Deep Purplen viimeinen keikka ravitsi yleisöä kuin terveysongelmia ei olisikaan

Lauantaina 11.11.2017 Helsingin Jäähallin täytti viimeistä kertaa heavy metalin ja raskaan rockin edelläkävijöiden kolmikon viimeinen pulssin omaava suuruus, Deep Purple. Bändi perustettiin vuonna 1968, samoin kuin Led Zeppelin ja vuotta myöhemmin Black Sabbath – kaikki Englannissa. Jäähyväisistä antaa vihiä kiertuen nimi The Long Good Bye. Uutisoinnit rumpali Ian Paicen sydänongelmista antavat lähdölle lisää vakavuutta.

Viime vuonna julkaistu ”InFinite”-albumi on Deep Purplen 20. levy. Basisti Roger Glover, joka on kirjoittanut suurimman osan levyn lyriikoista, on kertonut, että koko levy meinattiin nimetä ensimmäisen kappaleen mukaan Time for Bedlamiksi, mutta heidät puhuttiin ympäri asiasta. Bedlam tarkoittaa siis rähinää ja hulluutta. Bedlam-sana viittaa Lontoossa toimineeseen mielisairaalaan, joka oli myös nähtävyys. Asiakkaiden oli maksettava sisäänkäynnistä kaksi senttiä, jolloin he saattoivat katsella omaksi ilokseen potilaita, joita he myös kiusasivat ja provosoivat rähinöimään. Myöhemmin tämä oikealta nimeltään Bethlem Royal Hospital kunnostautui moderniksi psykiatriseksi laitokseksi, mutta historiallisesti se on edustanut mielisairaaloiden pahimpia ylivetoja. Time for Bedlam olisikin siis tämän perusteella hyvin erikoinen nimivalinta. Tämä ”InFinite” -levyn ensimmäinen kappale käynnisti introllaan setin.

Harmaantuneet herrasmiehet soittivat puhtaasti kuin levyltä. Taustalle heijastettiin lähikuvia soittajista ja instrumenteista, ja etenkin Don Aireyn kosketinsoittimet saivat paikkansa estradilla. Visuaaleissa oli tavallista laittaa kaksi samaan aikaan kuvattua videota päällekkäin jonkin tietyn värisävyn kera. Kylmän sininen oli hyvin käytetty ensimmäisen biisin kodalla, kuten biisin virallisessa sanoitusvideossa – jossa on muuten kirjoitusvirhe alussa “ I Surrender to Fate” -kohdassa, mutta mitä pienistä.

Seuraavaksi mentiin hetkeksi ajassa taaksepäin 1970-luvulle, ja yleisö villiintyi kuullessaan viitteitä tunnetummista kappaleista.  ”Fireballin” nimikkobiisi sai kuin keikan vasta alkamaan, ja tietenkin älypuhelimet leijuivat aika-ajoin ilmassa muistokuvien ottamiseksi, vaikka keski-ikä konsertissa näytti olevan jälleen lähellä 40:tä. Nuorempiakin tosin näkyi etenkin aivan lavan edessä. Tanssahtelevan vokalisti Ian Gillianin äänen mukana mieleni nousi vaivatta korkeuksiin. Välillä tuntui epäselvältä, mistä hänen äänensä alkoi, ja mihin Steve Morsen kitaranvingutukset loppuivat. ”Strange Kind of Womanin” tultua yleisökin kykeni laulamaan mukana heti alusta alkaen.

Deep Purplen kappaleista ”InFinite”-levyltä soitettiin ”Time for Bedlam”, ”All I Got Is You”, ”The Surprising” ja ”Birds of Prey”, eli se oli tietenkin edustetuin levy. 20 studioalbumia julkaissut legenda antoi kuitenkin soittoaikaan nähden melko monipuolisen kirjon myös soittotyylejään. Tunnetuimmat klassikot, jotka nykyjonnetkin ovat kuulleet, kuten ”Perfect Strangers”, ”Spacetrucking” ja tietenkin ”Smoke On The Water” soitettiin, ja etenkin jälkimmäisen aikana tastavisuaalien liekkien roihutessa kännyköillä kuvattiin ikimuistoista hetkeä, jolloin kaikkien kuulemaa kappaletta soitti sen luojakokoonpano viimeistä kertaa Suomen lavojen historiassa. Ensimmäiseen länsimetroon osallistuminen jää ylivoimaisesti kakkoseksi.

Juuri ennen esityksen tunnetuimpia klassikoita taikasormi Don Airey veti monilla kosketinsoittimillaan virtuoosimaisen soolon. Suurelta näytöltä näkyi sormien nopeat liikkeet ja nappien painallukset – oli kuin näyttö ei pysyisi hänen perässään videon näyttäessä melkeinpä nopeutetulta. Upeista sävellyksistä heräsi jopa kysymys, että mitä hän tekee tässä bändissä, kun hänellä olisi rahkeet aivan mihin vain. Tosin niin olisi varmasti jokaisella jäsenellä, ja yhdessä he ovatkin saaneet aikaan ikimuistoista musiikkia. Mahtavan suorituksen aikana minua häiritsi, kun osa yleisöstä alkoi taputtaa jo kesken esityksen, koska olisin halunnut nauttia ilman taustameteliä. Kyseessä taisi toki olla vain hyvin eri tavalla innostunutta yleisöä. Lopuksi, kuin narut olisivat nykäisseet, istumapaikoilla nousi yleisöä taputtamaan seisaallaan ihailunsa osoitukseksi.

”Smoke On the Waterin” aikana roihuavien liekkien lisäksi taustalle oli koottu uutisleikkeleitä biisin taustalla olevaan tarinaan viitaten, kuten “Fire on lake Geneva” ja “Zappa unharmed”. Deep Purple siis oli Sveitsin Montreuxissa joulukuussa vuonna 1971, eli samaan aikaan kun Frank Zappa and the Mothers esiintyivät Montreuxin kasinon teatterissa, jossa yleisöstä ammuttiin valopistoolilla kattoon, joka oli rottingin peittämä. Koko kasinokompleksi ja esiintyjien kamat paloivat täysin, ja savu levisi Genevenjärven ylle. Siitä inspiroituneena tuo Deep Purplen kappaleen nimi lyötiin lukkoon.

”Smoke on the Water” oli moitteeton, ja yleisö oli täysin mukana laulamisessa. Aloin jo kyseenalaistaa puheet rumpalin kunnosta, vaikkakaan kunnollista sooloa hänen suunnaltaan ei näkynytkään. Järkevä veto tietenkin. Näkemäni perusteella bändi voisi hyvinkin jatkaa. He ovat ilmaisseet halukkuutensakin siihen haastatteluissa, jotka ovat olleet melko haikeita rumpalin viimevuotisen sydänkohtauksen vuoksi.

Encoren puuttuminen olisi ollut melkoinen poikkeus näin suurelta nimeltä. ”Hushin” ja ”Black Nightin” mukana palattiin taas 1970-luvun tienoille antamaan viimeiset astetta villimmät joraukset. Bändin tuotanto on niin laaja, että hittikappaleita olisi vaikka muille jakaa, ja esimerkisi ”Highway Star” ja ”Burn” olisivat olleet minun toivelistallani keikalle. Ehkä melko säännollisesti Suomessa vieraileva bändi tällä kertaa yllättäen pitäytyykin “viimeisen keikan illuusiossa”,  ja pääsen mahdollisesti kuulemaan nuo kappaleet jollakin toisella kerralla. Eihän sitä bändikään voi aina varmuudella tietää, tuleeko keikka olemaan viimeinen vai ei.

Settilista:

TIME FOR BEDLAM

FIREBALL

BLOODSUCKER

STRANGE KIND OF WOMAN

ALL I GOT IS YOU

UNCOMMON MAN

THE SURPRISING

LAZY

BIRDS OF PREY

KNOCKING ON YOUR BACKDOOR

KOSKETINSOOLO

PERFECT STRANGERS

SPACE TRUCKING

SMOKE ON THE WATER

—

HUSH

BLACK NIGHT

Teksti: Sari Kivijärvi

Kuvaaja: Andy Johnson