1.Loud Like Love
2.Scene Of The Crime
3.Too Many Friends
4.Hold On To Me
5.Rob The Bank
6.A Million Little Pieces
7.Exit Wounds
8.Purify
9.Begin The End
10.Bosco

“Loud Like Love” on Placebon seitsemäs studioalbumi. Bändi on myynyt maailmanlaajuisesti yli 12 miljoonaa albumia. Placebon Euroopan-kiertue alkaa 12.11. Varsovasta ja päättyy 16.12. Lontooseen. Suomessa Placebo on esiintynyt viimeksi vuonna 2009.

1. Le Toit du Monde
2. An Ocean of Wisdom
3. Forgotten Arrows
4. Colored Sands
5. The Battle of Chamdo
6. Enemies of Compassion
7. Ember’s Voice
8. Absconders
9. Reduced to Silence

Click here to view the embedded video.

24 kappaletta runnotaan 36 minuuttiin ja pisinkin kappale on vain vähän päälle kahden minuutin, eli lyhyitä raivonpurkauksia on siis tiedossa päin näköä. Pari hieman hitaampaa biisiä olisi tuonut kaivattua vaihtelua kokonaisuuteen, joka tuntuu tällaisenaan kovin raskaalta putkeen kuunneltuna. Tämä ei tuskin kovimpia grindhirmuja vaivaa, mutta satunnaisempi kuuntelija alkaa levyn puolenvälin jälkeen vilkuilla kelloa. Onneksi poppoon riffimyrskyssä on kuitenkin jonkin verran tarttuvuutta ja esimerkiksi “War Therapist” ja “Let The World Burn” pistävät kyllä niskaa heilumaan mukana. Muuten tarjolla on hyvinkin tavanomaista keskitien grindcorea, ehkä hieman death metallissa paistettuna. Ei varsinaisesti hyvää, mutta ei tätä huonoksikaan voi sanoa.

Itselle tämän genren pidäkkeetön raivo uppoaa parhaiten EP-mitassa, sillä nytkin yli puolituntinen mättäminen muuttuu nopeasti iskuiksi turtaan kroppaan. En tosiaan siis itse ole mikään fani, mutta esimerkiksi Rotten Soundin, Pig Destroyerin tai vaikkapa split-kaveri Misery Indexin raivoamista kuuntelen ihan mielellään. Jos grindi on kuitenkin sun juttu, niin kyllähän “Flies Will Starve” tekee perusasiat ihan oikein, mutta mieleen siitä jää tuskin mitään.

6/10

Kappalelista:
1.  Death From Below
2.  Dawn Of Slugs
3.  War Therapist
4.  Fucktards Parade
5.  Built Of Lies
6.  Shit Reminders
7.  Designed To Fail
8.  Get Exorcised
9.  Fresh Meat For The Grinder
10. Repudiate
11. Army Of Freaks
12. Hailing Regression
13. Cockroaches
14. Wrong Turn
15. Let The World Burn
16. Piss Off (Part 2)
17. Waste By Definition
18. Unfair For Whom?
19. Bring Them To Ruin
20. Begging For The Obvious
21. Redline
22. Blind Disciples
23. Betrayer
24. Behind The Mask

https://www.facebook.com/Mumakil?ref=ts&fref=ts

Kirjoittanut: Lassi Hinttala

Syitä tähän voi olla moniakin: tahallisen provosoivat sanoitukset, jotka sisältävät niin okkultismia, kauhua kuin seksiäkin; hiukan nykypäivänä jo humoristisia piirteitä lähentelevä ulkonäkö tai yhtyeen häiritsevä nimi. Mainittakoon niille, jotka eivät yhtyettä entuudestaan tiedä, että nimi on lyhenne Death Of Steve Sylvesteristä, yhtyeen laulajan mukaan, eikä sillä ole siis mitään yhteyksiä natsismiin.

Alun perin enemmän doom/heavy metallilla aloittanut yhtye on pitkän uransa aikana ehtinyt julkaista 8 täyspitkää, nyt ilmestyvä ”Resurrection” mukaan lukien, sekä lukuisia muita julkaisuja. Bändin musiikkityyli on vuosien saatossa ja etenkin 2000-luvun puolella muuttunut enemmän industrial metallin suuntaan. Hetkittäin jopa kaupalliselta kuulostavasta uudemmasta tyylisuunnasta johtuen ihmettelenkin entistä enemmän, ettei yhtye ole koskaan saavuttanut tämän suurempaa suosiota.

”Resurrectionin” edeltäjästä ”The 7th Seal” -albumista on aikaa vierähtänyt jo seitsemän vuotta. Väliin mahtuu toki lukuisia muita julkaisuja: live-levyjä, kokoelmia, hauta-arkun muotoista boxia yms. Musiikillisesti Death SS ei kuitenkaan ole näiden seitsemän vuoden aikana juurikaan muuttunut, vaan se jatkaa uusimalla levyllään 2000-luvun industrial-tyylillään. Paluuta vanhoihin aikoihin ei siis tullut, vaikka tuskinpa sitä kukaan odottikaan. Itse olen mieltynyt yhtyeen molempiin tyyleihin oikeastaan yhtä paljon, koska niissä molemmissa on sekä hyvät että huonot puolensa. Alkuperäinen doom-metallisempi tuotanto oli toki astetta synkempää, mutta nykyinen materiaali on taas astetta helpommin lähestyttävää.

”Resurrection” ei kuitenkaan ole yhtyeen helpoimmin lähestyttävä tuotos. Tyyliltään musiikki on pääpiirteittäin edellisen, loisteliaan ”The 7th Seal” -levyn kaltaista, mutta tällä kertaa mukaan on otettu myös muutama pakkaa sekoittava kappale. Tästä syystä levyn kokonaisuus ei tunnu aivan yhtä ehjältä kuin edeltäjänsä. Esimerkiksi levyn loppuvaiheessa kuultava aivan liian pitkä ja hiukan paluuta vanhaan tyyliin heijastava ”The Song Of Adoration” on kovin epäonnistunut ja pitkästyttävä teos. Ainakin se on täysin väärässä kohtaa levyä, missä muutenkin hiukan turhan pitkäksi venytetyn levyn loppumista alkaa jo odottaa. Myös levyn keskivaiheilla kuultava toinen hitaampi kappale ”Ogre’s Lullaby” on kovin vaikea sisäistää, ennen kuin näkee kyseisestä kappaleesta tehdyn musiikkivideon, joka onneksi auttaa kappaleen avautumisessa myös musiikillisesti.

Muilta osin ”Resurrection” onkin enimmäkseen perusvarmaa nykypäivän Death SS -tuotantoa. Esimerkiksi kappaleet ”The Crimson Shrine” naislauluineen sekä ”Dionysus” koukuttavat heti ensikuunteluilla ollen levyn selkeät ”hittikappaleet”. Oikeastaan levyn alku muutenkin noin puoleen väliin asti kuulostaa ihan ehjältä ja toimivalta, mutta liki 65-minuuttisen kokonaisuuden hajanaisuus alkaa loppua kohden hiukan häiritä.

Jos muutama turha täytekappale otettaisiin pois, olisi ”Resurrection” ollut loistava paluu seitsemän vuoden tauon jälkeen, mutta nyt se jättää hiukan valjun maun loppua kohden tultaessa. Kylmä tosiasia on se, että yhdeksän ensimmäisen kappaleen jälkeen levyn aloittaa mieluummin uudelleen alusta kuin kuuntelee loppuun asti. Levyn alkupuolen loistokappaleista on kuitenkin pakko antaa kohtuulliset pisteet, ja kyllä tämä 2000-luvun Death SS -materiaalista tykkääville todennäköisesti maistuu, etenkin kun edellisestä levystä on jo tovi vierähtänyt.

7/10

Kappalelista:
01. Revived
02. The Crimson Shrine
03. The Darkest Night
04. Dionysus
05. Eaters
06. Star In Sight
07. Ogre’s Lullaby
08. Santa Muerte
09. The Devils Graal
10. The Song Of Adoration
11. Precognition
12. Bad Luck

http://www.deathss.com/

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

Albumin nimi tarkoittaa hieman vapaasti käännettynä auringonpalvojaa (auringossa kylpijä) ja sen kannen korallin persikkainen väri on bändin omien sanojen mukaan väri, joka näkyy silmäluomien sisäpuolella, kun katsoo silmät suljettuna aurinkoa kohti. Aurinkoinen on adjektiivi, joka yhdistetään harvoin post-rockiin tai varsinkaan black metalliin, mutta “Sunbather” on jollain hämmentävällä tavalla hyvinkin kesäinen ja mieltäylentävä kuuntelukokemus. Raskaamman paahtamisen seasta nousee sieltä täältä pakahduttavan komeita popmelodioita ja bändillä on todella hienoa dynamiikan tajua hiljaisempien hetkien yhdistyessä saumattomasti murskaavaan äänivalliin, jonka päälle laulaja George Clarke karjuu ääni hajoamisen partaalla.

Albumi on jaettu karkeasti sanottuna kolmeen välisoittoon ja neljään varsinaiseen kappaleeseen. “Dream House” tipauttaa saman tien leukaperät kohti lattiaa ja on hieman alle 10 minuutin kestossaan albumin helpointa antia, vaikka siitä löytyy välittömän tarttuvuuden lisäksi myös polveilevuutta. “Irresistible” flirttailee puhtaine kitaroineen ja pianoineen enemmän indien ja popin kanssa, mutta hoitaa tehtävänsä rauhallisena hengähdystaukona mainiosti ennen albumin nimibiisiä. “Sunbather” alkaa rauhallisen aaltoilevasti, mutta iskee isomman vaihteen silmään ja heittää kehiin ehkä albumin komeimmat melodiset sirkkelöinnit.  ”Please Remember” alkaa kasvavana meluvallina, kunnes puolessa välissä kääntyy 180 astetta puhtaaksi akustiseksi tunnelmoinniksi ja ottaa ehkä hieman turhan pitkän kestonsa takia albumin oikeastaan ainoan notkahduksen hartioilleen. “Vertigo” on vartin kestossaan levyn synkin eepos ja sen nopeimmat piiskaukset menevät ehkä lähimmäksi ihan perinteistä mustaa metallia. Kappaleen viimeinen kolmannes menee kauniiseen nostatukseen kova nostaa samalla myös niskavillat pystyyn. “Windows” on puhepätkineen, suhinoineen ja narinoineen aika lähellä Godspeed You! Black Emperoria ja toimii hyvänä siltana tunteikkaaseen päätökseen. Upea “The Pecan Tree” kulkee vaivattomasti tunnelmasta toiseen ja sen vaimettua jää kuulija suu avoimena hapuilemaan replay-nappulaa.

Kirjoitettu sana ei oikein tee Deafheavenin musiikille minkäänlaista oikeutta, vaan se on ehdottomasti itse koettava. “Sunbather” on kokonaisuus isolla K:lla ja sen jokaisesta soitetusta nuotista huokuu läpi semmoinen vimma ja intohimo, että kuulijakin melkein läkähtyy. Se sopii monipuolisuutensa takia taustamusiikiksi niin auringonnousuihin, kuin laskuihinkin ja kesäisen ukkosmyrskyn kanssa yhteisvaikutus on suorastaan huumaava. Se on raivokas ja samalla silkinpehmeä syleily, josta ei halua irti.

9½/10

Kappalelista
1. Dream House
2. Irresistible
3. Sunbather
4. Please Remember
5. Vertigo
6. Windows
7. The Pecan Tree

http://deafheaven.com/
https://www.facebook.com/deafheaven?fref=ts

Kirjoittanut: Lassi Hinttala