Circles esittelee uudestisyntynyttä melodiantajuaan tuoreella ”The Last One” -albumillaan

Australian ravinteikkaasta musiikkimaaperästä on noussut lukuisia progressiivisen metallin mielenkiintoisempia ja omaperäisempiä akteja vuosien saatossa. Yhtyeet, kuten Caligula’s Horse, Karnivool, Twelve Foor Ninja, Voyager, Ne Obliviscaris ja Northlane ovat tuoneet genreen paljon sellaisia vaikutteita, joista myös moni muu on ottanut mallia. Jokaisella edellämainituista orkestereista on selkeitä yhteiskvalioita, jotka yhdessä muodostavat kuvan Australian progen eturintamasta. Samaan kastiin voidaan lukea myös kenties hieman vähemmälle huomiolle jäänyt Circles.

Uransa aikana vahvasti erityisesti djentista ammentanut ryhmä on ehtinyt julkaista vasta yhden kokopitkän studioalbumin, ja siitäkin on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Nyt tuhlaajapoika palaa maailmalta, mutta köyhtymisen sijaan yhtye on selvästi ottanut aikansa kehittyäkseen ja aikuistuakseen. ”The Last One” on jo ensitahdeista koko kymmenen kappaleen kestonsa verran kypsää, vivahteikasta ja tarttuvaa progemetallia. Siinä missä debyyttialbumi ”Infinitas” oli paikoitellen hyvin tyhjänä kolisevaa trendien seuraamista, on sen seuraajalla keskitytty jalostamaan bändin melodisuutta ja kertosäkeitä eteenpäin.

”The Last One” on kavalkadi melodisia kappaleita, joissa kitarat on isketty lujalle kuitenkin ylläpitäen säihkyvää ja tunnelmallista soundimaailmaa. Meluisalla äänipaletilla liikutaan erityisesti kappaleissa ”Winter”, ”Breaker” ja ”Dream Sequence”. Kitarat ovat lujalla ja hälyääniä hyödynnetään tuon tuosta riffeissä varsin toimivana tehokeinona. Orgaanisen kuuloiset, mutta silti lujaa murjovat kitarat, murolle ajettu basso ja vielä bändin vanhasta djent-estetiikasta muistuttavat riffittelyt toimivat koko albumin liikkeessä pitävänä generaattorina. Erityisesti äsken mainitut kappaleet, kuin myös hieman oudolla tavalla Hakenia ja RushinYYZ” -kappaletta yhdistelevä ”Blueprints For A Great Escape” ylläpitävät äänekästä, murjovaa ja junttaavaa lähestymistapaa, joka pitää hevikansan päät liikkeessä.

Levyn todellinen sankari on kuitenkin yhtyeen uudestisyntynyt melodiantaju. Vaikka bändi on aikaisemminkin hyödyntänyt melodisuutta ja isoja kertosäkeitä, on bändi nyt pistänyt kaikin puolin parastaan. Albumilla on keskitytty siihen, että melodioille annetaan reilusti tilaa hengittää , ja kuitenkin myös melodiantajua on hyödynnetty menevämpienkin kappaleiden konstruktoinnissa. Erityisesti Karnivool-tyylinen ”Arrival” sekä levyn päättävä, pakahduttava ”Alone With Ghosts” toimivat malliesimerkkeinä loistavasta tunnelmoinnista sekä maisemien rakentamisesta, jossa yhtye näyttää todella kunnostautuneen.

Bändin uutukainen ei ole mikään graalin malja tai vuoden parhaimpia progeteoksia, mutta se on aivan erityinen malliesimerkki siitä, että muutos ei aina ole huono asia. Bändi on todella kehittänyt soundiaan banaalista ja steriilistä 2010-luvun alun djent-trendistä kohti omaperäisempää ilmaisua uhraamatta särmikkyyttä. Tässä kehityskulussaan se muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi Skyharboria. Riffeissä kuuluu edelleen djent-tyylinen synkopointi ja murjova estetiikka, mutta se on kaikki pelkästään tyylikästä. ”The Last One” on loistava askel kohti pitkää ikää, jota yhtyeelle todella toivon. Suosittelen albumia yhtenä vuoden positiivisimmista progemetalli-julkaisuista.

6½/10

Kappalelista:

  1. Winter
  2. Breaker
  3. The Messenger
  4. Arrival
  5. Tether
  6. Resolution
  7. Dream Sequence
  8. Renegade
  9. Blueprints For A Great Escape
  10. Alone With Ghosts

Circles Facebookissa 

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Kommentit