Hallattaren taika toimii livenäkin

Hallatar julkaisi viime vuonna rutkasti kehuja ja ihastelua keränneen “No Stars Upon the Bridge” -albumin, joka perustuu edesmenneeltä Aleah Starbridgelta jälkeen jääneeseen materiaaliin. Suuren kokoamis- ja sävellystyön teki kaipaamaan jäänyt puoliso Juha Raivio. Lauluista vastaa Tomi Joutsen ja rummuista Gas Lipstick. Livekokoonpanoa vahvistavat vielä toisessa kitarassa Juho Räihä ja bassossa Jaani Peuhu. Kaikki siis raudanlujia muusikoita.

Kun kuuntelin albumia arviota varten, mietin, pääseeköhän tätä kokemaan koskaan livenä. Yllätys oli siis mieluisa, kun yhtye julkisti Suomen-kiertueen (ja tätä kirjoittaessa on myös yksi keikka tiedossa Ruotsin puolella). Kiertue alkoi torstaina 15. helmikuuta Helsingin Tavastialta.

Se kuivista faktoista. Miten tämä sydäntä särkevä konsepti toimii livenä?

Eteerisen intron jälkeen yhtye astelee Joensuun Kerubin lavalle kirkonkellojen kumussa kuin hautajaissaatossa. Yhtyeen esiintyminen on vakavaa ja verkkaista mutta kuitenkin vahvasti musiikin mukana elävää ja äärimmäisen vakuuttavaa. Myös hupun ja hiustensa taakse piiloutuneen maestro Raivion kehonkielestä huomaa, miten tunteellinen hetki tämän musiikin esittäminen on livenä. Tomi Joutsen tuntuu olevan elämänsä kovimmassa lauluvireessä. Hän vetää osuutensa täysin nappiin, minkä lisäksi hänen lavapreesensinsä on hyvin voimakas ja karismaattinen. Muidenkaan muusikoiden soitossa tai esiintymisessä ei ole moitteen sijaa. Lavallinen kokeneita ammattimuusikoita, joten mitä muuta voi edes odottaa?

Settilista on suurimmaksi osaksi tiedossa jo etukäteen: tarkoituksena on kuulla koko ”No Stars Upon the Bridge” -albumi. Sen suhteen ei koettukaan yllätyksiä. Albumilla raskasta kokonaisuutta tasapainottavat lausutut runonpätkät, samoin keikalla. Encorena kuullaan hieman yllättäen Trees of Eternityn kaksi kappaletta, jotka sopivat erinomaisesti keikan päätökseksi. Välispiikkejä ei kuulla lainkaan Tomi Joutsenen ennen encorea lausumia kiitoksia lukuun ottamatta. Encoren jälkeen jopa Raiviolta irtoaa hymyä ja kiitokset yleisölle.

Sali ei ole aivan täynnä, vaan siellä näyttää olevan väljän näköistä, kun katselee keikan aikana ympärilleen. Yleisö on meiningistä hieman vaihtelevasti kartalla. Osa yleisöstä on tullut paikalle ilmeisesti vain ryyppäämään ja häiritsemään muita, mikä tuntuu erityisesti tässä kontekstissa epäkunnioittavalta. Onneksi suurin osa on kuitenkin enemmän kiinnostunut lavan tapahtumista kuin kaljatuopistaan, ja näkyvätpä jotkut liikuttuvan kyyneliinkin asti. Jokaista kappaletta seuraa raikuvat aplodit – paitsi akustisen ”Severed Eyesin” jälkeen koetaan hämmentävä hetki hiljaisuuden venyessä venymistään, kun kukaan ei ilmeisesti uskalla olla ensimmäinen taputtaja. Seuraavaa biisiä putkeen, ja kiusallinen tilanne on ohi. Immersio rikkoutuu ajoittain myös Kerubin Kellarissa samaan aikaan käynnissä olevien keikkojen takia, kun keikan rauhallisemmissa kohdissa Kellarista kantautuva jumputus kuuluu ikävästi läpi. Tältä kannalta hiljaisempia osuuksia on ”onneksi” vähemmän, koska jämäkkä doomin jytinä peittää kaiken muun alleen. Jämäkkyydestä puheen ollen myös keikan soundit ovat kunnossa.

Vaikka tunnelma on enemmän harras kuin vauhdikas, niin Hallatar tarjoaa livenä(kin) vakuuttavan ja tunteikkaan esityksen. Reilun tunnin setti vaatii kuulijalta keskittymistä, mutta se myös antaa paljon. Kun olin ehtinyt hieman sulatella keikkaa ja sen herättämiä ajatuksia kotimatkan aikana, kävin halaamassa omaa rakastani kotiin päästyäni  – lujaa.

Teksti: Anna-Leena Harinen

Kuvat: Iina Ryynänen