Eläköön skandinaavis–germaaninen yhteistyö – Scorpions, Jorn, Eclipse & Peer Günt Rockin’ Kaarinassa 29.7.2016

Kirjoittanut Juhani Mistola - 5.8.2016

Scorpionsin vanhoja hittejä erikoisempaan materiaaliin yhdistellyt setti ja innostunut esiintyminen viihdyttivät hard rock -diggareita Kaarinan illassa. Illan muista esiintyjistä erityisesti Eclipse vakuutti.

Kaikista maailman kolkista juuri Kaarina oli erityisen osuva esiintymispaikka illan yhtyeille. Paikka on sopivasti sivussa parrasvalojen kirkkaimmasta loisteesta, aivan kuten Scorpions valtaosan urastaan tai hard rock nykypäivän genreviidakossa. Kaarinan noin 6 000 katsojaa tai 50. juhlavuottaan viettävää, yllättävän eläväistä pääaktia nämä ikävät tosiseikat eivät kiinnostaneet. Ja hyvä niin – perusasioihin on aina ilo palata.

Kotimaista osaamista edustaneen Peer Güntin suoritus meni allekirjoittaneelta osittain ohi, mutta ainakin lopuksi kuullut ”I Don’t Wanna Be A Rock n’ Roll Star” ja ”Backseat” soivat tanakasti. Osa Suomen rock-väestä haikailee yhä laulajakitaristi Timo Nikin rinnalle klassisen kokoonpanon Teijoja. Nykyisen kokoonpanon basisti Pete Pohjanniemi ja rumpali Sakke Koivula hoitavat kuitenkin tehtävänsä tasaiseen tyyliin.

Toisena esiintynyt ruotsalainen Eclipse pyrki sen sijaan ottamaan tilanteen haltuun nuoruuden innolla. Eclipse edustaa maamiestensä H.E.A.T:in lailla AOR:ään kallellaan olevan hard rockin uusinta aaltoa ja oli erittäin miellyttävä tuttavuus. Laulaja Erik Mårtenssonin Bruce Dickinson -henkiset lavaelkeet sopivat mainiosti bändin mahtipontiseen hittikertsirockiin, josta ei alun teknisiä vaikeuksia lukuun ottamatta juuri heikkoja lenkkejä löytynyt. Bändin soittajisto vaikuttaa osaavalta, ja tuore rumpali Philip Crusner tarjoaa Tommy Lee -temppuineen vastapainoa Mårtenssonin catwalk-säntäilylle. Mahtipontiseen kertosäkeeseen kaiken lataavat kappalerakenteet saavat biisit muistuttamaan hieman liikaa toisiaan, joten pieni hellittäminen hittikaavasta voisi olla paikallaan.

Bändille voi silti jo tässä vaiheessa povata niin menestyksekästä uraa, kuin sen edustamalla musiikkityylillä on nykypäivänä mahdollista saavuttaa, vaikkei se keväisestä Melodifestivalenista Euroviisuihin ponnistanutkaan. Yhtye tuskin oli monellekaan tuttu entuudestaan, mutta erityisesti viisuhitti ”Runaways” ja ”Blood Enemies” saivat keikkaa uteliaana seuranneisiin liikettä.

Viimeisenä lämmittelijänä ennen illan pääaktia esiintynyt Jorn eli mm. Masterplanin jylhä-ääninen Jørn Lande yhtyeineen vaikutti jääneen hieman liikaa kiinni roolinsa Norjan Diona. Jo taustakankaasta ja simppelin tumma
npuhuvasta lava-asetelmasta tuli mieleen metallin pieni suuri mies, eivätkä muutkaan lavaelkeet vaikutelmaa heikentäneet. Kuin alleviivatakseen yhteyttä jo alkusetistä kuultiin coverina Dio-vetoisen Black Sabbathin ”Mob Rules” ja koko esitys päättyi ”Rainbow In The Darkiin”. Loput kappaleet olivatkin melkoisesti Diolta kalskahtavia, jäykkiä hard rock -ralleja. Erinomaisen äänen mies kuitenkin omaa – sitä vain voisi käyttää johonkin persoonallisempaan.

Viimeisenä lavalle astui itseoikeutetusti Scorpions. Vastoin kaikkia odotuksia juuri tämä yhtye on ainakin suuren yleisön silmissä kestänyt aikaa paremmin kuin monet muut 1980-luvun hard rock -jyrät. Syyn siihen huomaa jo settilistasta. Siinä, missä vaikkapa vuodenvaihteessa uransa päättäneen Mötley Crüen setistä ei juuri 25 vuotta nuorempaa kappaletta löytynyt, oli Scorppareiden keikan verevimmässä kolmanneksessa setin aloittanut ”Going Out With a Bang” ja radiohitti ”We Built This House” – molemmat tuoreimmalta levyltä. Kappalelista painottui ymmärrettävästi 1980-luvun huippuvuosiin, vaikka illan vanhin kappale olikin vuodelta 1974.

Vokalisti Klaus Meinen ääni on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, vaikka ikävuodet näkyvätkin jokseenkin staattisessa lavaolemuksessa. Meinen aikoinaan huvittuneisuutta aikaan saanut englannin kielen ääntämyskään ei ole muuttunut vuosien saatossa mihinkään.

Hyväntuulinen kitaristikaksikko Rudolf Schenker – Matthias Jabs oli niin ikään ennallaan. Schenkerin keskittyessä ilveilyyn Jabs panosti melodisiin sooloihinsa, jotka muutamia erivapauksia lukuun ottamatta seurailivat levyversioita.

Rytmiryhmässä ei basisti Paweł Mąciwodan seurana nähty rock ’n’ roll -elämään viime aikoina liiaksi mieltynyttä rumpali James Kottakia, vaan häntä tuurasi viime kuukaudet vailla kiinteää pestiä ollut Motörhead-kannuttaja Mikkey Dee. Dee toi Scorpionsin ilmaisuun kaivattua ryhdikkyyttä, joka oli tarpeen erityisesti rockimman materiaalin parissa. Näistä tehokkaimmin iskivät ”Dynamite” ja ”Blackout”.

Settilista on ollut läpi kiertueen lähes identtinen. Niinpä myös Kaarina jäi kaipaamaan vaikkapa ”Bad Boys Running Wildia” ja ”Coming Homea”, jotka voisivat toimia puisevaa ”The Zoota” paremmin. No, kaikkia ei voi koskaan miellyttää, ja jo pelkästään 1970-luvun materiaalia esitellyt medley oli tervetullut kulttuuriteko.

Suuren yleisön parissa innostuneimman vastaanoton saivat kuitenkin komeasti soineet balladit ”Wind Of Change” ja ”Still Loving You”, joissa soolot olivat komppikitaristi Schenkerin suurpiirteisissä käsissä. Miellyttävästi soi myös potpuri ”Always Somewhere/ Eye of the Storm / Send Me An Angel”. Keskimmäistä lukuun ottamatta kappaleet olisi toki ollut mukava kuulla täyspitkinäkin.

Lähes saksalaisella tarkkuudella riffitelty “Big City Nights”, sitä seurannut mahtiballadi ”Still Loving You” ja viimeinen encore “Rock You Like a Hurricane” lietsoivat suomalaisyleisön niin voimalliseen yhteislauluun, ettei nuivinkaan rockpoliisi voi väittää Scorpionsin olevan vielä valmis eläkkeelle.

1980-luvulla hard rock oli angloamerikkalaisten bändien pelikenttä, jossa USA:n ja Englannin ulkopuolelta miljoonamyyntiin yltäneet bändit olivat harvassa. Sittemmin lähes jokainen, vähintään kymmenen vuotta nuorempi Sunset Stripin bändi on hajonnut, kasattu uudelleen ja päätynyt soittamaan muutaman sadan hengen yleisöille. Näyttää siltä, että viimeisenä nauraa vetreä viisikymmenvuotias, jonka ääntämykselle, viiksille, kaljuille ja balladeille on välillä ollut turhankin helppo naureskella.

Settilista: