Isänmaan toivot – Uutta metallia Suomesta, osa 47

Suomi – metallimusiikin luvattu maa, jossa on metallibändejä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomi on voittanut jopa Euroviisut hevillä. Maa, jonka yhtenä kansantalouden kulmakivenä ja vienninedistäjänä maailmalla voidaan pitää metallimusiikkia. Meillä on Suomessa hienoja, isoja, maailmanlaajuisesti tunnettuja metallibändejä, ja aivan helvetin paljon pieniä ja ahkeria bändejä, jotka ansaitsevat myös tulla kuulluiksi. Nightwish, HIM, Children of Bodom ja Amorphis ovat kaikki aloittaneet pieninä paikallisina bändeinä ja myöhemmin pitkän puurtamisen jälkeen kohonneet asemaan, jossa ne nykyään ovat. Tämän artikkelisarjan tarkoitus on nostaa esille suurelle yleisölle tuntemattomampia suomalaisia bändejä.

Heroes Don’t Ask Why

Kokkolasta kotoisin oleva nelihenkinen raskaampaa rokkia, tai tässä tapauksessa metallia, soittava bändi Heroes Don’t Ask Why sai alkunsa kesällä 2015. Bändin entinen, ja ensimmäinen, rumpali Joachim ”Pooki” Kiviniemi oli jo jonkin aikaa mietiskellyt Heroes Don´t Ask Why -nimeä päässään. Vuosien muhiminen oli päässyt siihen pisteeseen, että nimen alle oli saatava oikea bändi. Pian hän huomasi ottaneensa yhteyttä kitaristi Jussi Pajunpäähän kysyäkseen, että miltä tuntuisi perustaa bändi. Pooki tiesi jo ennalta Jussin olevan taitava kitaristi, joten kynnys kysyä miestä mukaan ei ollut suuri. Jussi mietti vastaustaan yön yli ja totesi, että ”no mikä ettei, perustetaan”.
Kaksikon perustettua bändin alkoi kuumeinen mietintä muiden jäsenten suhteen. Mistä löytää muut soittajat? Osaako kukaan edes soittaa oikeasti? Tuumasta toimeen, ja Jussi pyysi työkaveriaan Jussi ”Johnny” Kiviojaa liittymään bändin basistiksi. Johnnyn ensireaktio oli ollut epäileväisen epävarma miehen miettiessä, osaako edes itse soittaa bassoa, mutta päätti kuitenkin sysätä epävarmuutensa syrjään ja liittyä bändiin. Vielä pyydettyään kitaraa soittavan serkkunsa Matias ”Mazku” Kaunisveden mukaan, oli bändi laulajaa vaille valmis. Jotain kautta bändiin löytyi vielä laulaja, jonka kanssa vedettiin yhdet treenit, bändin yleisenä suuntana metalcore. Laulajan kanssa hommat eivät kuitenkaan toimineet toivotull tavalla, ja muu bändi jatkoi treenailua. Jonkin aikaa soiteltuaan rumaali Pooki oli tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole hänen juttunsa, ja bänditoiminta näytti uhkaavasti loppuvan niille sijoilleen. Muutama viikko epävarmuutta, ja motivaatiotason pudottua nilkkoihin asti, lähellä lopettamista ollut bändi otti härkää sarvista ja päätti jatkaa. Muusikoiden.netin ”Wanted” -palsta auki ja selailemaan. Tuohon aikaan Kokkolassa oli kaksi vapaalla jalalla olevaa rumpalia, joihin molempiin otettiin yhteyttä. Näistä kahdesta kokelaasta koesoittoihin pääsi Kimmo Puhakka, lähinnä päällään olleen In Flames -hupparin ansiosta – Jussi oli nimittäin nähnyt Kimmon Facebookissa, miehen edellisen bändin promokuvassa hupparinsa kanssa, ja tullut heti siihen tulokseen, että ”Jos äijällä on noin kovan bändin huppari, sen on pakko olla kova soittamaan!”. Lopulta toiseen vapaana olleeseen rumpaliin ei edes otettu yhteyttä. Näistä lähtökohdista alkoi Heroes Dont Ask Whyn taipale, josta haluamme lukea lisää. Otimme yhteyttä bändiin ja kyselimme miesten musiikista.  Kysymyksiin vastaili bändin rumpali Kimmo Puhakka.

”..kuitenkin ollaan perinteisen persaukisia muusikonretkuja.”

– Joo, pojat otti kontaktia ja sovittiin, että tuun rumpuihin koesoittoon. Kyllähän siinä puolin ja toisin oli paskan hajua ilmassa, kun jännitti miten homma menee. Kai se meni ihan jees, sillä tällä tiellä ollaan! Pojat olivat ennen koesoittoani päättäneet, että musa tulee olemaan rockin ja metallin välimaastossa, puhtain vokaalein, joista vastuun ottaa Jussi. Tää entinen huutolaulaja jäi myös jotenkin sitten kuvioista pois. Itse kovana metallimiehenä tykkäsin heti alkumetreillä niistä biisin raakileista, joita oli muutama valmiina silloin kun menin koesoittoon. Niitä alettiin sitten jalostamaan yhdessä ja jokainen toi soppaan omat mausteensa. Meillä kun toi musamaku menee niin, että itse pidän metallista, Jussi ja Mazku vähän rockimmasta metallista ja tää meidän Johnny on oma lukunsa Motörhead-Hurriganes-Popeda -akselillaan. Joten olemme jonkinlaisen melodisen rock metallin maastossa oleva bändi. Biiseissä kyllä kuulee raskaita riffejä sekä kitarasankarien tuottamia hienoja harmonioita. Jussin laulut ovat myös oma juttunsa. Joku levyarvostelija oli häntä muunmuassa verrannut Geoff Tateen.

– Aiemmin kuvailimme musiikkiamme Divorce rock metalliksi mutta se sana ”divorce” tuotti liikaa päänvaivaa levyn arvostelijoille, niin se sitten jäi. Yleensä uudet biisit syntyvät riffi-ideoina Jussin kädestä, ja hän niitä lähettää bändille meidän WhatsApp-ryhmään. Sitten hetken päästä sama tulee laulujen kanssa, kun tekstit on väännetty. Niitä biisinraakileita sitten sorvaillaan kimpassa reeniksellä, et ”vedäs toi noin ja kokeiles tohon tollasta”. Ollut meille ihan toimiva tapa tehdä biisejä. Biisien aika yleismaailmalliset teemat ovat pyörineet sillä klassisella viha-rakkaus -sektorilla. Biisien tekemisessä parasta on se tekemisen meininki, ja kuulla ne ideat ja riffit siitä alun raakileesta lopulliseen valmiiseen biisiin kaiken hieromisen ja vääntämisen jälkeen.

– Bändin ensimmäinen EP tehtiin vuonna 2016. Sen tekemisestä oli päätetty jo ennen mun liittymistä bändin riveihin. No, biisejä työstettiin perse ruvella, mutta hyvällä meiningillä, ja studio varattiin 2016 syys-lokakuulle. Paikaksi valikoitui Punkalaitumelta Arttu Sarvanteen johtama Studio Watercastle. Se oli hinta-laatusuhteeltaan meille hyvä, ja paikka oli muutenkin entuudestaan tuttu Jussin edellisen bändin kautta. Sinne siis mentiin syksyllä 2016 kymmeneksi päiväksi. Biisejä purkitettiin kuusi. Se oli meille muille, paitsi Jussille, uusi kokemus. Studiolle meno ressas jo niin pirusti, et miten homma handlataan ja kaikki menee, mutta kun hommat alkoi, niin jotenkin kaikki rentoutui siinä. Punkalaidunhan on studiolle ja varsinkin bändille oiva paikka keskittyä siihen olennaiseen tekemiseen, koska siellä ei kertakaikkiaan muuta aktiviteettia ole.

”Suomessa kun isoon radioon ei tahdo oikein päästä, jollet ole isossa levytallissa ja omaa entuudestaan sitä nimeä.”

– Studion omistaja Arttu teki hyvää jälkeä, ja kun otti levyntekobudjettimme huomioon, niin yllätyimme itsekin. Arttu miksasi ja masteroi myös EP:n. Kansitaiteen meille teki Terje Tiilikka Kokkolasta, heppu jota emme kukaan aiemmin tunteneet. Otimme häneen yhteyttä, kun hän oli jotain kansia tehnyt yhden tuttumme bändille. Terje osoittautui oikeaksi valinnaksi. Hän oli suoranainen graafikkovelho ja hänen kanssaan oli helppo tehdä hommia. Levyä painatettiin 500 kappaletta ja ostettiin sellainen promopakettikin samalta firmalta, jonka kautta levypainatuskin tapahtui. Rahat meni suoraan sanoen hanuriin promopaketin osalta. Monen radion ja lehden osalta osoitteet eivät olleet edes ajantasalla. Mutta kun itse alettiin tekemään promoa, istuskelin koneella muutaman viikon kaivaen lehtien ja radioiden yhteystietoja Suomesta Kongoon ja kaikkialle muuallekin, niin se alkoi tuottaa tulosta. Levyä arvosteltiin ihan hyvin arvosanoin medioisssa siellä sun täällä, ja biisit alkoivat soida eri radioissa ulkomailla ja Suomessa jossain pienissä paikallisradioissa. Suomessa kun isoon radioon ei tahdo oikein päästä, jollet ole isossa levytallissa ja omaa entuudestaan sitä nimeä. Samoin nämä nykyradioiden soittolistat tuntuvat olevan tällaista tietokoneella tehtyä räppäys-/coverointipaskaa. Oikeat bändit, ja varsinkin rock tai metalli kun ei ole tällä hetkellä huudossa.

– Keikkaa alettiin siinä heitellä miten nyt tällanen nimetön bändi sattui saamaan. Ihan kohtuullisesti kuitenkin. Päästiin keikalle sellaisiinkin paikkoihin joihin ei olis ikinä voitu kuvitella pääsevämme. Mutta niin sitä vaan oltiin yhtäkkiä Tampereella Jack The Roosterissa ja Nivalan Tuiskulassa. Jengi, joka keikoille tuli jopa tykkäsi meidän musiikista. Paskin keikka mitä ollaan soitettu oli ehdottomasti Oulussa Ykän Pubissa marraskuussa 2017. Siellä ei toiminu ei sitte mikään. Omistajakin oli heti bändiä vastaanottaessa sellanen, etten tähän viitsi edes sanoa. On parempiakin vastaanottoja ollut matkan varrella.

– Vuoden 2017 lopussa pääsimme myös WS-Arenalle lämppäämään Kilpeä ja Waltaria. Siellä taas toimi ihan kaikki, ja talon väki otti meidät heti vastaan ystävällisesti, ja tarjonta oli sama kuin isollakin bändillä. Se olikin sitten ainakin itselle henkilökohtaisesti aika iso juttu tavata Waltari. Hieman oli jännäkakkaa housuissa ennen iltaa, mutta se meni yli odotusten. Meidän keikka meni loistavasti ja järjestäjät halusivat meidät jopa uudestaan sinne soittamaan, sekä sanoivat ettei kuulemma  kakkoslavalta ennen ole encoreita pyydelty! Vuosi 2018 aloitettiin tekemällä nauhoituskuntoon uudet biisit, ja maaliskuussa menimme jälleen Punkalaitumelle Studio Watercastleen kymmeneksi päiväksi. Päätimme tehdä 7 biisin EP:n tällä kertaa, ja kansitaiteen tekijäksi valikoitui, yllätys yllätys, Terje Tiilikka. Eikä vieläkään olla tyytymättömiä miehen duuneihin. Studiotyöskentely oli tällä kertaa meille huomattavasti rennompaa kuin aiempi sessio. Rummutkin purkitettiin neljässä ja puolessa tunnissa. Haettiin myös vähän uusia soundeja vahvistimiin ja tehtiin muutakin pientä viilausta. Arttukin otti enemmän sellaista tuottajan roolia ja heitti meille hyviä ideoita biiseihin. Itse olimme jälleen enemmän kuin tyytyväisiä.
Levybudjettia leikkasimme edellisestä hieman, kun kuitenkin ollaan perinteisen persaukisia muusikonretkuja. Saatiin kuitenkin aika laadukas ja hyvä paketti kasaan, koska se varsinainen seäästö tehtiin lähinnä painatuksen ja promootion puolella. Edellisestä viisastuneina jätettiin ulkopuoliset tahot kokonaan promohommista pois. Julkaisua silmällä pitäen bändi hoiti hommat oman  Divorce Reecordsin kautta, ja kaikki promot ja muut hoidettiin sen kautta alusta asti ihan itse. Sehän ei ole varsinaisesti levy-yhtiö, mutta julkaisun vuoksi päädyttiin siihen. Ollaanhan me tarjouksia saatu eri lafkoilta, mutta ei me olla tartuttu vielä mihinkään. Levyn painos jätettiin vaan kahteensataan kappaleeseen tällä kertaa, koska eihän kukaan enää levyjä osta, se on ihan promoa varten vain.

– Bändinä meidän tavoitteet pyörii aika perinteisissä merkeissä. Halutaan saada bändille lisää keikkoja ja näkyvyyttä. Ne tulevat kovan työn kautta pikku hiljaa, mutta kaikki tällaiset haastikset ja levyarvostelut sun muut hommat onneksi hieman avittavat tätä kaikkea. Tulkaa keikoille ja käykää ottamassa bändi haltuun. Jos musa miellyttää, niin tykätkää sosiaalisessa mediassa sivuistamme. Syksyn aikana suuntaamme taas keikoille pienemmille festareille, käydään läpi Monorock 2018 Kannuksessa, Tankomarkkinat Porissa sekä muutamille klubikeikoille siellä sun täällä, esim Ilokivi Onstagella Jyväskylässä lokakuussa.

Heroes Don´t Ask Why
Jussi Pajunpää – Kitara & laulu
Matias “Mazku” Kaunisvesi – Kitara & taustalaulu
Jussi ”Johnny” Kivioja – Basso & taustalaulu
Kimmo Puhakka – Rummut

Julkaisut
”Heroes Don´t Ask Why” (EP, 2016)
”Sound Of A Broken Heart” (EP, 2018)

HDAW Instagramissa
HDAW Twitterissä