Lähes jonkinlaisen kulttimaineen saavuttanut Chronical Moshers Open Air järjestettiin jo 13. kerran vehreässä Hauptmannsgrünissä leirintäalueella, mutta se tuntuu edelleen olevan enemmän pienen piirin juttu, sillä saatavien lippujen määrä on jo joidenkin vuosien ajan vakiintunut noin tuhannen hujakoille. Väkeä oli kuitenkin saapunut ympäri Saksaa ja ulkomailtakin lauantai-iltapäivällä loppuunmyydylle festarille, joten ihan turhista bakkanaaleista tuskin oli kyse. Messevä bändikattaus, halpaa olutta ja ruokaa sekä maanläheinen ja rouhea tunnelma – mitäpä muuta onnistunut festariviikonloppu tarvitseekaan. Menoa eivät hidastaneet edes perjantain trooppinen helle eivätkä lauantain sade- ja ukkoskuurot, vaikka mutahelvetiltä ei säästytty tälläkään kertaa.

Perjantai 12.06.

Jokseenkin pitkältä tuntuneen koulupäivän ja pienen suunnistamisen jälkeen löysimme alueen ilman suurempia kommervenkkeja. Perjantaiavauksena aloitti paikallinen, jonkin verran varsinkin kotiseudullaan mainetta niittänyt melodinen death metal -ryhmä Kali Yuga, jonka vokalisti Jan Singer on samalla koko spektaakkelin alullepanija. Hiljattain uuden albumin julkaissut bändi tarjoili räjähtävän aloituksen, veti teltan lähes alusta asti täyteen ja toimi livenä älyttömän hyvin, vaikka biisejä en ennestään juuri tuntenut. Uutukaisen aloitusraita ”God’s Gift” löi kivasti bensaa pitin liekkeihin, eikä meno juuri laantunut loppua kohden. ”Slaves to the Subliminal” oli hieno lopetus onnistuneelle keikalle, ja tarttuipa levykin mukaan matkamuistoksi. Ehdoton tärppi muun muassa Kataklysm-faneille.

Ruokatauon jälkeen illan hämärtyessä omat odotukseni olivat korkealla juuri ennen hartaasti odotetun Haten keikkaa. Puolan pojat todistivat jälleen kerran, mistä maailman terävin, brutaalein ja myös paras bläkkisdödö on lähtöisin. Yleisömeri yltyi kovaan huutoon heti majesteettisen Vox Dei -intron alkusekunneista lähtien, minkä jälkeen eturivistöt moshailivat antaumuksella. Rouhea soundi imarteli biisejä entisestään, eikä settilistakaan jättänyt juuri toivomisen varaa, sillä mukana oli melko tasaisesti uutta, vanhaa, nopeaa ja hitaampaa. Erityisen mieleenpainuvina mainittakoon ylväs ”Valley Of Darkness” sekä rytmikkäästi komppaava ”Threnody” loppusilauksena. Viimeistään tässä vaiheessa niskalihakset olivat kyllä mukavasti lämmenneet. Tätä lisää!

Armoa ei antanut myöskään Brasilian death metal -ylpeys Krisiun, joka saa kiistämättä päivän tykein keikka-tittelin. Hieman laimean alun jälkeen pitti lähti pyörimään kunnolla, ja tukka heilui alusta loppuun asti. Bändi oli kovin kiitollinen supportista, ja intoutuipa Moyses-kitaristi myös puhumaan vähän saksaakin. Soundi toimi edellisten keikkojen tapaan hienosti, mikä ei tunnu todellakaan olevan itsestään selvää nykyfestareilla, pisteet siitä! Uskaltaisin väittää, että Krisiun toimii livenä jopa kotikajareita paremmin, ja keikoista tuleekin mieleen Nilen intensiiviset livevedot, joten varmasti eksyn keikalle uudemmankin kerran, jos tarjoutuu tilaisuus.

Hieman raukeana Krisiunin jäljiltä jäimme odottelemaan illan pääesiintyjää Naglfaria. Muistan fanittaneeni kyseistä ruotsalaispoppoota joskus enemmänkin ja ajattelin, että tässäpä hyvä tilaisuus ikään kuin ihastua uudelleen. Jostakin syystä kuitenkin tipuin kärryiltä jo melko alussa, eikä keikka tuntunut käynnistyvän itselleni lainkaan. Syy ei varmasti ollut bändissä, sillä innokkaita faneja moshasi ja lauloi mukana, ja vokalisti Kristoffer Olivius huudatti mallikkaasti yleisöä, jota oli kertynyt ihan mukava määrä. Ei vain lähtenyt. Kaipa tässä oli käynyt vain se surullisen kuuluisa erilleen kasvaminen.

Lauantai 13.06.

Festariolosuhteisiin nähden ihan hyvin nukutun yön jälkeen käytimme tilaisuuden hyväksi tutustua hieman paremmin alueeseen ja myyntiständien tarjontaan. Iltapäivällä oli vuorossa ruotsalainen Ereb Altor, joka toi mukavaa vaihtelua death metal -tykitykseen eeppisellä doom-viikinkimetallillaan. Muutaman kerran olen heidät livenä jo todistanut ja kyllä tämä se toimii, sillä biisit menevät niin luihin ja ytimiin. ”Midsommarblot” uusimmalta levytykseltä rykäisi keikan mukavasti alkuun. Eeppisin ja karvoja nostattavin veto oli ehdottomasti aina niin upea ”Fire Meets Ice”, jolloin varsinkin eturivi antautui moshaamiselle. Vähän ensialkuun ajattelin, että muusta kattauksesta poikkeava musiikki ja melko aikainen soittoaika söisivät yleisöä, mutta yllättävän moni oli raahautunut paikalle jopa vain kyseisen bändin vuoksi. Yllätyin myös hieman siitä tosiasiasta, että ”By Honour” loisti poissaolollaan settilistasta, mutta kai se olisi ollut liian doomi näille kekkereille. Kaiken kaikkiaan hieno veto. Ereb Altor ei petä.

Atrocity olikin sitten taas lähinnä rimanalitus odotuksiini nähden. Kyseinen yhtye on kokeillut niin kasaricovereita, gootti- kuin death metalliakin, ja onko se sitten hyvä vai huono asia, jääköön jokaisen itse päätettäväksi. Musiikki itsessään, varsinkaan death metal -biisit, eivät olleet edes kovin huonoja, mutta jossakin vaiheessa alkoi risoa ihan todella, että joka toinen sekunti olisi pitänyt taputtaa tai muuten vaan heiluttaa käsiä ilmassa semmoisissakin kohdissa, joissa kuuluu moshata. Ei kuitenkaan oltu missään Antti Tuiskun konsertissa. En ollut ainoa, joka pani asian merkille, sillä hämmentyneitä ja huvittuneita naamoja näkyi pitkin yleisöä. Puolialastomat tanssitytötkin ovat aina vähän sellainen juttu, että sopivatko ne musiikkiin ja show’hun ihan oikeasti vai kerjätäänkö niillä vain huomiota. Siinä vaiheessa, kun laulaja kävi hinkkaamassa itseään kumpaankin tanssijaan vuoron perään useamman kerran, tiesin, että kyse oli jälkimmäisestä, ja homma meni mauttomuuden puolelle. Edes odottamani lopetus ”Reich of Phenomena” ei juurikaan onnistunut pelastamaan lässähtänyttä fiilistä. Todella harmi, sillä ainesta olisi ollut paljon parempaan.

Jälkeenpäin olin edelleenkin hieman tuohtunut, mutta onneksi seuraavaksi oli luvassa aivan vastakkaista meininkiä suomalaisedustuksen ja kuumia tunteita suuntaan ja toiseen herättävän Impaled Nazarenen tahtiin. Keikka osui ja upposi, ja aiempi turhautuminen hävisi kuin itsestään. Luttinen & Co. yllättivät muutenkin positiivisesti, sillä ainakin viimevuotiseen Summer Breeze -keikkaan verrattuna kuivakka huumori lensi enemmissä määrin ja yleisökontakti toimi paremmin. Biisien välillä oli myös sopivasti vaihtelua, ja pelkän tajunnanräjäyttävän paukutuksen sijaan kuultiin välillä vähän myös groovimpaa settiä, kuten ”Weapons to Tame a Land”, jolloin omakin tukka sai kyytiä. ”Armageddon Death Squad” ja ”Ghettoblaster” saivat yleisöön niin ikään myös vauhtia, ja perinteisen ”Total War – Winter War” –loppuraidan aikana ilma täyttyi vielä nyrkeistä. Ainoana miinuksena mainittakoon erään urpojengin miitti ja heidän sekoilunsa yleisössä – hakaristit ja Hitler-tervehdykset kun eivät ole erityisen tyylikkäitä metallifestareilla eivätkä missään muuallakaan.

Illan edetessä musiikki muuttui jälleen death metallin suuntaan, ja pistipä Belgian tappokone Aborted semmoisen mäiskeen pystyyn, että muta lensi ja heikkoa hirvitti. Nyt mentiin niin täydellä voimalla alusta loppuun kuin vain voi mennä, sillä kaverit olivat melkoisessa iskussa, eikä bändin esiintymistä eikä kestävyyskuntoa voinut kuin ihailla. Turhia lätinöitä ei tarvita, kun musiikki ja tunnelma vain yksinkertaisesti rokkaavat. Heti aloitusraita ”The Extirpation Agenda” laittoi pystyyn pitin, joka peitti lähes puoli telttaa, ja nähtiinpä keikan aikana myös festareiden ensimmäinen wall of death. Kyseinen spektaakkeli menee kyllä heittämällä näkemieni keikkojen parhaimmistoon, harmi vain, että se loppui niin lyhyeen. Sitten ei muuta kuin odottelemaan ensi vuoden alun Kataklysmin, Septicfleshin ja Abortedin kiertuetta!

Jo Abortedin keikalla alkoi selvästi näkyä se, että festari oli loppuunmyyty, sillä teltta tuntui natisevan liitoksissaan ihmismäärästä. Satunnaisilla jättisadekuuroillakin oli varmasti osuutta asiaan, että jengi pakkautui telttaan. Dying Fetus, joka ei liene sen kummempia esittelyjä kaipaavan, jatkoi Abortedin viitoittamalla brutaalin death metallin tiellä. Moshaava yleisö oli tälläkin kertaa varsin vaikuttava näky ja intensiivisen tunnelman saattoi lähes tuntea ilmassa alkuminuuteilta loppuun asti. Lavalla ei nähty eikä tarvittu juuri suurempia härdellejä, vaan bändi veti keikan varmalla, melko eleettömällä otteella ja antoi musiikin puhua. Kaikin puolin vahva esitys, mureasta soundista puhumattakaan. Jossain vaiheessa hieman ennen loppua väsy kuitenkin alkoi päästä niskan päälle, joten koin parhaaksi laittaa siinä vaiheessa pillit pussiin ja lähteä keräämään voimia aamuista kotimatkaa varten.

Summa summarum: hieno viikonloppu kaikkinensa takana! Järjestelyt toimivat unelman lailla, kaikki löytyi sopivalta etäisyydeltä ilman, että piti kävellä kilometritolkulla, ja soundit olivat loistavat oikeastaan koko festarin ajan. Järjettömän iso plussa myös juoksevasta vedestä ja ihan oikeista vessoista, joiden siisteydestäkin pidettiin suurimman osan ajasta huolta, sekä VIP-leirin omasta baarista ja ruokakojusta! Einesvalikoima itsessään oli tosin suppeahko eikä varsinkaan kasvisvaihtoehtoja ollut juuri tarjolla, mutta muuten valituksen sanaa on vaikea keksiä. Taitaa käydä niin, että tänne on lähdettävä ensi vuonnakin!

Raportti ja kuvat: Ida Korkiakoski