Craneium, Harvest Bell, Smokebender, Hisko Detria @ TVO, Turku 9.11.2013

Turun uudella TVO:lla siirryttiin menneenä lauantaina nelisenkymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ainakin soundillisesti, kun neljän bändin voimin lähdettiin julistamaan rock n’ rollin ilosanomaa tapahtumassa, joka oli oivallisesti nimetty ”Juopottelua ja saatananpalvontaa Vol.1”.

Tapahtuma oli yksityistilaisuus minne halukkaat saivat ilmoittautua Facebookin välityksellä, ja jossa soitto alkoi jo ajoissa klo 20:00 jälkeen. Anniskelu myös tapahtui oman käden oikeudella, joten tunnelma oli jo melko leppoisa saapuessani paikalle ensimmäisen yhtyeen tehdessä soundcheckiä. Tämä yhtye oli suhteellisen tuore kokoonpano nimeltä Craneium, joka kiipesi lavalle viitisentoista minuuttia checkinsä jälkeen ja polkaisi  homman käyntiin.

En oikeastaan tiennyt mitä odottaa illalta ylipäätään lähtiessäni ajelemaan Turun suuntaan, mutta homma alkoi selvitä melko pian ensimmäisistä sävelistä lähtien, illan tulokkaan huudattaessa rouheaa fuzz/stoner rockiaan. Lavalla oli koko keikan ajan loistava meininki, rumpuja myöten. Aluksi materiaali tuntui olevan hyvinkin jammailupainotteista, tosin tähän saattoi vaikuttaa myös laulujen melko heikot signaalit. Kitaristeja nähtiin välillä lavan kummallakin puolen, hämärässä hohtavat valkoiset kitarakaapelit viuhuen. Oli positiivista nähdä pitkästä aikaa näin suurta eläytymistä lavalla, soittimien todella muuttuen käyttäjiensä jatkeiksi.

Tuotantoaan aiemmin kuulemattomana mieleeni painui kappale, jonka mainittiin, tapahtuman hengessä, kertovan saatanasta. Tämä kappale oli nimeltään ”Witch Coven”, hyvin Black Sabbath-tyyppinen viisu, raskaine kitaroineen ja pahamaineisine teksteineen, joka loi suvantovaiheen keikan keskivaiheille, vaikka olisi varmasti sopinut lopetusbiisiksikin. Setin jälkeen oli saatavilla myös nauhoitetta, joka oli tyylilleen uskollisesti painettu C-kasetille. Nuoresta iästään huolimatta bändi soitti loistavan keikan, jota oli ilo katsella. Suosittelen seuraamaan yhtyeen edesottamuksia jatkossakin, miten kukin kynnelle kykenee!
Pienen tauon jälkeen lavalle nousi viisihenkinen Harvest Bell, joka jatkoi osittain lämmittelijänsä linjalla. Materiaali oli kuitenkin hieman dynaamisempaa, soundit selkeämmät ja kokonaisuus eheämpi. Rock n’ rollia ei tästäkään pumpusta kuitenkaan puuttunut ja tätä vaikutelmaa lisäsi entisestään laulajan hyvin Jim Morrison-mainen olemus, niin asenteelta kuin karismaltaankin. Lavalle muodostui kiinnostava kontrastiasetelma, toista puolta hallinneen laulajan, basistin ja laulavan kitaristin, ja taas toisella puolella vaikuttavan staattisemman kitaristin ja rumpalin, välille.

Tunnettuahan kuitenkin on, että vastakohdat täydentävät toisiaan ja yhtyeen esille loihtima doom rock oli hyvin tunnelmallista, sen sisältäen myös jonkin verran blues-vivahteita ja muutamia balladeja. Lainattuna kappaleena kuultiin myös Rolling Stonesin ”2000 Light Years From Home”. Vuonna 2006 perustettu yhtye toi hieman kypsemmän elementin illan tarjontaan ja olenkin yllättynyt ettei se ollut julkaissut kuin kaksi EP:tä urallaan. Täyspitkää toivottavasti seuraa..

Seuraavana lavalle kapusi nelihenkinen Smokebender, joka kuitenkin soitannollisesti vaikutti triona. Yhtye laukoi ilmoille menevää blues-vivahteista rockia ja oli ehdottomasti illan esiintyjistä kaikkein groovaavin. Vaikka sen soittajisto olikin vähäisempi kuin edeltäjillään, oli se myös kaikkein kovaäänisin. Tästä oli osittain kiitettävä rumpalia, joka veti kolonnaansa perässään loistavalla otteella. Vaikka kitaran taustalla oli vain yksi kielisoitin, paketti oli kuitenkin yllättävän täysi ja toimiva. Tosin naurahdin itsekseni nähdessäni jo toistamiseen menneellä viikolla Turussa lavalla entisiä yhtyeeni jäseniä.

Keikan seuraamista hieman häiritsi taustan screenille heijastettu Russ Meyerin Supervixens-tallenne, mutta päähuomio kiinnittyi kuitenkin esiintyjiin. Yhtye oli hyvinkin kotonaan lavalla ja tunteikasta ilmaisua nähtiin laulajan eläytyessä kappaleisiin. Lavalle lentäneet miesten alushousut loivat myös hymyjä niin yleisön, kuin yhtyeenkin keskuudessa. Bändi oli vakuuttava ja osoitti, ettei menevien ja tunnelmallisten kappaleiden tekemiseen tarvita suuria orkestereita. Riittää, että kukin tietää mitä tekee ja täyttää mentävät aukot omalla tulkinnallaan. Joskus vähemmän on enemmän.

Illan viimeinen esiintyjä Hisko Detria oli yhtyeistä ainoa, joka poikkesi radikaalisti yhteisestä rock/blues-genrestä, sen tunnelmoidessa kahden syntetisaattorin, kitaran sekä rytmisession, ie. basso ja rummut, voimin. Krautrokkarit loivat melko pian genrelleen tyypillisen staattisen ja hypnotisoivan tunnelman, rumpujen pikkuhiljaa kasvattaessa biisejä harvoilla iskuillaan ja basson toistaessa monotonista linjaansa uudelleen ja uudelleen.

Kitaristi, joka välillä soitti myös koskettimia, lauloi satunnaisia lauseita aika ajoin. Tunnelma perustui kuitenkin pääosin toistoon ja rytmisession ulkopuoliseen improvisaatioon. Toisaalta, tämän tyyppinen ilmaisu oli tervetullutta tässä vaiheessa iltaa, sen tarjoten äänivalleineen mahdollisuuden keskittyä omien ajatustensa virtaan.

Päätän raporttini huomautukseen, jonka sain eräältä yleisön edustajalta alkuillasta raapustellessani muistivihkooni: ” Olit sitten minkä median edustaja tahansa, niin kirjoita sinne että kaikki oli ihan yhtä paskaa! ”

Kirjoittanut ja kuvannut: Tuukka Franck