Ennen oli kaikki paremmin? The Hirvi avaa Kaaoszinelle tulevan albuminsa kirjoittamista viidennessä blogikirjoituksessa

Lähes 30 vuoden tauon jälkeen paluun parrasvaloihin tehnyt thrash metal -yhtye The Hirvi julkaisee piakkoin uuden ”Old school killspree” -nimisen albuminsa Inverse Recordsin kautta. Yhtyeen kitaristi-laulaja Juha Virtanen avaa Kaaoszinelle tuoreessa artikkelisarjassa ”Old school killspree”-albumin tekoa ja sitä millaista hommaa ”työskentely” metallibändissä keski-ikäisillä rokuilla on. Voit lukea artikkelisarjan viidennen osan tästä:

KESÄ 1989 – kevät 1990

Niin siinä sitten kävi, että yhteisön painostuksesta pistimme Rumbaan ilmoituksen avoimesta basistinpaikasta. Ei aikaakaan, kun treenikämpällä seisoskeli ihka oikea hippi, Mikko Lehtonen. Mikolla oli keltainen hapsupaita, pitkä tukka ponnarilla ja alaspäin levenevät haaleat farkut.

– Meillä on vitunmoinen kiire: sanoin.

– Magee bändin nimi teillä.

– Espan keikka on ihan justiinsa. Siitä tule SPEKTAAKKELI.

– Saanko mä soittaa jousella?

– Mitä vitun väliä? Tää on Satans back ja se menee näin.

Sitten soitettiin. Ajattelin, että vain kukkaseppele puuttuu mutta jätkähän jyrää kuin Cliff Burton.

– Selvä. Tää on ”Dying Time” ja menee näin.

Soitettiin taas.

– Mitä sä haluat, että soitan näihin?

– Emmätiä. En ole basisti. Tämä on The Hirvi ja se menee näin.

Espan keikka tuli ja meni. Se järjestettiin koleana kesäkuisena aamupäivänä klo 11. Tihkusta huolimatta muuten täysin autiolle puistokadulle oli vaivautunut ihan siedettävästi pitkätukkia sekä trässiliivejä, ja pitti lähti pyörimään jo ensimmäisen biisin aikana. Harmi, että risteilyaluksilta purkautuvat jenkit ja muumihullut japsit eivät noihin aikoihin kauppatoria kansoittaneet, sillä näyn on täytynyt olla melkoinen. Pari yksinäistä lihapiirakanmyyjätelttaa heilui Kauppatorilla tuulessa, missään ei ollut ketään ja keskellä idyllistä puistomiljöötä valtavalla afrolla varustettu hullu huusi pää punaisena tappavansa kaikki ja jengi pyöri sylki poskella lavan edessä.

Toimittaja Björn “Nalle“ Österman esitteli mennäviikolla The Hirven Espan konsertista nauhoitettua kasettia facebookissa.

Pikkuhiljaa alkoi tapahtua, eli keikkaa alkoi ilmaantua. Noihin aikoihin nuorisotalot, Elmun tilat ja jokunen vallattu talo järjestivät lähes joka viikonloppu osuvasti nimettyjä hevimatineoita, kuten ”Thrash Havoc” tai ”Speed Metal Party”. Pääkaupunkiseudulla operoivat bändit kiersivät näitä taajaan. Keikkoja mainostettiin mustavalkoisilla, sottaisesti kopioiduilla A4-lapuilla, joita niitattiin ympäri ilmoitustauluja sekä puhelintolppiin Jehovan todistajien hengentuotteiden päälle. Nykyperspektiivistä tuntuu hämmästyttävältä, että kukaan löysi paikalle, mutta jengiä oli useimmiten tungokseen asti.

Mitään rahaa keikoista ei saanut eikä backlinenkään juuri panostettu. Keikoille oli kuitenkin yleensä parin markan pääsyliput, joilla katettiin miksaajien palkkoja. Skenen enimmäkseen alaikäisessä väestössä kenelläkään ei ollut liiemmälti rahaa ja kitarateknikkojen, meikkaajien, roudareiden ja muun henkilökunnan määrä bändeillä kasvoi melkoiseksi ja usein mielentilaltaan sekavaksi. Hirvi oli tässä erityisen pahamaineinen.

Backstage-tarjoilut koostuivat kulahtaneista sipsivadeista ja Aku Ankka -limonadista, joten oikeat juomat oli nautittava nuorisotalojen pihoilla ja porttikongeissa. Kitarakoteloissa sai kätevästi kuljetettua pari kaljaa sisään, mutta siihen se jäi, Aperita-pullo ei koteloon mahtunut eikä väkeviä juuri koskaan ollut saatavilla, sillä kukaan skenessä ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentäkään. Punkkarit pyörivät noihin aikoihin samoissa ympyröissä kuin uuden polven hevarit, joten kiljua sentään oli poikkeuksetta tarjolla.

Olimme Pasilan nuorisotalolla keikalla ja olin unohtanut ESP:ni kämpille. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lainata kitaraa joltain. Terrific Verdict -yhtyeen kitaristilla oli punainen Charvel. Keskustelu eteni tahmeasti.

– Hei, saanko mä lainata tota?

– Et vitussa, tulee kolhuja.

– Eikä tule. Vähän verta voi tulla, mutta ei se näy kun tuo on jo valmiiksi punainen.

Hammerheadin Janne lainasi sulle kerran skebaa. Se tuli takaisin ihan kolhuilla, kun sä hakkaat sitä panosvyöhön koko ajan.

– Aijaa. No jos mä otan sen pois?

– Vitun runkku.

Protected illusion lopetti just. Me ollaan seuraavina.

– RUNKKU!!!”

Sain kitaran. Olin parin kaljan pöhnässä ja mietin, että vittuako tässä nyt mitään panosvöitä aletaan riisua. Höykytin itseni lavalle ja aloimme veivata niin saatanasti. Yhtäkkiä Rytmihäiriön laulaja Kalle Ellilä hoiperteli yleisöstä päälleni ja takertui hiuksiini roikkumaan juuri kun olin heiluttamassa päätä takaisin ylös.

– Irti saatana!! huusin.

– Emmää, Kalle mokelsi. Hän oli helvetinmoisessa kännissä ja roikkui siinä kuin viisikymmenkiloinen takiainen. Biisi oli kesken, sahasin kuin seinähullu Kallen blokatessa näkymäni ja mietin, että kohta katkeaa niskanikama. Sitten hän sanoi taas ”Emmää” ja kaatui selälleen yleisöön.

Niskani oli nyrjähtänyt, paskana ja tuhottu. Särki niin saatanasti eikä moshauksesta tullut enää mitään. Katsahdin Mikkoon, joka heilui jousensa kanssa eikä kaiketi ollut nähnyt hippimoppinsa takaa mitään. Otin tukea mikkiständistä ja tipuin hetkeksi polvilleni. Nenästä valui norona rään sekaista verta monitorin päälle. Mutta sitten ääni, joka vyöryi ylitseni kuin rautajuna, viskasi ranteeni taas liikkeelle ja nosti minut osaksi Jumalaa, johon en uskonut. Läpi ja yli säryn, kivun ja kaiken.

Vedon jälkeen menin takahuoneeseen ja katsoin kitaraa. Se oli veressä, lommoilla, ja D-kieli oli poikki. Terrific Verdictin kitaristi saapui paikalle ja otti kitaran käteensä. Hänkin alkoi olla aika huiskeessa ja piteli kitaraa kuin alttaritaulua jalkojeni korkeudella

– No niin!! Runkku!! Kato nyt! Tää on ihan paskana!!

– Ei voi kumartua, niska ei liiku.

– RUNKKU!!

Mutisin jotain ja menin pihalle, jossa helvetin kaunis punkkarityttö tunki minulle kiljutönikän käteen. Vedin siitä varmaan kolmen desin huikan ja aloin imutella tytön kanssa sen kummemmin kyselemättä. Ajattelin, että onhan Terrific Verdictin jätkällä pointti, mutta onhan tämä nyt ihan saatanan siistiä.

Seuraavana aamuna heräsin kotoa helvetinmoisessa krapulassa. Sängyssä ei ollut ketään, mutta lattialla makasi maihareihin sonnustautunut punkkarimies, jonka nimi oli Nastis. Menin keittiöön. Äiti teki siellä paahtoleipää.

– En tykkää, kun sä roudaat noita tyttöjä tänne: hän sanoi.

– Ei Nastis ole tyttö.

– Mitä? Onko susta tullut homo?

En ehtinyt vastata, kun puhelin soi. Kävelin takaisin huoneeseeni ja nostin luurin. Siellä oli Hideo.

– Mikä on? kysyin.

Hideon äänessä oli jotain pielessä, mutta Nastis kuorsasi niin lujaa, etten kuullut, mitä hän sanoi. Potkaisin häntä perseelle. Nastis korahti ja vaikeni.

– Kono on kuollut, Hideo sanoi.

The Hirven ensimmäisestä kokoonpanosta yksi tuli hulluksi ja toinen tappoi itsensä. Ja meitä oli kolme.

NYT

The Hirven levy on valmis ja painossa jossain Baltian kolkassa. Siellä koneet nyt jauhavat ykkösiksi ja nolliksi kaikkea sitä raivoa, jonka perustat hakattiin maahan 30 vuotta sitten ja jota työstimme viimeisen kuukauden kuin hullut. Jopa teaser on valmis ja kuten tyypillistä, hieman erikoinen.

Kävi nimittäin ns. klassiset. Biisikohtainen tuotantoaikataulu oli tehty ja mitoitettu kiireettömäksi ja kaikin puolin järkeväksi jo ennen joulua. Se oli ihan helvetin hyvä aikataulu, johon kaikki olivat sitoutuneet pyhillä rituaaleilla ja veriuhreilla. Mutta huhtikuun alkupuolella, jolloin koko levyn piti olla viiimeistelyvaiheessa, biisejä oli valmiina tasan yksi. Jo julkaistujen kahden sinkun lisäksi siis.

Niskassa huohotti lisäksi ärtynyt miksaaja. Puhuin Herrasen kanssa puhelimessa.

– Siis mitä vittua? Joku basistin serkun kaima lähetti mulle uuden intron, vaikka tämä oli jo hyväksytty. Ja mikä helvetti sen soolon kanssa on?

– Joni ja Jusa säätää noita. Ei voi estää, ne ei oo kontrollissa. Ne on saatanan riivaamia tai jotain. Ne haluaa uuden soolon siihen.

– Mun täytyy muuttaa. Sen takia täytyy purkaa studio. Hoitakaa nyt saatana kasaan tää. Teillä on YKSI vitun biisi valmiina ja nyt siihen vaihdellaan koko ajan ja kaikki osat.

– Ennen vappua.

– Oukei, mutta vapun jälkeen mä olen OUT tästä projektista.

Äänimiehet ovat luultavasti maailman vihaisin ammattikunta, ja syystä. Harva kovakaan trubaduuri ymmärtää kovinkaan paljoa siitä, mikä musiikkiteknologian puitteissa on mahdollista. Sen sijaan he kyllä ymmärtävät, että levyn on saundattava Metallicalle, vaikka kitaraäänitykset olisi tehty miniplugilla integroituun äänikorttiin.

Kirjoitin The Hirven FB-ryhmään:

– Jätkät, meidän täytyy tehdä se levy nyt. Ja nyt vittu se Jonin The Hirvi -soolo on helvetin kova. Sitä ei enää voi vaihtaa. Herranen repii meiltä pernan.

Otto kommentoi:

– Soolo on vitun kova. Se on niin kuin ”haistakaa lurittelijat helvetti” -soolo. Se on…

Erillinen puhekupla.

– TÄYTTÄ TAVARAA.

Jusa: Ei täytä standardeja. Vaihtoon. Milloin Joni tehdään?

Minä: Voi jumalauta, voi jumalauta.

Joni: Olen Pietarissa. Juha, sulla on uusi lempinimi, Puffa. Mitäs Puffa?

Mieleni palasi Venäjälle ja joulukuiseen aamuun Veliky Lukissa.

Olen nauttinut tukevan juustomakaroniaamiaisen. Räntäsade on loppunut ja aurinko paistaa vanhan kerrostalon pihaan. Olo on kauhea. Olen bilettänyt aamuviiteen kahden venäläisen rastalesbon kanssa. Joni on kadonnut. Pavel Normal yrittää tavoittaa eilisen areenamme Hellblock 13 -klubin omistajaa. Vedän tupakkaa. Ei auta yhtään.

”Yes. It is normal”, Pavel sanoo.

”Joni went with blondie. Blondie kicked him out half an hour ago. She lives just across the street.”

Pavel osoittaa taloa parinsadan metrin päässä.

”He will be here any minute now. It is normal.”

Puoli tuntia lisää kuluu. Otto tuhisee vieressä ja vieraileva basisti Marko Skou yrittää aloittaa vitsin. Pavel katsoo kelloa:

”I am little worried we do not get in St. Petersburg in time.”

Aika on oleellista.

– Nyt vittu se levy kasaan. Joni milloin ne rumpueditit?

– Sitten kun ehtii. Mä tuun ensi su, tai ma. Kyllä se tästä, Puffa.

Jusa: Lapsikuoro voisi vetää Dancessa kauhuleffamelodiaa. Mun serkulla on lapsia.

Päässäni raksuttaa. Numeroita, aikoja, tempoja ja säveliä. Viisi biisiä. Rummut on nauhoitettu kaikkiin, laulut puuttuvat kokonaan kahdesta, editit ovat kesken kaikissa ja yksi on kokonaan hajallaan. Jos työstän kaksi viikkoa arviolta neljä tuntia päivässä ja inspiraatio ja tekniikka ovat puolellani, kaikki on mahdollista saada kasaan ja tarkastuskierroksille jää vielä aikaa. Sitä, kuinka hyvin perhe pysyy kasassa tämän prosessin aikana, on hankalaa mennä sanomaan. Sitten katson kalenteria. Se näyttää seuraavan viikon osalta tältä:

Voi jumalauta. Voi jumalauta.

Minun nimeni on Juha Virtanen ja olen soittanut 30 vuotta metallia vailla kummempaa menestystä.

Voit ennakkotilata ”Old School Killspree” -albumin tästä.

Levynjulkaisukeikka w/Tyrantti, Misterer 02.06. On the Rocks

https://www.facebook.com/events/864831107056870/

Kommentit