DOOOOOOOOOOM – Blowup Vol. 2, osa 2/2
Lauantaina Blowupin tarjonta oli astetta perjantaita raskaampaa. Päivä nimittäin vietettiin pitkälti doom metalin merkeissä. Lavan korkkasivat yhteiskeikallaan Morbid Evils ja Albinö Rhino, joita seurasi harvoin esiintyvä kotimaisen funeral doomin kantaisä Skepticism. Harvinainen nautinto oli myös Lord Vicarin koko vuoden toinen Suomen-keikka, jolla basisti Sami Hynninen jätti yhtyeelle jäähyväiset. Päivän lopuksi kuultiin kaksi massiivista doom metal -messua Conanin ja Monolordin tarjoamina.
Yhteistä split-julkaisua valmistelevat doom metal -yhtyeet Morbid Evils ja Albinö Rhino soittivat erityisen yhteiskeikan. Keikka alkoi kolmen miehen soittaessa painavasti groovaavista riffeistä muodostettua ilmavaa musiikkia. Soittajat vaihtuivat lavalla pariin otteeseen, mutta soitto pysyi jämäkästi hanskassa molemmilla bändeillä. Kaksi suhteellisen uutta yhtyettä viritti tunnelman kohdilleen koko illan mittaiseen doom metal -juhlaan.
Vuonna 1991 perustettu funeral doomin pioneeri esiintyy harvakseltaan ja tekee jokaisesta keikasta ikimuistoisen. Olin itse todistamassa Skepticismiä livenä ensimmäistä kertaa ja yllätyin siitä, kuinka kylmän mutta samalla vangitsevan ja hartaan ilmapiiristä voi tehdä musiikilla ja pienellä panostamisella keikan visuaalisuuteen. Tunnelma oli sanalla sanoen kuin hautajaisissa. Pukuihin sonnustautuneet soittajat, tumma valaistus sekä riipivän funeral doomim lyijynraskaat riffit vahvan murinan ja urkurin luoman painavan jännitteen kanssa pysäyttivät kaiken, mitä sillä hetkellä oli tapahtumassa. Aikakin tuntui pysähtyvän tällaisen surullisen mielen mestariteoksen edessä.
Lord Vicar on yhtye, jota voi täysin oikeutetusti kutsua doom metalin superkokoonpanoksi. Jäsenten ansioluettelot saavat monet kalpenemaan. Kaikista Blowupin esiintyjistä odotin eniten juuri Lord Vicaria. Viimeisen vuoden aikana yhtyeen kaikki kolme albumia ovat soineet soittimissani lukemattomia kertoja. En koskaan kyllästy kehumaan Lord Vicarin maailmanluokan riffejä ja aivan omanlaistaan otetta doom metaliin. Se ei toista itseään yhdelläkään levyistään, mutta pitää kiinni omasta tunnistettavasta linjastaan.
Blowupissa kuultiin melko tasainen läpileikkaus kolmesta albumista, joskin olisin mielelläni kuullut uudelta ”Gates of Flesh” -levyltä enemmänkin musiikkia. Tietysti on ymmärrettävää, että monikansallisen marginaaliyhtyeen yhteinen treeniaika on kortilla. Soitetut kappaleet edustivat kuitenkin Lord Vicarin tuotantoa hyvin niin albumeittain kuin musiikillisestikin. Yksi Lord Vicarin musiikin hienouksista on monipuolisuus. Jokainen levy on omanlaisensa, ja jokaisella levyllä on variaatiota kappaleiden pituudessa, temmossa ja tyylissä. Blowupissa kuultiin doom metalin olemuksen hyvin kiteyttäviä riffejä hitaina, nopeina ja keskitempoisina. Lord Vicarilla on taito tehdä hitaista riffeistä poikkeuksellisen raskaita ja nopeista riffeistä taas napakoita ja lennokkaita. Osassa kappaleista on myös paljon jopa progehtavaa tunnelmointia. Minulle on vieläkin arvoitus, miten sen voi saada toimimaan doom metalin kanssa näin hyvin, mutta siinä onkin yksi Lord Vicarin tärkeimmistä ominaisuuksista. Uuden levyn ”Birth of Wine” -kappale on hyvä esimerkki näiden elementtien taitavasta yhdistelystä. Rauhallinen leijailu vaihtuu silmänräpäyksessä vauhdikkaaseen stonerdoom-riffiin. Osa niskani palasista taitaa olla vieläkin Korjaamolla.
Harvoin esiintyvän yhtyeen jokainen keikka on erityistapaus ja vielä erityisemmän juuri tästä keikasta teki se, että tämä oli noin vuoden keikoilla soittaneen basisti Sami Hynnisen viimeinen Lord Vicarin riveissä. Uusimmalla albumilla hän ei soittanut, mutta keikoille hän jättää suuret saappaat täytettäviksi. Hänen virtuositeettinsa basson varressa ei ole levyillä noussut esiin vastaavalla tavalla. Jämäkän groove soitto toi riffeihin (ja musiikkiin ylipäätään) uudenlaista eloa korostaen niiden parhaita puolia samalla toimien vahvasti itsenäisenä instrumenttina.
Livenä Lord Vicarin soitto oli vielä rautaisempaa kuin levyllä. Hieman rouheammat soundit, aavistuksen korkeampi tempo ja tiukka yhteensoitto tekivät musiikille hyvää; kappaleet esitettiin parhaina mahdollisina versioina. Näin hyvin yhdessä toimivan yhtyeen soittoa on aina ilo seurata. Kun kaikki osalliset hallitsevat oman instrumenttinsa näin suvereenisti ja soittavat myös yhdessä yhtenä elävänä ja hyvin rasvattuna koneistona, tuloksena ei voi olla kuin yliluonnollisella tasolla mahtava live-elämys. Lord Vicar oli tällä kertaa parasta, mitä Blowupilla oli tarjota.
Loppupäivä mentiinin sitten perinteisen stoner-vivahteisen doom metalin parissa. Conan järisytti tannerta mammuttimaisella riffivyörytyksellään, joka oli toisaalta suurta ja jylhää, toisaalta räjähtävää ja hyvällä tavalla hallitsematonta. Conanin musiikki alkoi elää omaa elämäänsä. Parhaassa tapauksessa doom metal pääsee ihon alle ja iskee tajuntaan kovemmin kuin mikään muu musiikkityyli, ja Conan näytti, mitä se tarkoittaa. Järkälemäiset riffit, raskaat soundit, tarpeeksi suuri volyymi ja hillitty groove tekevät stoner-vaikutteisen doom metal -kokemuksen Conanin tyyliin.
Historian toisen Blowup-festivaalin viimeisteli Monolord, jonka doom metal on pintapuolisesti hillitympää ja suoraviivaisempaa kuin muilla Blowupin esiintyjillä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Monolordilta löytyisi voimaa ja intensiteettiä. Jos Conan on taivaalta putoava pommisade, joka räjähtää ja aiheuttaa tuhoa vähän siellä sun täällä, Monolord on jättimäinen asfalttijyrä, joka lanaa kaiken alleen tasaisesti ja systemaattisesti. Yksinkertaisten riffien tekeminen niin, että ne jytisevät sisuskaluissa asti, on taiteenlaji, jonka Monolord hallitsee. Muutamista nuoteista rakentuu riffejä, jotka kaataisivat vaikka Kiinan muurin. Sinänsä yllättävää, että Korjaamosta on jäljellä muutakin kuin hiiltyneet rauniot.
Tämä livesoiton kehuminen alkaa varmaan pikku hiljaa kyllästyttää, mutta Blowupissa ei nyt sattunut olemaan yhtäkään esiintyjää, joka olisi soittanut huonosti. Siinä mielessä Blowup kulminoitui Monolordin jäätävään suoritukseen ja viimeisenä soitettuun ”Empress Risingiin”, johon pitäisi kappaleen sijaan viitata valtavana riffijärkäleenä. Monolord kasvatti energiaansa riffi riffiltä ja kappale kappaleelta ihmismielen käsittämättömissä oleviin mittasuhteisiin, minkä kliimaksina oli ”Empress Rising”. Keikan jälkeen oli hengähdystauko paikallaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Blowup Vol. 2:ssa todistettiin poikkeuksellisen kova kattaus esiintyjiä raskaan vaihtoehtomusiikin piiristä. Ei yhtäkään huonoa esiintyjää eikä minkäänlaisia ongelmia. Paikalla oli hyvin varusteltuja levymyyntikojuja niin, että lompakko huutaa vieläkin hoosiannaa, ja itse tapahtuman tarjontaa laajennettiin musiikista elokuvaan ja taidenäyttelyyn, mikä on mielestäni hyvä kehityssuunta. Ehkä sen suhteen voitaisiin tulevaisuudessa mennä vielä pidemmällekin. Musiikillinen anti oli ensiluokkaista ja riittävän monipuolista. Lyhyesti sanoen Blowup Vol. 2 oli kaikin puolin onnistunut tapahtuma. Toivottavasti ensi vuonna nähdään taas näissä merkeissä.
