Käsitysten laajentelua Manse Psych Festeillä

Death Hawks

Olin erittäin innostunut nähdessäni ensimmäisen mainoksen Manse Psych Festistä. Oleellisimmat kotimaiset jumibändit samassa tapahtumassa saivat saman tien nalkkiin, eikä tilaisuutta voinut mitenkään jättää väliin. Varsinkaan, kun tällaisia tapahtumia ei ole julkisesti järjestetty turhan monia. Alun perin tapahtumassa piti esiintyä myös herrat Rättö ja Lehtisalo, nuo ehkäpä tärkeimmät edelleen skenessä vaikuttavat psykonautit. Ennen Tampereelle lähtöä kuuntelin laastariksi heidän radiohaastatteluaan, joka valotti hieman historiaa junnaavan musiikin ympärillä. Tuntui hyvältä kuulla, että myös Circlessä vaikuttavat shamaanit ovat samaa mieltä siitä, että psytrance ja muu konemusa on aivan eri asia, kuin varsinainen psykedeelimusiikki, joka syntyi 1960-luvulla.

Musta Risti

Manse Psych Festin kanssa päällekäin jumiteltiin muuallakin, kun Nosturilla pörisi japanilainen Boris, ja Pakkahuoneen ulkopuolella rullalautailtiin King of Tampere -tapahtuman savuisissa merkeissä. Klubin puolella kuitenkin oli jo mukavasti ihmisiä, todistamassa ensimmäistä esiintyjää seitsemän jälkeen. Musta Risti on itselleni ainakin levyltä turhan ryhdikästä ja gimmickiltä tuoksahtavaa, joten en siitä innostunut etukäteen. Livetilanteessa taas perinteinen 70-luvulle kumartava heavy rock tuntui toimivan hieman paremmin, mutta ei kuitenkaan jaksanut pitää mielenkiintoa yllä paria biisiä enempää. Bändi laulajaa lukuunottamatta toi mieleen parin vuoden takaisen keikan samaisella lavalla, kun briteistä saapunut Uncle Acid & The Deadbeats näytti, miten nämä hommat hoidetaan asiantuntevasti.

Maria ja Marsialaiset

Pakkahuoneen lavan sai korkata tuore yhtye Maria ja Marsialaiset. Mimmit esittivät kotikutoista jytärokkia, suurimmaksi osaksi “Pysy hereillä” -LP:ltään. Epävarman esiintymisen kyllä ymmärtää, niinkin legendaarisella venuella soittaminen jännittää kokeneempaakin konkaria. Vaikka vintagea huokuva Maria ja Marsialaiset erottui illan kattauksessa vähiten soittotaitoa ja -kokemusta omaavana, oli heitä saapunut seuraamaan liuta nimekkäitä muusikoita. Kappaleista positiivisena jäi mieleen “Huuhkajan silmät”. Olen myös hieman kateellinen toisen kitaristin glitter-maihareista ja kimaltavista pöksyistä.
Klubin terassilla psykekansan ravittuna piti tuore yritys Veg ‘Em, joka tarjoili pitaleivän sisässä seitankebabia. Hyvää festarievästä, eikä pistänyt närästämään! Ruokailumusiikkina tarjoiltiin sitten hieman hapokkaampaa performanssitaidetta, kun Klubin lavalla esiintyi Keuhkot. En ollut ottanut selvää kyseisestä projektista etukäteen, mikä tietenkin aina vahvistaa ensikokemusta livenä. Puhujanpöntöstä pari kappaletta taustojen päälle julistanut Kalevi Rainio puhutteli yleisöä väkevästi heti alusta saakka. Artistihahmonsa Kake Puhuu sai huomion naulittua itseensä viimeistään , kun ripusti päähänsä metallisen pyöreän telineen, jossa riippui mikrofoni, ja pari pätkivää valaisinta. Tuon spoken word-kaivosmiehen kaulaan löysi tiensä roikkumaan milloin basso, milloin kitara. Niistä lähteneet soundit kuulostivat siltä, että voisivat olla jostain täysin muista instrumenteista. Keikkaa on hyvin vaikea sanoin kuvailla, mutta viihdyttävä se todellakin oli. Näkisin itseni samanlaisessa tilanteessa parinkymmenen vuoden kuluttua; Kun kukaan muu ei ole suostunut soittamaan kanssani bändissä, päädyn huutamaan sekavia huomioita maailmasta itse nauhoittamieni sekavien taustojen päälle bassolla säestäen. Tekniikka joutui vähän väliä ramppaamaan lavalla ihmettelemässä laitteiden toimimattomuutta, mikä tietenkin vain sulautui osaksi diy-taideperformanssia.

Keuhkot


Death Hawks osoitti taas kerran olevansa kovimpia suomalaisia livebändejä. Timanttiset soundit, ammattitaitoinen soitto, ja nostalginen estetiikka visuaaleineen luovat riihimäkeläisbändin keikoista mahtavia. Musiikki meni lujaa tajuntaan täysin selväpäiselle hippitoimittajalle, ja vei kestonsa ajaksi pois maallisesta maailmasta. Lisämiehityksenä mukana olivat jälleen taustalauluja ja tiukuja ynnä muita helistimiä hoitanut Einari Stylman, sekä itselleni tuntematon perkussionisti. Kappaleet kuten “Shining”, “Dead Man” sekä “Black Acid” ovat livenä esitettyinä uskomattomia pienoistrippejä, ja suosittelenkin jokaiselle hyvän musiikin ystävälle Death Hawksin tarkistamista keikalla!

Death Hawks


Pohjanmaalaisen musadiggarin tulisi tunnistaa yhtyeet joilla on kytköksiä Kaustisen musiikkilukioon. Sieltä kun harvoin valmistutaan takuttomalla tukalla. Kairon;IRSE! on kiistattomasti tämän hetken oleellisimpia psykedeelibändejä, ja progressiivisella rock-maalailullaan jyrsii tiensä mielen ytimiin. Keikan alkupuolisko aloitettiin molemmilla osilla “Sinister Waters”-eepoksesta, johtaen “Starik”-louhintaan. Loppuosio himmailtiin tunnelmoinnin parissa, joka kyllä tuli tarpeeseen intensiivisen riehumisen jälkeen. Klubin äänentoistolle usein ominaista on matalien taajuuksien dominointi, ja välillä heleät falsetit upposivat bassonjytinän alle. Yleisökin tuntui tällä kertaa ymmärtävän jytäprogen päälle, riehuen mukana tahoillaan.

Kairon;IRSE!


Rättö & Lehtisalon tilalle korvaajaksi oltiin buukattu brittein saarilta kotoisin oleva Vodun. Lavalla heidät nähtyäni olisin voinut kyllä veikata jotain hieman eksoottisempaa saarta, heimomeininki nimittäin oli läsnä hyvin vahvasti. Alkuhämmennyksestä selvittyäni uskalsin hieman miksauskoppia lähemmäs. Kitara ja rummut vetivät tätä kelkkaa, laulaja Oyan messutessa keulilla välillä lehmänkelloa kilisyttäen. Aretha Frankliniinkin verrattu mamma sopi soul-äänensä kanssa oikein hyvin raskain iskuin soitettuun rockiin. Ensimmäisellä Suomen-keikallaan ollut yhtye vakuutti yleisön lontoolaisella sisullaan, eikä varmaankaan jäänyt epäselväksi, mistä hommassa oli kyse. Alkuvoimainen henki tuntui tavoittaneen hämmentyneen suomalaisenkin.

Vodun

Klubin puolella mätsäävine riipuksineen tunnelmaa hyydytti Seremonia. Tapahtuman julisteen unessaan nähnyt, ja sittemmin sen piirtänyt Ville Pirinen on keskeinen osa Seremonian occult rock-messua,  illan toisen keikkansa soittaneen Teemu Markkulan miehittäessä komppikitaraa. Noora Federleyn yksitoikkoisiin vokaaleihin ja kyynisen nihilistisiin lausahduksiin tykästyy kyllä levyltä kuunneltaessa, mutta livenä huvittunut virne valitettavasti hyytyy. Se ei kuitenkaan estä itseäni nauttimasta musiikista. Yleisö tuntui olevan yhtä jäässä, eikä päitä paljoa heilunut. Olen kuvaillut Seremoniaa ihmisille niin, että se kuulostaa juuri siltä, miltä 1980-luvulla teinien vanhemmat luulivat heavy-musiikin (sanomineen) kuulostavan. Oma suosikkini Seremonian katalogista kuultiin, kun ilmoille kajahti vahvan elämänohjeen tarjoava “Tee mitä tahdot”. Harmiksi kuitenkin soolon kohdalla Pirisen kitaran hihna irtosi, ja soolo jäi soittamatta.

Seremonia


Pidot sen kun paranivat, ja Pakkahuoneen puolella oltiin laskettu suuret screenit alas. Musta pimeä lava kuului seuraavan tunnin ajan parhaalle vientituotteelle, mitä maamme metalliteollisuudella on tarjota. Oranssi Pazuzun kokeminen livenä on aina mieltä kutkutteleva tapahtuma, ja ruumiit venkoilivatkin jälleen siihen malliin, että tavan tallaaja luultavasti tarvitsee tuon jälkeen jonkinlaista terapiaa. Viime vuonna ilmestynyt “Värähtelijä” sisältää mahtavia tunnelmallisia ja raskaita teoksia, joita oli tullut kuuntelemaan kaikennäköistä ja ikäistä kansaa. Se onkin mielenkiintoinen seikka, miten harmaahapsiset vanhat miehet seuraavat Oranssi Pazuzun kaltaisen bändin keikkaa eturivistä monttu auki. “Lahja” on Pazuzun katalogissa verrattain kevyt kappale, mutta rituaalinomaisesti esitettynä se sai yleisössä aikaan voimakkaita reaktioita. Heimomeininki oli siis läsnä jälleen, ruhojen vatkatessa hypnoosissa. “Vasemman käden hierarkia” nousi tänä kesänä itselleni vahvimmaksi metallikokemukseksi ikinä. Levyllä yli 17-minuuttinen kappale loppuhuipennuksineen on livenä esitettynä raskaimpia asioita mitä tiedän. Keikan loputtua järkevän ulosannin tuottaminen oli mahdotonta, vallitsevan hämmennyksen sumentaessa tajuntaa. Kiertueensa juuri päättänyt yhtye myös teki faneilleen mukavan eleen, myymällä jäljellä olleet hupparit pois kuleksimasta naurettavan pienellä hinnalla.

Oranssi Pazuzu

 

Tanssitaiteilija Mara Ballsin keikalla

Illan päätti täydelle Klubille esiintynyt Mara Balls. Tampereelta varmasti löytyy tiivis fanijoukko fuzzia palvomaan, ja yleisöä hemmoteltiinkin myös visuaalisesti. Maria saa kyllä viime Oulun keikan anteeksi, koska oli tuonut lavalle yläosattoman naistanssijan! Heilui siellä joku trikoisiin pukeutunut mieskin, mutta tisseillä parannetaan paljon haavoja. Ilta tosin alkoi tuntua jaloissa, ja flunssa sekä väsymys ajoivat tämän karavaanin ulos festeiltä. Hyvillä mielin sai jälleen poistua, ja kesän päätösjuhlat antoivat viimeisen piristysruiskeen hippitunnelman muodossa. Hetken vielä kaikki on ihanaa, ja ihmiset jaksavat kiinnostaa, kunnes tämä tästä synkkenee ja viilenee!

Mara Balls


Manse Psych Festien voimin tuotiin psykefestarikulttuuri Suomeen isommassa mittakaavassa, ja olen siitä hyvin onnellinen, että sain todistaa ja olla mukana. Yhdeksän bändiä pitkälle yöhön venyvine soittoaikoineen tosin tuntui olevan liikaa yhdelle päivälle. Muuta noottia ei kyllä pysty antamaan, vaan kaikki oli vallan mainiota!

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
Kuvat: Eve Kaskela

Lue lisää aiheesta

Spiritus Mortis kiertää Suomea viimeisen kerran Sami Hynnisen kanssa Spiritus Mortis Helsingin Nosturissa 12.11.2016 © Jani Kormu Suomen ensimmäinen doom metal -yhtye Spiritus Mortis on tehnyt jo 30-vuotisen uran, j...
Lähes ainoa syy mennä Helsinkiin – Flow Festival 11.8-13.8.2017 Flow Festival 2017 © Jussi Hellsten Flow Festival täytti Helsingin Suvilahden äärimmilleen viime viikonloppuna. Loppuunmyyty tapahtuma sujui enimm...
Mitäs kaikkea siellä Naamoilla tapahtuikaan? Festivaaliraportti hippien maatilajuhlilta Itselleni ensimmäiset (joillekin jopa kahdeksannettoista) Naamat-festivaalit juhlittiin 21.–23. heinäkuuta Tuomiston tilalla Muuramessa. Jyväskylän ku...
Painajainen tulee todellisuuteen – Oranssi Pazuzu Ilosaarirockissa Oranssin Pazuzun musiikki on erilaista ja ihmeellistä. Sen genreluokittelu ei taida olla millään muotoa edes mahdollista, mutta pimeyden rajamailla li...