Törmäsin jollain forumilla keskusteluun, jossa ihmeteltiin, mitä pop-koukku oikeastaan tarkoittaa. Erään osallistujan mielestä itsensä tyylikkääksi kokevat musiikkitoimittajat viljelevät tuota termiä häiritsevän usein. Kysymys ja kritiikki olivat osuvaa lajia. On totta, että kyseistä määritelmää käyttämällä on helppo lyhentää artikkelia, kun ei muuten osaa. Voi siinä olla laiskuuttakin mukana. Aina ei jaksa selittää tai analysoida kaikkea puhki. Toki sanan varsinainen tarkoitus hämärtyy ”väärinkäytön” myötä, varsinkin kun alkuperäinen merkitys on abstraktiin kallellaan. Jätän koukun perusteellisen avaamisen musiikin tekemisen ammattilaisille, koska huomaan, etten osaa antaa aiheeseen kunnolla purkavaa vastausta. Sen sijaan voin antaa pari esimerkkiä kappaleista, jotka sisältävät tarttuvan noston. Kuunnelkaa vaikkapa sellaiset helmet kuin Mel & Kimin ”Respectable” vuosimallia 1987 tai Duran Duranin uuden levyn täky ”Pressure Off”. Kummastakin kappaleesta löytyy kertosäkeen välittömästä läheisyydestä kohta, joka jää väkisinkin jauhamaan pahaa aavistamattoman kuulijan päähän. Koukku voisi siis olla esimerkiksi kappaleen tekijöiden luoma nopeasti iskevä tai muuten seksikäs imukuppi, johon kohde tarttuu kiinni, halusi tai ei. 

Lauluntekijä/ tuottaja Jeff Lynne voisi olla yksi vaihtoehto vastauksien antajaksi. Hänen johdollaan Electric Light Orchestra teki selvää jälkeä menestystä mittaavilla listoilla 1970- ja 1980-luvuilla. ELO jatkoi pop-nerouden kantaisän The Beatlesin aloittamaa työtä. Pioneerien mittavasta repertuaarista ei otettu kaikkea mahdollista käyttöön. Lynne ja Roy Wood (joka jäi matkasta jo alkumeterillä) halusivat keskittyä muutamaan yksityiskohtaan ja yhdistää pop/ rock-estetiikkaa klassisen musiikin sofistikoituneeseen äänimaailmaan. Tarttuvia kappaleita, korvia hiveleviä stemmoja ja harmonioita sekä tuohon aikaan uniikki soundimaailma. Noilla rauhanomaisilla aseilla ELO oli vahvoilla noin 15 vuoden ajan. Vuonna 1986 tapahtuneen hajoamisen jälkeen on tapahtunut yksi lyhyt uudelleenlämmittely ja lopulta 2012 aktivoiduttiin kunnolla.

Syyskuussa 2014 Jeff Lynne’s ELO oli pääesiintyjänä BBC Concert Orchesteralla vahvistettuna A Festival In A Day -tapahtumassa. Keikasta on nyt julkaistu kuvallinen tallenne, jota tarkastellessa on helppo havaita veteraanien säilyttäneen musiikillisen vetovoimaansa. Ja musiikkiin on helppo keskittyä, sillä lähestulkoon ainoa visuaalinen anti  lavalla on Jeffin aurinkolasit. Lisäksi maininnan ansaitsee valaistus, joka on upeaa katseltavaa pimenevässä Lontoon illassa.

ELO ei ole enää edelläkävijä vaan nostalgia-akti, niin kuin monet muutkin aikalaisensa. Mutta nostalgia myy. Ihmiset tuntuvat kaipaavan vanhoja hyviä aikoja. Ääriään myöten täyden Hyde Parkin (yli 50 000 ihmistä) reaktiota voisi kuvailla lavalla asti aistittavana positiivisena hyökyaaltona. Ihmismeri tietää, mitä on luvassa, eivätkä konkarit petä. Tarjolla on loistavaa popmusiikkia ja viihdettä koko perheelle. 17 kappaleen kimara sisältää hyvän otoksen yhtyeen kovimmasta materiaalista ja yhden The Travelling Wilburys (yksi Jeffin myöhemmistä projekteista) hitin, joka on omistettu yhtyeessä mukana olleille George Harrisonille ja Roy Orbisonille. Kyseinen ”Handle With Care” on rennossa maanläheisyydessään virkistävä hengähdystauko kaiken paisuttelun keskellä.

Vaikka Jeff Lynne’s ELO ei ole lavalla visuaalisuuden huipentuma, on yhtyeellä taskussaan valttikortti, joka osoittautuu voitokkaaksi, kun vertailukohteeksi otetaan moni muu yli 40 vuotta musiikkia tehnyt ja maailmaa kiertänyt taho. ELO ei ollut aikoinaan livenä mikään sähköjänis, joten miksi muuttua sellaiseksi nytkään. Rauhallisempi lähestymistapa antaa mahdollisuuden vanheta arvokkaasti. Eikä ole pakottavaa tarvetta olla ulkoisesti taivaallisen tajuttoman ihmeellinen. Laulajan ei tarvitse kiivetä henkihieverissä lavasteissa tai vääntää tyrät rytkyen spagaattia. Myöskään mikkitelinettä ei ole pakko vääntää hampaat irvessä solmuun. On selvästi nautinnollista, kun voi vain keskittyä materiaalin moninaisiin vivahteisiin.

”Live In Hyde Park” on onnistunut konserttitallenne, mutta täydellinen kliimaksi jää kokematta. Konkarit voisivat antautua enemmän virran vietäväksi. Touhun ei tarvitsisi olla näin skarppia. Negatiivista on myös se, että rockaavammat hetket ovat epätyydyttäviä pastisseja oikeasta rockmusiikista.”Rock n’Roll Is King” ja Chuck Berryn ”Roll Over Beethoven” tuntuvat yhtä raa’an sielukkailta kuin Tapani Kansan esittämä ”Rokkivaari Hotanen” jonkin yrityksen pikkujouluissa. Mutta vastapainona esimerkiksi ”Can’t Get It Out Of My Head” (muistaako joku Velvet Revolverin komean version kappaleesta) on vain ja ainoastaan neroutta. Näennäisesti yksinkertaista, mutta lähemmässä tarkastelussa harvinaisen mineraalirikasta toimittamista vailla minkäänlaisia tyylivirheitä. Olen huudellut monen julkaisun kohdalla paremman kappalemateriaalin perään. Täältä voi käydä ottamassa mallia, jos ei ole mieleltään lannistuvaa lajia. Uusi levy on ennakkotietojen mukaan tulossa marraskuussa. Veikkaan, että luomistyö ei ole ollut vallan haasteeton.

8/10

Kappalelista:
1. All Around The World
2. Evil Woman
3. Ma-Ma-Ma Belle
4. Showdown
5. Livin’ Thing
6. Strange Magic
7. 10538 Overture
8. Can’t Get It Out Of My Head
9. Sweet Talkin’ Woman
10. Turn To Stone
11. Steppin’ Out
12. Handle With Care
13. Don’t Bring Me Down
14. Rock ’n’ Roll Is King
15. Telephone Line
16. Mr. Blue Sky
17. Roll Over Beethoven

Jeff Lynne Naamakirjassa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen