Hellettä, salamoita ja sadetta Tolminissa – MetalDays 2016 (osa 1/3)

Slovenian Tolminissa järjestettiin jälleen tuttuun tapaan MetalDays-festivaali heinäkuun viimeisellä viikolla. Tarjolla oli viikon verran rantaelämää virkistävien vuoristojokien kohtauspaikassa – sekä tietenkin runsaasti metallimusiikkia kahdelta lavalta. Paikalle kerääntyi 12 000 ihmistä nauttimaan musiikista, mielettömistä maisemista ja loistavasta seurasta. Monille suomalaisille tämä festivaali on vuosien saatossa tullut tutuksi, joten tokihan Kaaoszinekin oli kahden festaroijan voimin paikalla.

Pääsimme totuttelemaan festarifiiliksiin sunnuntaina rantabaarissa, jonne kokoontuikin jo hyvä määrä festarieläimiä. Nopealla bongauksella paikalla näkyi chillailemassa ainakin Testamentin ja Battlecrossin musikanttejakin, joten paikan leppoisa fiilis on selvästi tuttu myös esiintyjien keskuudessa. Myöhemmin moni bändi mainitsi keikallaan paikan hienouden ja suunnisti oman keikkansa jälkeen tai sitä ennen nauttimaan rantabaarin antimista. Alle 10-asteinen jokivesi virkisti helteessä hikoilevaa metallikansaa, samoin baarissa myydyt coctailit. Rantabaarin dj:t taas pitivät huolen siitä, ettei sunnuntainakaan tarvinnut pelkästään omien soittopelien varassa musiikkia kuunnella. Tällainen aloitus on oikein oivallinen ennen kuin päästään toden teolla asiaan.

Maanantai 25.7.2016

Ensimmäisenä varsinaisena festaripäivänä jaksoi vielä hyvin tehdä sisäänmarssin festarialueelle heti ensimmäisten esiintyjien aikaan. Valitsin itse festareitteni avaajaksi kakkoslavalla musisoineen itävaltalaisen Seducedin, jonka puolituntinen keikka tuli kuitenkin kuunneltua lähinnä juomajonosta, koska tässä vaiheessa myyntitiskillä ei ollut vielä kuin yksi ainokainen myyjätyttö. Sinne bändin ulosanti kuulosti joka tapauksessa varsin asialliselta black/deathiltä. Itävaltalaisia bändejä on MetalDaysissa perinteisesti ollut suhteellisena paljon, aivan kuten yleisöäkin. Ehkä tällä oli osuutensa siinä, että ensimmäistä kakkoslavan bändiä oli seuraamassa yllättävänkin hyvä määrä väkeä. Näin oli siis polkaistu MetalDays vuosimallia 2016 käyntiin. Seducedin loppumetreillä saatiin myös ensimmäinen virkistävä sadekuuro, joka seuraavan bändin aikana sai seurakseen ukkosenkin.

Saksalainen Kain kärsikin hiukan sateesta ja ukkosesta: ensinnäkin siksi, että yleisö siirtyi erinäisiin katoksiin, ja toisekseen sen takia, että salama jysäytti sen verran liki, että tekniikka temppuili yli puolet Kainin keikasta. Alkukeikan perusteella täytyy sanoa, että Kain on varmasti tutustumisen arvoinen poppoo. Hienoisia black-vivahteita viljelevän melodisen death metalin kohtaloksi koitui kuitenkin tällä kertaa se, että salaman jäljiltä volyymit laskivat melkoisesti. Välillä kuului kitara, välillä basso – mutteivät enää loppukeikan aikana oikeastaan kertaakaan yhtä aikaa. (RP)

Minäkin sain kammettua itseni alueelle tänään jo ensimmäisten bändien aikaan. Täten festari käynnistyi omalta osaltani rempseästi Drakumin tarjoamalla folk metalilla. Vettä tuli, mutta he, jotka olivat uskaltautuneet päälavan edustalle siitä huolimatta, pistivät hyvännäköiset bileet pystyyn heti kättelyssä. Bändi teki parhaansa yleisöä viihdyttääkseen, ja mehän viihdyimme! Espanjalaisten veivaama iloluontoinen humppa sopi mainiosti festareiden alkupuolelle ja sai ainakin minun mieleni asianmukaiseen festaritunnelmaan – oluen avustuksella. Drakumia olisi jaksanut fiilistellä hieman kauemminkin kuin heille suodun 30 minuutin slotin verran. (AH)

Minunkin oli aika siirtyä tämän jälkeen katsastamaan, näyttääkö päälava entiseltään – ja siellähän se törrötti samalla paikalla kuin aikaisempinakin vuosina. Omalta osaltani tämän puolen tarjonnan aloitti saksalainen Deserted Fear, joka tarjoili kansalle perus- death metalia sieltä vähän melodisemmalta puolelta. Pojat näyttivän silmin nähden nauttivan pääsystään MetalDaysin päälavalle, ja yleisökin lähti jo pyörittelemään pientä pittiä. Germaanit tykittivät menemään perusmeiningillä: ei tämä bändi nyt taivaita aukonut, mutta ei ollut lähellekään huonoimmastakaan päästä. Samaa ei voi sanoa seuraavasta kakkoslavan bändistä. Irlantilainen folk-rykmentti Na Cruithne oli sellaista sekametelisoppaa, että paikalta tuli poistuttua lähes saman tien, kun sinne oli tullutkin. Soittivatko ne edes samaa biisiä yhtä aikaa? (RP)

Harmikseni minun on pakko olla Rudin kanssa samaa mieltä siitä, ettei irkkuorkka Na Cruithne aivan onnistunut vakuuttamaan, vaikka varjoisalle metsälavalle olikin kerääntynyt hyvin sakkia heitä kuulemaan. Voisin vaikka vannoa, ettei bändillä ole vielä kovin paljoa treenaamista tai keikkoja takana, sen verran sekavaa ja kiusallistakin suoritusta nähtiin. Positiivisina puolina mainittakoon viulistinaisen kaunis ääni ja se, että bändin yhteensoiton riitasointuisuudesta huolimatta löysin Na Cruithnen musiikista miellyttäviäkin piirteitä. Ehkä se siitä ajan kanssa? (AH)

Saksalainen death-bändi Hackneyed puolestaan sai väen puolelleen jo pelkästään kertomalla heittävänsä MetalDaysissa uransa viimeisen keikan. Harmillista törmätä bändiin tässä vaiheessa ehkä ensimmäistä kertaa livenä, sen verran hyvää meininkiä keikalla saatiin aikaiseksi. Ehkä tämä päätöskeikka vaikutti siihen, että bändi todella antoi kaikkensa – tai sitten se vain yksinkertaisesti on ollut todella kova tekijä. Luonnollisesti bändi kiitteli yleisöä monin sanakääntein reilusta kymmenestä vuodesta, jonka se on ollut olemassa. Ja yleisö vastasi tähän kannustamalla yhtyettä entistä kovemmalla äänellä. (RP)

Hyvä meininki jatkui myös seuraavan bändin aikana, kun vahvoja israelilaisvaikutteita musiikissaan viljelevä progemetallibändi Orphaned Land tarjoili miellyttävää keikuttelua vajaan tunnin verran. Kaavussa ja paljain jaloin esiintynyt vokalisti paitsi muistutti erehdyttävästi Jeesus Nasaretilaista myös piteli yleisöä hyppysissään vähintään yhtä suurella karismalla: kädet saatiin heilumaan, ja yhteishoilotuksetkin irtosivat vaivatta. Olin kuullut huhua, että bändillä olisi lavalla napatanssijoita, mutta ainakaan nyt heitä ei nähty. Mutta koska seurasin keikkaa hieman kauempaa lavan viereiseltä rinteeltä, bongasin yleisöstä erään vannetanssivan naishenkilön, joka oikeastaan ajoi saman asian. (AH)

Fleshgod Apocalypsea tuli hehkutettua jo Nummirockin raportin yhteydessä, ja tällä kertaa bändi oli jopa juhannuksen keikkaa kovempi! Mutta annetaan kollegalle puolestaan kehumisvuoro (RP):

Voi kyllä, KYLLÄ. Löysin Fleshgod Apocalypsen kunnolla vasta tuoreimman ”King”-albumin myötä, ja MetalDaysin kymmenistä bändeistä odotin heitä kaikkein eniten. Keikka meni omalta osaltani sellaisessa hurmostilassa, jota on vaikea kuvailla sanoin näin jälkeen päin. Italialaiset mielletään usein intohimoiseksi ja dramaattiseksi kansaksi, eikä sitä ollut vaikea allekirjoittaa tämän esityksen nähtyään. Settilista oli äärimmäisen kova, enkä jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään lisää siihen. Jos jokin huippukohta täytyisi nimetä, olisi se ehkä ”Epilogue”, jossa teatraalisuus oli huipussaan päämurisija Tommaso Riccardin ja sopraano Veronica Bordacchinin huimien suoritusten ansiosta. Soundit olivat kaikkiaan erittäin jykevät, mutteivat pelkästään hyvässä mielessä: piano, sinfonianauhat ja muut kuin Riccardin laulut kuuluivat suuren osan ajasta huonosti tai eivät ollenkaan. Totesinkin kaverille, että jos ei olisi tiennyt, missä kohtaa tulee Paolo Rossin tai Bordacchinin osuuksia, ei niitä olisi varmaan edes kuullut (pl. ”Epilogue”, jossa naislaulut kuuluivat paremmin). Vilpitön innostus bändin näkemisestä kuitenkin sumentaa kriitikon ajattelua tässä kohtaa sen verran, etten haluaisi oikeastaan valittaa mistään, ja keikkakokemus jäi ääniongelmista huolimatta reilusti plussan puolelle.

Italiaanojen jälkeen päälavan meininki muuttui täysin, kun sille asteli amerikkalainen thrash-jyrä Sacred Reich. MetalDays tarjosi tänä vuonna makeaa mahan täydeltä old school -thrashin ystäville, mutta kaikista näistä yhtyeistä Sacred Reichin esitys oli heikoin. Musiikkipuolessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, kyllähän tuota kuuntelee mielellään, mutta esiintymispuoli sen sijaan oli sanalla sanoen väsynyttä välispiikkejä myöten. Poliittisuus ehkä meni vähän yli tässä vaiheessa päivää. En jaksanutkaan todistaa settiä loppuun asti, vaan lähdin odottamaan parempia aikoja (lue: Testamentia) leirintäalueen puolelle parempaan seuraan. (AH)

Jenkki-thrashiä pienillä dödövivahteilla tarjoili puolestaan kakkoslavalla Battlecross, kuuleman mukaan Euroopan-rundinsa päätöskeikalla. Meininki nousi viimeistään tässä vaiheessa jo aivan uusiin sfääreihin auringon laskettua jonnekin vuorten taakse. Eikä bändissä mitään valittamista todellakaan ollut: meno oli tiukkaa ja vauhdikasta, vaikka aika ajoin perusjenkkiläinen ”love you all” -hehkutus ei ehkä suomalaiseen jurottajaan iskekään. Bändin musiikki puolestaan iski, ja jos nyt laulaja menee omistamaan yhden biiseistä omille vehkeilleen, niin eihän se huonokaan asia voi olla!

Jouduin kuitenkin jättämään Battlecrossin hiukan kesken, koska päälavalle oli jo kipuamassa oma ensimmäisen illan pääbändini Dark Funeral. Alkukesästä uuden levynsä ”Where Shadows Forever Reign” vuosien odotuksen jälkeen julkaissut bändi luonnollisesti promotoi näillä kesäkeikoilla tätä vastasyntynyttään – ja teki sen ainakin Sloveniassa todella mallikkaasti kuitenkaan unohtamatta vanhempaa tuotantoaan. Tässä vaiheessa yleisökin oli jo oppinut myös uutta materiaalia, ja levyn ensisinkku ”Nail Them to the Cross” laulettiin osittain yleisökaraokena. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta itseni toistamisen pelosta huolimatta sanon sen taas: Heljarmadr on mielestäni erityisen onnistunut valinta Dark Funeralin vokalistiksi. Mies on selvästi ottanut paikkansa bändissä, ja vaikka Lord Ahriman luonnollisesti on yhtyeen keulakuva, ei pari vuotta sitten bändiin kiinnitetty vokalisti jää varjoihin lymyilemään. Myös vanhempi materiaali toi hyvän mielen, eikä muukaan yleisö tuntunut vastustelevan esimerkiksi keikan loppupäässä soitettua ”My Funeral” -biisiä. Dark Funeral tuli ja toi pimeyden MetalDaysiin. Ehdottomasti maanantain parhainta antia! (RP)

Päälavan viimeisenä bändinä soitti yksinoikeutetusti Testament. Puolentoista tunnin aikana kuultiin kattavasti biisejä thrash-veteraanin uran varrelta, joten setti oletettavasti tyydytti niin vanhat kuin uudemmatkin fanit. Näyttävät valot ja lavasteet pääsivät oikeuksiinsa Tolminin jo pimenneessä illassa, ja kone nimeltä Testament jyräsi alusta loppuun rautaisella ammattitaidolla olematta kuitenkaan tylsä. Ensimmäinen festaripäivä sai näin arvoisensa päätöksen. Kakkoslavalla musisointi tosin jatkui tämänkin jälkeen, mutta itse poistuin tyytyväisenä takavasemmalle Testamentin soittaessa viimeisiä hittejään. (AH)

Maanantain helmet:

Fleshgod Apocalypse ja Dark Funeral (RP)

Orphaned Land ja Fleshgod Apocalypse (AH)

Teksti: Anna-Leena Harinen (AH) ja Rudi Peltonen (RP)
Kuvat: Rudi Peltonen