Emperorin hyytävä tunnelma jääti Auringon ja Gojira tykitti vastoinkäymisistä huolimatta – Tuska 2018, osa 2/3

Tuska-lauantai on jo vuosia ollut mielenkiintoinen näkymä Helsingissä. Mustiin pukeutuneiden joukkojen lisäksi samaan aikaan järjestettävä Pride-kulkue antaa mukavan väriläiskän katukuvaan.  Huomasin ihmisten panostaneen jonkin verran väritykseen myös itse Tuska-alueella. (TR)

Galactic Empire

Tuska-lauantain alkumittelöissä sirkusteltassa todistettiin melkoista teatteria, kun itse Dark Vader (kyllä) johdatti Galactic Empire -yhtyeensä lavalle. Heviyhtye esittämässä Star Wars -elokuvien musiikkia ja näyttelemässä lyhyitä kohtauksia vähemmän vakavasti kutkutti varmasti monen kyseisen elokuvasarjan fanin huumorintajua, mutta se tarjosi myös oikeasti mielenkiintoisia ja oivaltavia sovituksia tunnetuista sävellyksistä. Star Warsin tunnelmaan päästiin ihan kiitettävästi, vaikkakin kevein mielin ja kieli poskessa.

Valtavaan nousukiitoon debyyttialbuminsa julkaisun jälkeen noussut Beast In Black esiintyi edellisellä Tuska-keikallaan lohduttoman kattilahallin syvyyksissä. Tällä kertaa fanikunta riitti täyttämään jo päälavankin edustan. Täysin tuon debyytin kappaleista koostunut keikka oli nopeasti ohi, mutta yhtye ehti vakuuttaa alati paranevalla live-esiintymisellään. Varsinkin laulaja Yannis Papadopoulos kuulostaa aina vain paremmalta. Hän taitaa suvereenisti monta eri tyyliä ja puskee ääntä ulos voimalla, joka varmasti kääntää pari bajamajaa ylösalaisin. Anton Kabanen on rakentanut ympärilleen loistavasti toimivan yhtyeen, josta voi kasvaa vielä jotain todella suurta. (JK)

Olin päättänyt etukäteen, että katson Crimfallin, joka soitti ikävästi samaan aikaan suurta nousua tekevän Beast In Blackin kanssa. Ajatukseni siitä, etteivät ihmiset tämän päällekkäisyyden vuoksi välttämättä tulisi Crimfallin keikalle, osoittautuivat vääräksi. Kattilahalli täyttyi kiitettävästi ihmisistä. En ollut ennen katsonut Crimfallia livenä, ja tuollainen folkahtava meno tuntui sopivalta herättäjältä lauantaipäivään. Yleisö vaikutti alkuun vähän väsyneeltä edellisestä päivästä, mutta bändi sai siitä huolimatta mukavasti jengiä mukaansa. Naisvokalisti Helena Haaparannan jäädessä yksin lavalle nähtiin ja kuultiin oikea taidonnäyte siitä, mihin ääni parhaimmillaan pystyy. Suorastaan pysäyttävää. Vaikken ole yleensä suuremmin pitänyt kattilahallista keikkapaikkana, vaikutti kaikki nyt toimivan suht mukavasti, ja bändi hoiti hommansa hyvin. Live-esiintymisen näkeminen sai minut pitämään Crimfallista taas vähän enemmän.

The 69 Eyesin keikan ajaksi jäin suosiolla kauemmaksi korviani säästääkseni. Ehkä jollakulla olisi bändistä jotakin hyvää sanottavaa, mutta itse en ole sitä vain saanut toimimaan. En löydä kappaleista juuri mitään ainutlaatuista, vaan ne tuntuvat omaan korvaani vähän itseään toistavilta. Nämähän ovat toki niitä mielipiteitä, joista on turha alkaa vääntää… Kuulin jostakin, että keikka oli kuulemma ihan kelvollinen. Minulle riitti keikan kuunteleminen kauempaa. (TR)

Helsingistä ponnistava crossover thrash -yhtye Foreseen on jäänyt kummittelemaan kalloni taakse yhtyeen mainion vuonna 2017 julkaistun ”Grave Danger” -albumin ansiosta. Bändin kipakka, raivokas ja tankin lailla eteen päin vyöryvä runttaus on jotakin sellaista, joka on livenä potentiaalisesti kovinta jytinää vähään aikaan.

Instrumentaalikappaleella settinsä aloittanut yhtye ei todellakaan pettänyt, mitä tulee kipakoihin thrash-humppakomppeihin, vihaisesti latautuneisiin karjuntoihin ja aitoon asenteeseen. Juuri tuo yhtyeen asenne ja aitous esityksessä oli jotakin sellaista, josta saa jo itsessään irti paitsi viihdettä myös inspiraatiota. Erityisesti yhtyeen laulaja tulkitsi ja eläytyi lavalla varsin luontevasti sekä tyylille ominaisesti. Kellaribändiestetiikka oli vahvasti läsnä, ja raskauden sekä asenteellisuuden lisäksi yksi yhtyeen esityksestä välittyvä sana oli selkeästi ”luomuyhtye”. Kyseessä oli täysin ilman välikäsiä tai turhia krumeluureja itseään kantava orkesteri, joka otti lavan haltuun niin kuin se olisi juuri se kellari, josta kaikki joskus lähti liikkeelle.

Asenne näkyi myös yhtyeen kantaaottavuudessa. Kyseessä lienee Stick To Your Gunsin ohella yksi Tuskan tämän vuoden eniten poliittisiin asioihin kantaa ottanut orkesteri. Uskallus omien mielipiteiden ilmaisuun on aina hieno juttu. Vaikka välillä tuntui, että odotin jopa vielä enemmän menoa, meininkiä ja vauhtia sekä vaarallisia tilanteita, jäi minulle kuitenkin loppujen lopuksi sellainen fiilis, että Foreseen oli noussut lauteille soittamaan raivokkaan ja palavan musiikkinsa niin hyvin kuin taitaa – ja saikin sanottua sanottavansa oikein hyvin. (SJ)

Mokoma

Olen jo seonnut laskuissa, kuinka monta kertaa olen ehtinyt nähdä Mokoman. Siitäkin huolimatta olin taas päättänyt katsoa yhtyeen. Esiintymispaikka oli vaihtunut viime vuodesta päälavalle. Olin ehtinyt kuunnella Mokoman uusimman levyn ”Hengen pitimet” vain pari kertaa ennen keikkaa ja mietinkin, mahtaako settilistassa olla kovin paljon uutta materiaalia, sillä vanhat biisit uppoavat minuun toistaiseksi paremmin. Heti keikan alkupuolella kuultiin kuitenkin vanhoja helmiä kuten ”Kuollut, kuolleempi, kuollein” ja”Kuu saa valtansa Auringolta”. Jotenkin nuo kappaleet toimivat edelleen ja tuovat mieleen myös muistoja bändin aiemmilta keikoilta. Uudeltakin levyltä soitettiin materiaalia ja vaikutti siltä, että suuri osa yleisöstä oli tutustunut levyyn jo minua paremmin. Keikan aikana näkyi pyörivän pariin otteeseen hyvän näköinen pittikin. Mokoma on siitä erikoinen bändi, että vaikka olen nähnyt sen jo monta kertaa, en muista todistaneeni yhtään huonoa keikkaa. Aivan mahtava livebändi – sitä energiaa näkyy löytyvän vuodesta toiseen, tälläkin kertaa. Yleisöstä päätellen moni lienee asiasta samaa mieltä, vaikkei ehkä yksikään päälavan keikoista sujunut ilman tuulesta tai muusta johtuvaa pientä pätkimistä. (TR)

Carpenter Brut

Mokoman vimmaisen mutta herkän tykittelyn jälkeen alkoi sirkusteltassa synthwave-ilmiö Carpenter Brutin järjestämät lauantaitanssit. Kitaristin ja rumpalin kanssa esiintynyt syntikkavelho piristi muuten varsin raskasta viikonloppua herättämällä henkiin 80-luvun. Vanhojen elokuvien tunnelmissa seikkaileva juustokuorrutteinen menomusiikki sisältää jäämiä myös rockista ja vanhasta valtavirtahevistä. Tuollainen musiikki toi Tuska-yleisön tanssijalkoihin vipinää ja toimi hauskana ja hyväntuulisena irtiottona kahden metallimusiikin raskassarjalaisen välissä. Tuo hyvän maun ja huonojen elokuvien välillä tanssahteleva artisti houkuttelee ja vetää puoleensa jollain erittäin kierolla tavalla hengittäessään ulos musiikkia ilman nykyään niin muodikasta ironiaa. Samaan aikaan todella tyylikkään ja sopivan mauttoman valoshow’n säestäessä Carpenter Brutin esiintymistä saattoi kuvitella itsensä menneiden vuosikymmenten diskoon, vaikkei sellaista olisi koskaan kokenutkaan. Tai mikä parasta, itsensä oli mahdollista löytää pienen budjetin kasarileffasta keskellä hevifestareita. Olisiko mikään voinut olla sen täydellisempää?

Emperor

Yksi Tuskan odotetuimpia esiintyjiä ja minulle koko festivaalin ehdoton pääesiintyjä oli Emperor. Norjalaisen black metalin suurimpiin nimiin lukeutuva yhtye on viettänyt lähes koko 2000-luvun hiljaiseloa soittaen vain muutaman kiertueen. Tällä kertaa juhlistettiin ”Anthems to the Welkin at Dusk” -albumia, joka julkaistiin vuonna 1997. Levy soitettiin luonnollisesti kokonaan alusta loppuun ja aikaa jäi vielä kolmelle kappaleelle muilta albumeilta. Erityisesti ”I Am the Black Wizards” iski aivan täysillä.

Emperor

Keli oli lämmin ja kirkas, mutta hyytävän black metalin luoma tunnelma kadotti auringon ainakin hetkeksi. Black metalin alkuaikojen mystinen synkkyys heräsi henkiin ja raivosi vimmatun ukkosmyrskyn lailla. Silti Emperor ei varmastikaan ollut kaikkien mieleen, eihän sen musiikki ole muodikasta edes metallipiireissä. Yleisössä ei hypitty ja pompittu, eikä laulaja nuoleskellut faneja. Tärkeintä Emperorin musiikissa on sen vahva tunnelma, jonka kokeminen ei ehkä rohkaise juoksemaan ympyrää vaan enemmänkin pysähtymään hetkeen hartaana ja lumoutuneena, imemään itseensä jokaisen nuotin ja myötäelämään tuon black metalin merkkiteoksen kokonaisuudessaan.

Emperor

”Anthems to the Welkin at Dusk” ei ole menettänyt pisaraakaan taianomaisesta vetovoimastaan, joka tuntui tuolla keikalla todella vahvana. Kuin olisi päässyt albumin sisälle tarkaselemaan sen sielunmaisemaa ja olemaan osa sitä. Emperor esitti albumin sen ansaitsemalla kunnialla ja omistautumisella. Albumi heräsi hetkeksi henkiin eläväksi ja hengittäväksi henkiolennoksi, joka kuristi tiukasti paikalla olleiden sieluja eikä hellittänyt ennen kuin viimeinen nuotti oli soitettu. Tuskassa todistettiin livenä elintärkeä pala black metalin historiaa. (JK)

Vallan mainio black n’ roll -yhtye Hexhammer kuului siihen listaan esiintyjistä, joista olin itse erityisen kiinnostunut. Yhtyeen vuonna 2017 julkaistu debyyttialbumi oli varsin menevää ja mureaa särövallien louhimista. Kun nuo synkän mutta rokkaavan musiikin velhot saapastelivat lavalle, oli heti selvää, että luvassa on rehtiä ja asenteellista esiintymistä. Bändin debyyttialbumin musiikki toimii täydellisesti livenä, sillä yhtyeen pörisevä ja rosoinen estetiikka on kuin luotu hämärille klubeille. Mielestäni yhtyeen settiin ei mahtunut oikeastaan yhtään sellaista kappaletta, joka olisi tuntunut olevan vieras näissä pippaloissa. Yhtyeen faneja hemmoteltiin lisäksi yhdellä täysin uudella kappaleella.

Yhtye ei ollut todellakaan mikään seinäruusu näissä juhlissa. Bändi näytti siltä, että se on tullut soittamaan eikä mielistelemään, viihdyttämään eikä esittelemään naamavärkkejä tai tarjoamaan matikkametalliklinikoita. Olin erittäin mielissäni yhtyeen asenteesta sekä konstailemattomasta esiintymistyylistä. Suosittelen todellakin katsastamaan yhtyeen livenä, kun siihen tulee tilaisuus. (SJ)

Hallatar

Runsas joukko synkän musiikin ystäviä oli jo kerääntynyt teltan alle odottelemaan ennen Hallattaren keikkaa. Monelle oli varmasti ensimmäinen kerta mahdollista nähdä bändi livenä. Myös minulle keikka oli yksi lauantain odotetuimpia. Kuten musiikki myös lavanäkymä vaikutti synkältä. Kaksi tummiin pukeutunutta naista piteli koko keikan ajan suuria, mustia lippuja käsissään. Jos bändin musiikki on synkkää, niin se on myös äärimmäisen kaunista. Fiilis oli suorastaan hämmentävän liikuttunut lähes koko keikan ajan. Toki joukkoon mahtui taas sitä yleisöä, joka kävi vain lavan edustalla nappaamassa nopeat selfiet ja poistui paikalta. Noihin törmää nykyään joka keikalla, enkä edes viitsi mainita tarkempaa mielipidettäni asiasta. Tomi Joutsenen laulu kuulosti jälleen upealta. Örinä poikkeaa hieman Amorphis-tyylistä, mikä on oikeastaan oikein hyvä juttu. Hallattaren keikka oli taatusti koko tämän vuoden Tuskan liikuttavin kokemus. Turhia välispiikejä ei juuri kuultu, eikä niille ollut tarvettakaan. Veikkaan, että jonkun silmäkulmassa on taatusti ollut kyynel keikan aikana. Sen verran värisytti. Keikan lopuksi pystyin aistimaan myös esiintyjien tyytyväisyyden katsoessani Tomin ja Juhan ystävällistä halausta. Keikan jälkeen olo oli hieman raskas ja liikuttunut, mutta onneksi Kreatorin alkusaundit jo kuuluivatkin ja pystyi taas nostamaan itsensä ylös tuosta synkkyydestä. Hallatar oli äärimmäisen vakuuttava. (TR)

Kreator

Thrast metalin vetreä veteraani Kreator palasi Suomeen taas hieman entistä vahvempana. Kaksi uusinta albumia olivat suuresti esillä, ja miksipä eivät olisikaan olleet, sillä ”Phantom Antichrist” ja ”Gods of Violence” ovat aivan kuninkuusluokan tykitystä alusta loppuun. Harva asia on yhtä hienoa kuin oman alansa pioneeri, joka pitkänkin uran jälkeen jatkaa kehittymistä ja nostaa rimaansa jatkuvasti korkeammalle. Tiukasti tykittänyt yhtye paahtoi täysillä koko setin alusta loppuun saaden lavan edustalle aikaan valtavia pittejä ja wall of deatheja, jotka kuvastivat hyvin keikan käsinkosketeltavaa energialatausta. Ilmassa oli sähköä ja aggressiota, jotka purkautuivat intensiivisen soiton kautta. Kreator osoitti olevansa elämänsä kunnossa päättäessään esiintymisensä yleisön täysin villinneeseen ”Pleasure to Kill” -klassikkoon. (JK)

At The Gates

Der Widerstand” soi monitoreista, tunnelma synkkenee. At The Gates on saapunut toimittamaan sieluteurastustaan. Tuo keikka oli ehdottomasti kahdesta näkemästäni yhtyeen keikasta se tajunnanräjäyttävin. Rakastan bändiä niin jumalattoman paljon, etten voinut kuin itkeä sisäisesti bändin mahtavuudelle, sillä kyyneleet olisivat imeytyneet takaisin ihoon seisoessani keskellä moshpittiä. Keikan kohokohta oli ehdottomasti kappale nimeltään ”Nausea”, ja sen aikana yleisössä pyörinyt lihamylly. Keikan aikana kuultiin paljon uusia biisejä uudelta albumilta ja tuntui hienolta pystyä viimeinkin yhdistämään samankaltaisuuksia ”Slaughter of the Soul” -albumiin. Vanhin kappale, joka kuultiin, oli erinomainen ”Kingdom Gone”. Ja yhtye oli,  totta kai, yhtä tikissä kuin aina ennenkin. At The Gates ei kuole koskaan. (OV)

Gojira

Lauantain pääesiintyjä oli yhtye, jota en ollut vielä kertaakaan nähnyt livenä. Näin festivaaleilla varmasti enemmän Gojiran paitoja kuin yhdenkään muun esiintyjän tamineita, ja juuri ennen konsertin alkua olikin aistittavissa kiitettävä määrä innostusta ja sähköä. Koska en ollut todistanut yhtyettä vielä kertaakaan livenä, en tiennyt odottaa muuta kuin loistavaa musiikkia. Keikan alkaessa ”Only Painilla” tuntui siltä kuin koko luurankoni olisi herännyt henkiin lihan alla. Äärimmäisen upeaa aloitusta seurasi välittömästi ”The Heaviest Matter Of The Universe”, joka nimensä mukaisesti tuntui siltä kuin komeetta olisi iskenyt Suvilahteen.

Tässä kohtaa on syytä mainita, että yhtyeen keikan settilista oli lähestulkoon pettämätön. Yhtäkään kappaletta ei olisi poistanut vaan pelkästään lisännyt lisää kappaleita kunnes yhtyeen katalogi olisi hiipunut tyhjäksi. Klassikko klassikon perään, kun ”Flying Whales”, ”Stranded” ja ”Backbone” tarjosivat kenties Tuskan komeimpia pittejä, wall of deatheja sekä sydämenlyöntien lailla ilmaan takovia nyrkkejä. Mukaan mahtui myös omasta mielestäni upeita biisejä kuten viisijalkaisen hirven lailla svengaava ”The Cell”, ”Terra Inc”, ”Vacuity” sekä nimensäkin mukaan räjähtävä ”Explosia”. Olisin kovasti toivonut vielä lisää ”The Art Of Dying” -albumin materiaalia, mutta tuollaisenaankin setti oli erittäin toimiva ja perusteltu.

Gojira

Aluksi olin hieman yllättynyt. En pitänyt Gojiraa sellaisena yhtyeenä, joka soittaisi mittavan marsuseinän takana ilman erityisen persoonallista valoshow’ta. Kuitenkin juuri ennen tilannetta hyvin kuvaavaa ”Backbonea” kuultiin sille syykin: Yhtyeellä oli ollut ongelmia kamojensa saamisessa paikan päälle, sillä bändin rekka oli hajonnut matkalla. Selkärankaa omaavien ihmisten toimesta, niin siellä toisessa päässä kuin Tuskassakin, oli yhtyeen esiintyminen kuitenkin varmistettu ja pelastettu lainakamoilla. Onneksi yhtye sai myös omat soittimensa, sillä muusikolle on erittäin tärkeää saada soittaa tutulla instrumentilla.

Oli täysin selvää, että vastoinkäymiset eivät tätä yhtyettä pidättele, ja että ne jopa lisäsivät kierroksia bändin esiintymiseen. Bändin ulosanti oli todella energistä, kunnioittavaa ja yleisöäkin tsemppaavaa niin, että jos koko esiintymisen saisi säilytettyä kuplaan ja sitä tarkastelisi ylhäältä päin, olisi näky erittäin paljon sitä, josta jokainen bändiurasta haaveileva unelmoi. Lisäksi sekä settilista että bändin takana pyörivät visuaalit kertoivat,  että yhtyeellä on erittäin persoonallinen ja omaperäinen saundi ja estetiikka. Nuo kaksi elementtiä yhdistettynä siihen selkärankaan ja rehtiyteen ovat syy sille, miksi Gojira on tämän hetken kovimpia metalliyhtyeitä – ja tulevaisuudessa yksi legendoista. (SJ)

Gojira

Teksti: Otto Vainionpää, Taru Ruusu, Jyri Kinnari ja Samuel Järvinen
Kuvat: Pasi Eriksson ja Teemu Siikarla

Kommentit