Kahteen jaetun uran toinen alku – synttäriarviossa Devin Townsendin ”Ocean Machine: Biomech”

Devin Townsend: kulttihahmo, maestro ja muut hienoudet. On jotenkin huvittavaa ajatella, että lähes jokainen mieheen liittyvä uutista pidempi teksti tuntuu alkavan edes jotenkin hänen kulttistatustaan avaavalla tekstillä. Skippaan siis nämä tutuksi tulleet turinat miehen aktiivisesta fanikunnasta, levytystahdista ynnä muusta, ja menen vain suoraan päivän asiaan: ”Ocean Machine: Biomech.” Levyn kaksikymmentävuotispäivä oli oikeastaan heinäkuun puolella, mutta päätin säästellä levystä kirjoittamisen myöhemmälle, sillä kirjoitushetkestä seuraavana päivänä Townsend soittaa majesteettisessa Plovdivin roomalaisessa amfiteatterissa orkestraalisen juhlakeikan, jossa levy soitetaan kokonaan läpi.

Kuten mainitsin alkuvuoden ”City”-synttäriarvostelussani , Townsendin uran ensimmäinen puolisko oli varsin materiaalintäyteinen hänen keskittymättä vain yhteen ilmaisutapaan. Strapping Young Lad edusti miehen aggressivista, maanista ja vihaista puolta, soolo- ja Devin Townsend Band-materiaalien ollessa yleisesti katsoen kevyempää ja tunteellisempaa. ”Ocean Machine: Biomech”-levyn ei ollut alunperin oikeastaan tarkoitus tulla julkaistuksi Townsendin omalla nimellä, mutta erinäisten mutkien kautta näin kuitenkin kävi. Mikäli miehen alkuaikojen demosäädöistä tohtii lukea, Townsendin muutama kuukausi sitten julkaisema loistava ”Only Half There”-kirja avaa tätä paljon. Ainakin suurin osa näistä alkuaikojen demoista on kuunneltavissa ”Ass Sordid Demos”-kokoelmilla, jota suosittelen suuresti.

”Ocean Machine: Biomechin” kutsuminen ”Cityn” täydeksi vastakohdaksi on kuitenkin, noh, väärin, sillä ”Cityllä” sikiävä viha ja ahdistus on läsnä hieman toisessa muodossa. Levy on ehdottomasti huomattavasti melodisempi ja herkempi, mutta ei todellakaan mikään iloinen. Levyn sanoituksia tarkastellessa en voi olla huomaamatta itseivallisia viittauksia miehen senaikaisiin näkemyksiin elämästä. Jopa ”Life”, tuo ikuinen keikkaklassikko, tuntuu hieman ivalliselta heitolta optimistisemman elämännäkemyksen omaavia ihmisiä kohtaan. Miehen nykyisen elämäntilanteen huomioon ottaen uskon kappaleen viestin kuitenkin muuttuneen toki aidosti positiiviseksi. Kappaleet kuten ”Night” ja hetken päästä ylistyksen kohteeksi pääsevä kappalekolmikko edustavat kuitenkin ehdottomasti tunteellisesti tyhjentävintä Townsendia kautta uransa.

Keväällä 2015 Townsendin fanit pääsivät viimein näkemään idolinsa hänen ansaitsemassaan valossa, kun Townsend astui historiallisen Royal Albert Hallin lavalle soittamaan odotetun ”Ziltoid The Omniscient”-levyn jatko-osan kokonaisuudessaan. Illan yhteydessä fanit pääsivät osallistumaan illan settilistan toisen puoliskon kokoamiseen, ja fanikunta käytti tilanteen hyväkseen, mutta ei suinkaan tuhansien SYL-pyyntöjen muodossa (vaikka niitäkin ehdottomasti tuli): Townsendin äärimmäisen harvoin soittama ”Bastard” päästiin viimein kuulemaan elävässä muodossa, vaikka kuinka toivottu kappale on vuosien aikana ollut. Ja oli muuten oikein sieluariipivän kaunista seurattavaa, myös puoli vuotta myöhemmin DVD:ltä katseltuna. Vaikka kuinka usein kyseinen kappale on tullut Townsend-fanina kuunneltua, hänen loihtima tarina urbaanista yksinäisyydestä ja väsymyksestä on edelleen hänen vaikuttavimpia.

”Bastard” ei suinkaan levyn ainoa mestariteos ole, vaan keskimmäinen niistä, ja fanikunta tiedosti tämän settilistan kokoamisessa. Kappaletta edeltävä ”Funeral” ja sen jälkeen soiva ”The Death of Music”-järkäle kuultiin kronologisessa järjestyksessä, eikä kolmikkoa kotisohvalta katsellessa voinut olla toivomatta aikakoneen käyttömahdollisuutta. Steve Vai-ajoista kertova ”The Death of Music” on täydellisimpiä esimerkkejä Townsendin kyvyistä laulajana ja säveltäjänä, ja on vielä näin parisenkymmentä levyä myöhemminkin varsin ainutlaatuinen osa miehen kappalekirjoa. Kappale vietti suuren määrän aikaa suosikkinani Townsendin tuotannosta, mutta viime vuosina juuri ”Funeral” on hiljalleen noussut sen yläpuolelle. Townsendin koulutoverin kuolemasta kertova kappale ei ehkä maailman nyanssirikkain kappale ole, ja se on selvästi kirjoitettu hyvin hämmentyneessä olotilassa, mutta jotenkin se tekee kappaleesta inhimillisen lähestyttävän. Verrattuna Townsendin muuhun tuotantoon kappale edustaa häntä kenties haavoittuvimmillaan. Suosittelen katsastamaan ”Unplugged”-levyn riisuttua versiointia kappaleesta, mikäli et sitä jostain syystä ole tehnyt. Alempaa löytyy keikkatallenteelta löytyvä kappalekolmikko, katsokaa ja ihailkaa.

”Ocean Machine” toimii ehdottomasti vastapainona ”Citylle”, muttei mikään sen vastakohtakaan ole. Levy on kuitenkin tuon pakollisen vertauksen ulkopuolella jokseenkin ainutlaatuinen osa Townsendin diskografiaa, sillä tämän levyn jälkeen miehen yhdeksi tunnuspiirteeksi muodostunut tiheä levytystahti alkoi. ”Ocean Machinen” vanhimmat kappaleet olivat jopa seitsemän vuotta aiemmin demotettuja, odottaen julkaisua Townsendin etsiessä jotain tahoa, jonka kautta julkaista ”Noisescapes”-nimellä eläneen demonauhansa. Townsendin viimein saadessa levyn työn alle, hän joutui kestämään hankalaa studionomistajaa Malagassa, myrskyjen ja juopottelevan Antonio Banderasin ohessa.

Kaiken päätteeksi omistaja ei halunnut luopua levystä, ollessaan jostain syystä tyytymätön Townsendiin, joten Townsend joutui varastamaan nauhat saadakseen levyn ulos. Koko kokemus oli peräti niinkin hankala, että Townsend ja levyn tuottanut Daniel Bergstrand (mm. Meshuggah ja SYLin ”City”) eivät sen jälkeen ole yhteisen päätöksen myötä tehneet yhteistyötä välttääkseen huonoja muistoja tapahtuneesta. Kaiken tämän jälkeen Townsend on pitänyt levytystahdin nopeana välttääkseen samalla tavalla paikalleen jumittamisen. Eikä se kyllä haittaakaan, sillä kaksikymmentä vuotta sitten taso oli näin korkea, ja on yhä.

Kappalelista:

1. Seventh Wave
2. Life
3. Night
4. Hide Nowhere
5. Sister
6. 3 A.M.
7. Voices in the Fan
8. Greetings
9. Regulator
10. Funeral
11. Bastard
12. The Death of Music
13. Things Beyond Things

Kirjoittanut: Thomas Frankton