä vanhojen aikojen sydäntä.

Onhan se aina hienoa todistaa vuosittain loistavan kitaristin taitoja sekä bändin yhtenäisyyttä, joka paistaa joka kerta huolimatta kitaristivaihdoksista. Daniel on kepin varteen epäilemättä oikea mies: meno oli välillä niin vaivattoman näköistä, ettei häntä edes huomannut. Tuossakin on kuitenkin hyvät ja huonot puolensa. Lämppärit tulivat siis tarpeeseen, sillä parempaakin Bodomia on tullut nähtyä, vaikka en sano tämänkään mitenkään huonon keikan olleen. Ymmärtäähän sen, että lopun makua rundin viimeisellä keikalla on, mutta sen kuuli ja näki turhan monessa kohdassa. Jälkikäteen sanottuna lämmittelijäyhtyeet tulivat tarpeeseen, ja suuri hatunnosto myös heille.

Kappalelista:

1. Deadnight Warrior
2. In the Shadows
3. Needled 24/7
4. Black Widow
5. Lake Bodom
6. Warheart
7. Angels Don’t Kill
8. Red Light in My Eyes part 2
9. Hate Me!
10. Downfall
11. Everytime I Die
12. Hate Crew Deathroll
13. Bed of Razors
14. Children of Decadence

Encore:

1. The Nail
2. Towards Dead End

Raportti: Ville Raitio

Kuvat: MarkusHelanderPhotography