Kuningas Alkoholin perinnerockin, golfin ja henkistymisen pyhään kolminaisuuteen vaihtanut Alice Cooper tekee tuoreimmalla projektillaan kunniaa vanhoille ryyppykavereilleen. Vaihtokauppa on Alicen kohdalla näkynyt kannattavan, sillä kavereista lähes jokainen on päätynyt joko manan majoille tai musiikilliseen umpikujaan.

Hollywood Vampires oli siis 1970-luvun rock ’n’ rollin pahimpien juoppojen kokoontumisajot, ryyppyjengi, johon kuuluivat ainakin Elton Johnin sanoittaja Bernie Taupin, Harry Nilsson, The Monkeesin Micky Dolenz, ex-Beatlet John Lennon ja Ringo Starr sekä The Who-rumpali Keith Moon. Kuvaavaa on, ettei juuri kukaan eloonjääneistä asianosaisista tunnu muistavan salaseuran tarkkaa jäsenistöä enää.

Superbändin alkuperäinen kokoonpano ei soitellut kuin viskipulloja, mutta tuoreen albumin läsnäololista ei juuri kalpene 1970-luvun version rinnalla.   Kun orkesterin livekokoonpanon rytmiryhmä on sama kuin ”Use Your Illusion”-kauden Guns N’ Rosesilla ja kitaristeina Aerosmithin Joe Perry sekä piraattiteollisuudesta paremmin tunnettu Johnny Depp, on jopa näin ilmiselvältä hupiprojektilta lupa odottaa paljon. Soitto groovaa ja studion ovesta virtaa vierailijoita, mutta oikeasti mieleenpainuvat hetket jäävät valitettavan vähiin.

”Hollywood Vampires”-lätyn konsepti on simppeli: napataan juopporemmin ja 1970-luvun kavereiden biisejä ja soitetaan ne perinnetietoisena hard rockina läpi. Soittajat vaikuttavat olevan levyllä jopa paremmin kotonaan kuin emoyhtyeidensä ylituotetuilla 2000-luvun julkaisuilla ja soittohan kulkee tämän luokan tekijöillä vähintäänkin tyydyttävästi.

Valitettavasti loistava mahdollisuus tuoda rock ’n’ rollin unohtuneita kruununjalokiviä nyky-yleisön tietoisuuteen on hukattu lähes täysin. Niin – kuka tarvitsee taas uutta versiota ”My Generation”:ista? Entä ”Whole Lotta Love”:sta? Ja ”School’s Out”? Spiritin ”I Got A Line On You” on sentään hieman vähemmän kulunut versioitava, vaikka sekin on jo kertaalleen Alice-käsittelyn saanut biisi. Siitä huolimatta tuo veto, Harry Nilssonin ”One”:n ohella, on yksi harvoista albumin raidoista, jonka pariin tulee palattua ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen.

Vaikka itse Sir Paul McCartney laulaa Badfingerille säveltämänsä ”Come And Get It”-hitin, ei uutta kulmaa löydy. Ja hyvä juttu, mikäli Small Facesin ”Itchycoo Park” löytää tiensä Radio Rockin soittolistalle edes tällaisena ”mutkat suoriksi”-perusrockina. Silti sekin vaikuttaa kovin tavanomaiselta alkuperäisen esityksen rinnalla.

Levyn kiinnostavinta antia ja lähes ainoa oikeutus albumin olemassaololle ovatkin sen kaksi uutta, lähinnä Johnny Deppin kirjoittamaa kappaletta. 1970-luvun lopun Alice Cooper-tuotannon hengessä kulkevat ”Raise the Dead” ja ”My Dead Drunk Friends” ovat tekijänsä näköisiä. Jäämme siis odottamaan Tim Burtonin ohjaamaa kauhurocklevyä, jonka pääosaa näyttelee tämän levyn yllättäjä. Noiden kahden kappaleen ympärille kun olisi saanut samalla porukalla kasattua jotain kiinnostavaakin.

Eli mitä oikeasti uutta jää käteen? Oikeastaan vain Deppin positiivisesti yllättävä soittotaito ja pari mukavan seitsenkymmenlukulaista renkutusta. Niiden ohella on tarjolla perushittejä perusversioina – esittäjänä maailman nimekkäin covereita veivaava baaribändi.

7-/10

Kappalelista:

Teksti: Juhani Mistola