Post-rock on tunteikasta musiikkia kuten taisin jo todeta parin viikon takaisessa Godspeed You! Black Emperor-raportissani. Siinä, missä moni alan bändi keskittyy mahdollisesti kymmenienkin minuuttien kestoiseen crescendoon, irlantilainen God Is An Astronaut ottaa astetta lähestyttävämmän kulman musiikkinsa luomiseen. Moniin sukulaisbändeihinsä verrattuna GIAA saattaa olla jonkinasteinen ”bite size”-versio: kappaleet ovat useimmiten lyhyempiä ja koukuttavampia. Bändin musiikista löytää kuitenkin tunnelmaa vaikka kuinka. Mikäli jonkinlainen vertauskohde on annettava, tuo bändin musiikki osittain mieleen Anatheman myöhemmän tuotannon progressiviisten rakenteiden ja herkän tunnelmoinnin yhdistelyn vuoksi.

Levyn avaava nimikkokappale ”Epitaph” esittelee levyn linjan melko kattavasti. Esimerkiksi edellislevy ”Helios / Erebusin” avanneeseen ”Agneya”-kappaleeseen verrattuna tunnelma on hyvin verkkainen, eikä sen koommin kiirettä pitävä. Noin kolmen minuutin tunnelmoinnin jälkeen hento pianovetoinen fiilistely kohoaa yhteen levyn raskaimmista osioista efektikerrostettuine kitaroineen, minkä jälkeen kappale palaa rauhalliseen ja eteeriseen tunnelmointiin, joka puolestaan paisuu suureksi ja tunnerikkaaksi versioksi aiemmasta. Post-rock on useimmiten instrumentaalista, mutta GIAA sekoittaa mukaan myös Torsten Kinsellan unenomaista vokalisointia, mikä toimii enemmänkin toisena kerroksena jo täyteläiseen instrumenttikasaan. Moni alan bändi saa soundipuolen täysin kuntoon, mutta tunteikkuuspuolessa on kuitenkin työstettävää – GIAA hoitaa tämänkin puolen oivallisesti, vaikka sitä jääkin toivomaan vielä lisää.

Loput kappaleista noudattavat melko lailla ensimmäisen kappaleen edustamia ääripäitä. ”Mortal Coil” keskittyy hieman instrumenttikeskeiseen tunnelmaan kulminoituen levyn helposti synkimpään ja omalla tavallaan uhkaavimpaan osuuteen. Ensimmäisellä kuuntelukerralla olin valmis hehkuttamaan kappaletta levyn parhaana, mutta muutaman lisäkuuntelun jälkeen totesin kappaleen loppuvan turhan lyhyeen. ”Winter Dusk/Awakening” palauttaa tunnelman rauhalliseen ja unenomaiseen, kun taas ”Seance Room” on hieman perinteisempi crescendo-teos, joka nostaa vaihdetta vähitellen kulminoituen vauhdikkaaseen rytmittelyyn. Kappale on myös yksi niistä levyn harvoista kappaleista, jonka voisi kunnolla sanoa edustavan genrenimityksensä toista puoliskoa, sillä sitä seuraavat kappaleet ottavat huomattavasti rauhallisemman vaihteen käyttöönsä.

Olen nähnyt monen kritisoivan GIAA:ta kaavoihin kangistumisesta, mutta ”Epitaph” tuntuu muutamalla tavalla loikkaukselta pois sen omalta mukavuusalueelta. Siitä kielii melko täydellisesti ”Seance Roomin” alkutienoilla mukaan liittyvät retrosoundahtavat syntikat, jotka tuovat omalla tavalla mieleen viime vuosina kovasti suosiota keränneen kasarimaailmoissa fiilistelevän synthwave-liikkeen. Harppaus ei ole kovin suuri, sillä bändi on aiemminkin sisällyttänyt ulkopuolisia vaikutteita elektronisesta musiikista, mutta se pitää kuitenkin homman mukavan freesinä.

Suosikkikappaleeni virkaa levyllä kantaa kuitenkin levyn riisutuin ja yksinkertaisin teos ”Komorebi”, joka pikagooglauksen perusteella tarkoittaa puun lehtien välistä paistavaa valoa. Pääosin pelkän pianon ympärille rakennettu kappale tuntuukin yhtä toiveikkaalta kuin tämä mielikuva, vaikka kappaleen loppua kohden vahvistuvat synkät elektroniset taustat onnistuvat kääntämään tunnelmaa vähemmän toiveikkaaseen suuntaan. Parin minuutin ambienttitunnelmoinnilla käyntiin lähtevä ”Medea” synkistyy itsekin loppua kohden luoden heti ”Mortal Coil” -kappaleen alapuolella olevan painostavan tunnelman. Levyn sulkeva ”Oisín” on Torsten ja Niels Kinsellan seitsemänvuotiaana menehtyneelle serkulleen säveltämä herkkä tribuutti, joka lunastaa täydellisesti paikkansa levyn viimeisenä kappaleena.

On häkellyttävää, miten tunnerikasta musiikki voi olla ilman vokalisointia, ja God Is An Astronaut – kuten myös monet muut post-rockin edustajat – on valjastanut sen täydellisesti musiikissaan. ”Epitaph” tiivistää sen seitsemään kappaleeseen ja sopivaan juuri 45 minuutin alle jäävään kestoon, mutta musiikki onnistuu koukuttamaan niin hyvin, että kesto tuntuu olevan kymmenisen minuuttia lyhyempi. Ainoa sen kummempi valituksen aihe levystä on kuitenkin, ettei se tunnu kovin merkitykselliseltä kokonaisuudelta, vaikka sen osat ovatkin kauniita teoksia. Kenties pienellä kappaleiden paikkojen siirtelyllä kokonaisuus voisi olla vakuuttavampi, sillä levyn viimeinen vartti koostuu yksinomaan ”Komorebi”-, ”Medea”– ja ”Oisín” -kappaleiden riisutusta ambienssivoittoisammasta tunnelmoinnista. Suurempi kokeilukaan ei olisi haitaksi, sillä jäin toivomaan lisää ”Seance Roomin” retroilevia syntikoita. En kuitenkaan halua edes pohtia, minkälaista tunnelmaa musiikki välittäisi kunnon vokaalien kera, sillä se vain veisi pohjan tältä kokemukselta. ”Epitaph” on kaunis levy, jossa on sekä iloa että surussa vellomista – kaikessa hyvässä.

8½/10

Kappalelista:
1. Epitaph
2. Mortal Coil
3. Winter Dusk/Awakening
4. Seance Room
5. Komorebi
6. Medea
7. Oisín