Ennen oli kaikki paremmin? The Hirvi avaa Kaaoszinelle tulevan albuminsa kirjoittamista kolmannessa blogikirjoituksessa

Lähes 30 vuoden tauon jälkeen paluun parrasvaloihin tehnyt thrash metal -yhtye The Hirvi työstää parhaillaan materiaalia tulevaa albumiaan varten. Yhtyeen kitaristi-laulaja Juha Virtanen avaa Kaaoszinelle tuoreessa artikkelisarjassa ”Old school killspree”-albumin tekoa ja sitä millaista hommaa ”työskentely” metallibändissä keski-ikäisillä rokuilla on. Voit lukea artikkelisarjan kolmannen osan tästä:

ENNEN:

Kevät–syksy 1988. Corporal Punishment.

Elämä Pakilan treenikämpässä oli erikoista. Ovi oli auki ja jengiä ravasi siitä sisään ja ulos. Kavereita, tyttöystäviä, soittoihmisiä, satunnaisia hippejä ja holisteja. Meitä ei sanottavasti kiinnostanut, senkus nakuteltiin thrashia menemään.

Kerran paikalle eksyi mokkatakkinen sekakäyttäjä ja väänsi paukut röökiaskin tinakuoresta kyhättyyn piippuun. Ikää meillä oli 16 ja kokemukset kemikaalien väärinkäytöstä varsin vaatimattomissa kantimissa.

Sanoin mokkatakille: ”Ootsä varma tosta? Voi höyrystyä tinaa keuhkoon.”

Mokkatakki ärähti nauramaan niin helvetisti ja huusi: ”TINAA KEUHKOON!! VOI JUMALAUTA, TINAKEUHKO!!”

Siinä se rötkötti treeniksen kuppaisella keinonahkasohvalla ja nauroi. Väänsimme nupit kaakkoon, eikä Mokkatakin mongerruksesta kuulunut enää mitään. Toivoin, että se lähtisi kävelemään, mutta siinä se istua tökötti monta tuntia.

Poutiainenkin kävi kerran. Hän kytki Stratocasterin vahvistimeen, väänsi treblet kybälle ja rupesi tapailemaan Metallican Orionia.

”Tuollaista paskaa ei täällä soiteta”, sanoin.

”Mutta se on Metallicaa”, Poutiainen ulisi.

”Niin just, Otto karjui rumpujen takaa.

“JA SELLAISTA PASKAA EI TÄÄLLÄ SOITETA!!”

Poutiainen piti Yngwie Malmsteenia puolijumalanaan ja oli hätää kärsimässä Oton agressiivisen rumputyöskentelyn kanssa. Ei tullut sessioille jatkoa. Myöhemmin Poutiainen muutti Los Angelesiin opiskelemaan kitaransoittoa GIT:issä, rakastui mustaan huoraan ja tuli hulluksi. Omituisia teitä elämä meitä sinne tänne paiskoo.

Ykin ja Oton kanssa soittaminen oli eri hommaa kuin mihin olin tottunut. Kumpikaan ei jaksanut samaa komppia kovin kauaa jauhaa. Riffit ja biisialkiot hylättiin, ennen kuin kukaan niitä osasi kunnolla soittaakaan, joten niitä oli suollettava ulos huomattavalla nopeudella. Tämä ei sopinut minulle lainkaan ja jälki oli paskaa – lukuunottamatta eeppistä ja pahasti Stonelta kalskahtavaa introa ja paria riffikiertoa, joista muodostui myöhemmin ”Don’t Fuck with the Runners” -kappale.

Stonen vaikutus koko skeneen oli melkoinen. Bändin keikkapaikat muuttuivat nopeassa tahdissa nuorisotaloista Lepakkoon ja sieltä Tavastialle. Ennen kaikkea Stone kuitenkin oli ensimmäinen suomalainen thrash-/speedmetal-bändi joka sai levydiilin. Se oli niin saatanan kova juttu. Skenen sisällä tuntui, että nyt on taivas rajana ja globaali metallidominaatio nurkan takana. Speed-/thrash-bändejä alkoi nousta Helsingin betonista kuin sieniä sateella.

Ravasin Stonen ja muiden aikalaisten keikoilla niin helvetisti ja aina pummilla. Opiskelumenestyksen olemattomuuden takia rahahanat olivat perheen suunnalta kertakaikkiaan kiinni. Lopulta Roope ei enää jaksanut kuunnella vikinääni tai kehitellä tekosyitä lipunmyyjille ja teki minulle käsin kyhätyn VIP-passin, jossa luki: “Juha Virtanenä pääsee tällä passilla AINA ilmaiseksi Stonen keikoille.” Tunnistamisen helpottamiseksi tekstin alla oli UG-sarjakuvatyyliin kyhätty kuva valtavalla sähköpistokkeen muotoisella nenällä ja afrolla varustetusta, röökiä vetävästä itsestäni sekä varmennuksena Roopen nimikirjoitus. Harmi kyllä tämä pop-historian merkkiteos ei ole säilynyt jälkipolville.

Kellaritasolla Otto tai Yki – en muista kumpi – nimesi Pakila-bändin Corporal Punishmentiksi. Hieno oli nimi, mutta homma ei vain lähtenyt liitoon. Yki sen sijaan lähti, ja kului kymmenkunta vuotta, ennen kuin soitin taas hänen kanssaan Popcornin ja Sahan riveissä.

Samoihin aikoihin Ottoa alkoi tosissaan kiinnostaa HC-nakutus. Hän oli kerta kaikkiaan lumoutunut siitä. Napalm Death, ENT, Suomi HC ja brasilialainen möykkä, jolla ei ollut edes genreä. Omiin korviini skene, jonka ainoa olemassaolon syy oli mahdollisimman suuren metelin tuottaminen mahdollisimman suurella raivolla ja mahdollisimman vähällä rakenteella.

Rytmihäiriö perustettiin, ja lopulta Corporal Punishment soitti ainoan ja viimeisen keikkansa Käpylän Elomarkkinoilla kesän 1988 lopulla. Soitimme thrash-yhtye Nuclear Disasterin ja Rytmihäiriön välissä.

Tökötin kentällä vesisateessa puristellen hajamielisesti ensimmäisen tyttöystäväni Heidin valtavia maitorauhasia, kun Nuclear Disaster aloitti. Bändi oli ihan jees, mutta erityisesti huomio kiinnittyi pitkätukkaiseen lapsitoteemiin, joka tökötti puoliteltan reunalla liian suurissa farkuissa ja sahasi tarkasti kuin iskupora. Kyseessä oli Sakke Saaritsa, joka tuohon aikaan näytti niin sileähipiäiseltä ja ala-ikäiseltä, sukupuolenmäärittely oli hankalaa ja hiekkalaatikolta poistuessa kysyttiin luultavasti papereita. Mutta jumalauta, että jätkä osasi veivata. Hänet täytyi saada bändiin heti.

Myöhemmin istuimme punkkariremmissä Lepakon pihalla juomassa kiljua kun sisällä vartin päästä aloittavan Airdashin rumpali Ykä tuli juttelemaan.

Sakke Saaritsa

”Afro-Juha”, hän sanoi.

“Mun uus bändi tarvitsee nimen ja mä en keksi mitään. Saanks mä teiän?”

“No vittu”, sanoin. “Otto soittaa hooceeta. Mä pistin Hirven takas kasaan Saken kanssa. Korpraali Rangaistus on mennyttä, siitä vaan.”

“Ai oliks se Korpraali? Mä luulin, että se on corporal niinku ruumiillinen.”

“Haluutsä sen stanan nimen vai et?” Otto huusi tukevassa kiljupöhnässä viereltä.

En vieläkään tiedä, kummasta tulkinnasta oli kyse, mutta hieno oli nimi ja Ykä ja kumppanit tekivät sen alla kolme levyä Spinefarmille.

NYT-Ekat treenit

Don’t Fuck with the Runners” valikoitui The Hirven viralliseksi paluusinkuksi keväällä 2017 käytännöllisistä syistä. Se oli ensimmäinen biisi, jota lähdettiin treenaamaan ja ainoa, joka kolmen kuukauden treenirupeaman jälkeen meni kaikilta läpi siedettävästi.

Treenikämppäkulttuurissa palattiin alkupisteeseen, sillä treenit alkoivat koulutiloissa, tarkemmin sanottuna Vallilan ammattioppilaitoksen juhlasalissa. Pornolehtien, sekakäyttäjien ja rikkinäisten rumpukalvojen sijaan nurkissa pyörii rehtorin puoliksi yliviivattuja puhelappuja sekä parisenkymmentä peruuntuneeseen koulunäytelmään tilattua kongorumpua. Dokaaminen ei tullut kysymyksen, röökaamisesta tai tinakeuhkoilusta puhumattakaan.

Kysymys tietysti kuuluu, miksi helvetissä tällaiseen useampaakin pyhää kolminaisuutta rikkovaan ratkaisuun päädyttiin? Ja vielä kypsällä iällä?

Syy ei ainakaan ole Helsingin treenikämppien vähyydessä. Rock- ja metallliporukan ikääntyessä joku on keksinyt, että hipeillä taitaa nyt olla rahaa. Tämän seurauksena kaupunkiin on noussut kasapäin massivisia treenikämppäkomplekseja, jotka kutsuvat itseään osuvilla nimillä kuten Musahotelli. Kaupungissa vaikuttavien bändien määrä pyörii varovaisestikin laskettuna tuhansissa, mutta maksavalle löytyy aina tilaa. Tyypillinen kuukausivuokra Musahotellissa on 600 euron kieppeillä. Jaettuna kolmen nelihenkisen bändin kesken tämä ei montaa kymppiä per roku silti tee.

Vallilan amis oli rock-glamourin puutteesta huolimatta kuitenkin käytettävissä täysin ilmaiseksi. Ja mikä parasta, ei tarvinnut miettiä kenestä tulisi vuokravastaava.

Jokainen bändissä ikinä soittanut tietää, että vuokrien maksamisesta ajallaan huolehtivan rooli sijaitsee duunien kusisuuslistauksissa heti Kim Jong Ilin adjutantin jälkeen. Aina joku unohtaa, jollain ei ole juuri eräpäivänä rahaa tai pahimmillaan joku levittelee käsiään ja toteaa jotain niin debiiliä, että vastaaminen on mahdotonta.

”Mä en tiennyt, että bändissä soittaminen maksaa.”

”Mä vain soittasin täällä, jos käy?”

”Joo, kyllä me sovittiin, että splitataan tämä vuokra, mutta mun tili on tyhjä ja en voi nyt rahaksi muuttua. Tajuatko? Ihminen ei voi rahaksi muuttua. Se on niinku biologisesti mahdotonta.”

Onhan se toki. Ei onnistu millään. Minkäs siinä sitten teet?

Ensimmäisissä treeneissä tilanne oli varsin tyypillinen, eli kaoottinen.

Otto oli treenannut ja ottanut ”Don’t Fuck with the Runnersin demoversiosta haltuun täydellisesti. Hän nakutteli sen menemään alusta loppuun kuin höyryjuna. Soitettiin biisi läpi pari kertaa.

Sitten Otto sanoi painokkaasti: ”Juha.”

Päässä humisi ja pyöri kaikenlaista. Miksi kaikki kuulosti niin paskalta? Osat olivat oikeat ja oikeassa suhteessa, mutta siirtymät tökkivät. Sahaus kompuroi ja ääni kuulosti vanhalta korpilta. Mitä toinen kitara ja basso tekivät? Mistään ei saanut mitään selvää.

Don’t Fuck with the Runnersin” kanssa oli paljon pelissä. Se oli kuitenkin ensimmäinen sinkku ja siten mittari sille, tuleeko koko paskasta mitään. Puolivillainen tuotanto ei tullut kysymykseen.

”Mitä?”

”Siinä demossa tuo eka breikki on viisi iskua. Nyt soitit neljä. Ekalla kerralla soitit kuusi.”

”Ei sillä oo vitunkaan väliä. Sovitaan jotain”, sanoin.

”Okei.”

Tauko.

”Mutta se on sitten viisi!!”

” Olkoon viisi.”

”Muistatsä sen nyt? Onko se…”

Tauko.

”…sovittu!?”

”Kyllä. Viisi”

Joni / The Hirvi

Joni toljotteli lattiaa ja puhalteli hiuksia pois silmiltä. Hänen kätensä hakivat kitarasta “Don´t fuck with the runners”in pääriffiä. Itse riffi meni aivan päin helvettiä, mutta tarkemminhan hän toki tikkasi kuin minä tulisin ikinä tikkaamaankaan.

“Joni, miten sulla menee?”

”Emmä tiedä vittuakaan, mitä mä teen.”

”Katoitsä sen demon läpi?”

”Joo, mä kuuntelin sen autossa pari kertaa.”

”Siis matkalla tänne?”

”Niin. Ei mulla saatana ole aikaa. Tajuutsä kuinka paljon mä teen töitä?”

Päässä humisi. Montako tahtia taukoon oli sovittu? Neljä? Kuusi? Jusalla oli lyijykynä kädessä. Hän merkkaili ruutuvihkoon jotain.

”Joo. Täs on pari kohtaa. Parempi, että teen näistä PDF:n.”

”PDF:n?”

”Juu. Katos kun tuo kertsi ei toimi. Se kuulostaa Peer Güntiltä. Ensin on niinku Megadeth ja sitten tulee Peer Günt. Se ei skulaa. Mut me juonitaan siihen jotain.”

Olenkohan ainoa ihminen maailmassa, jossa termi “juonia” nostattaa voimakasta ihmisvihaa?

Jusa jatkoi:

“ Ja sit toi intro ei oikeen lähe, siinä Live in Tikkurilassa lähti niinku kunnolla”.

”Eihän nyt vitussa Live in Tikkurilaa voi kuunnella kukaan.”

”No siinä on soundit ehkä vähän raa-at, mut se on kato se meininki.”

Otto puuttui keskusteluun:

”No se kuulostaa siltä, ettei edes ole jaksanu opetella biisejä. Tai sitte te ootte vaan vitunmoisessa kännissä.”

”Dying Time! Soittakaa Dying Time!” Joni matki liven lopussa känisevää, vähemmän innostunutta ja erittäin nasaalisaundista yleisön edustajaa ja nauroi päälle.

Pari viikkoa myöhemmin kävelin koulun käytävällä miettien pornoa ja kuolemaa. Vararehtori tuli vastaan.

-Juha, Frank ei pysty katsomaan telkkaria

Frank on koulun kiinteistömiehiä. Hän asuu koulun tiloissa, C-talossa.

– Jaahas, mikä siinä on?

– Joku pitää tiistai-iltaisin niin saatananmoista mekkalaa juhlasalissa. Se ei kuule telkkarista mitään.

Vararehtorin puhelin soi ja hän jatkoi matkaansa.

Minä ajattelin että no niin. Kyllähän se tästä lähtee.

Kommentit