Kesän paras viikonloppu – Ilosaarirock osa 3/3

Ennen Ilosaarirock-viikonloppua sääennusteet eivät olleet kovin lupaavia auringonpaisteen suhteen. Toisin kuitenkin kävi, eikä sateesta kärsitty juurikaan festivaalin aikana ja sunnuntaina iltapäivällä aurinko paistoi paahtavasti. Paahdetta saatiin nyt kuitenkin sietää, kun Sonata Arctica esiintyi päälavalla. Kemiläisyhtye herätti poramaisella jytkeellä unisimmat – vahvistimet nimittäin notkuivat kovilla tehoilla eikä torkkuminen enää olisi onnistunut. Sonata Arctica antoi progressiivisen ja melodisen metallinsa soljua upeasti ja todella hyvänkuuloisesti. Yhtyeellä oli todella hyvä äänentoistolaitteisto, mikä teki konsertista miellyttävän kuuntelukokemuksen. Vokalisti Tony Kakko jututti yleisöä ahkerasti ja kannusti ihmisiä tapansa mukaan tutustumaan uusiin ihmisiin. Kakko piti myös hyvässä hengessä pienen puheen siitä, kuinka tärkeää on tukea elävää musiikkia käymällä festareilla ja keikoilla. Viisaita sanoja, jotka toivottavasti kannustavat ihmisiä katsomaan keikkoja. (A.P.)

Sonata Arctica

Kolmas ja viimeinen päivä lähti kovaäänisesti käyntiin, kun kotimaassa ja maailmalla mainetta niittänyt Sonata Arctica korkkasi päälavan klo 14. Nopeasti vilkaistuna näytti siltä, etteivät kovinkaan monet viitsineet enää noin aikaisin vaivautua paikalle: porukkaa oli jopa vähemmän kuin lauantaina vastaavaan aikaan Battle Beastin aloittaessa settinsä. Kenties ilmiö menee enemmän kahden aiemman päivän rasituksen kuin Sonatan ei-kiinnostavuuden piikkiin.

Sonata Arctica

Keikasta jäi minulle hyvin kaksijakoinen fiilis. Sonata Arctica kuului ennen Ilosaarirockia bändeihin, jotka minun täytyi tapahtumassa ensimmäistä kertaa livenä todistaa. Tony Kakon ääni kulki hienosti, kitarasoolot olivat mieleenpainuvia ja bändin suurimmat hitit “Fullmoon”, “I Have a Right” ja “Tallulah” kuulostivat erittäin hienoilta. Sonata Arctica sai myös yleisön mukaansa ja fiilis oli mielestäni niin hyvä, kuin kolmannen päivän alussa voidaan realistisesti edes odottaa.

Valitettavasti on pakko sanoa Sonata Arctican soittaneen keikkansa liian kovaa. Miksaus epäonnistui tuossa suhteessa todella pahasti. Keskellä yleisöä tilanne olikin lähes fiasko: keikka kuului vain kovempaa verrattuna reunoille ja varsin nopeasti piti siirtyä takaisin. Kuvaavaa oli, että musiikki kuului sopivasti vasta lähtiessäni noin 45 minuutin jälkeen pois ja olin tarpeeksi kaukana kävelemässä. (M.R.)

Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet

Sunnuntain alkajaisiksi Metelli-teltassa kävi kuhina jo kukonlaulun aikaan. Tarjolla ei kuitenkaan ollut raskasmetallia, vaan suurehko ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle todistamaan Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet -yhtyeen esiintymistä. Viime vuonna julkaistulta ”Ruosterastaat”-albumilta kuultiin mukavasti kappaleita ja toki muutakin oli tarjolla. Tuohon albumiin olet itsekin tykästynyt viime aikoina, vaikkei Martikaisen aiempi tuotanto missään kokoonpanossa ole minulle ollenkaan tuttua. Ensimmäisenä mielenkiinto toki kohdistuu sanoituksiin. Martikainen kuvaa suuria ja pieniä asioita, aivan arkisiakin, taitavin sanankääntein ja löytää niistä jonkinlaista romatiikkaa tai ainakin kiinnostavia ajatuksia. Vähästä tulee paljon. Kappaleissa on myös tarttuvaa melodiaa ja erilaisia tunnelmia, joita tulkitaan monipuolisin sovituksin. Mielenkiinto pysyy yllä. Kappaleet tuntuivat vielä hieman sielukkaammilta näin livenä esitettynä, jolloin ne ja niiden tunnelma tuntuivat todella heräävän henkiin. Henkiin heräsi myös yleisö, joka oli kellonaikaan nähden varsin pirteänä paikalla kaikessa moninaisuudessaan. Musiikki otettiin vastaan kiitollisena ja siitä hartaasti nautiskellen. Aika pysähtyi hetkeksi, mutta kului silti liian nopeasti. (J.K.)

Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet

Sonatan jälkeen oli pieni tauko ennen J. Karjalaista, jota suuntasin Tähtitelttaan seuraavaksi kuulemaan. Odotukseni olivat korkealla ennen keikkaa, enkä joutunut pettymään. Yleisömäärästä tunnelma ei ainakaan jäänyt kiinni, sillä Tähtiteltta oli todella täynnä jo ennen keikkaa, teltan viereinen anniskelualue oli myös tupaten täynnä keikan aikana ja osa kuulijoista jäi suosiolla ulkopuolelle makoilemaan ja kuuntelemaan perinteikkään taiteilijan esitystä.

J. Karjalainen

Siellä koettua tunnelmaa on haastavaa purkaa, sen verran erityisestä kokemuksesta on kyse. Taitava muusikko ja kova bändi, huikea yhtenäinen tunnelma, taiteellisuus, tekemisen ilo ja valtava taito. Näillä sanoilla keikkaa parhaiten kuvailisin. Parasta oli, että ne minulle tuntemattomatkin kappaleet soinnahtivat pääasiassa korvaani nätisti; yleensä vain tutut ja turvalliset iskevät muiden ollessa täytettä. Setissä olivat mukana muuten esimerkiksi “Mennyt mies”, “Hän”, “Stindebinde” ja “Doris”. Lopuksi: jos lukijoita nappaa lähteä kuuntelemaan jotain kevyempää (kuin metallia) ja asiansa hienosti hallitsevaa taiteilijaa, niin tässä on yksi kotimaan parhaista vaihtoehdoista siihen tarkoitukseen. (M.R.)

Pixies

Päivä oli kääntynyt jo illan puolelle, eikä paahtavuudesta enää ollut harmia päälavan edustalla, kun yhdysvaltalainen Pixies aloitti esityksensä. Vaikka yhtye on perustettu jo vuonna 1986 Bostonissa, en ollut aiemmin törmännyt bändin musiikkiin. Ennen keikkaa en ollut tutustunut yhtyeeseen, eikä nimi Pixies juurikaan kieli siihen suuntaan, että kyseessä olisi rock-yhtye vaan enemmin pop-yhtye. Onneksi olin väärässä. Pixies soitti ensimmäisen kappaleen rauhallisesti, mutta sen jälkeen mopo karkasi käsistä, tosin hyvässä mielessä – puku päällä kitaraa soittava vokalisti Black Francis lauloi aggressiivisesti ja välillä jopa rääkyvästi sekä päästeli suustaan muitakin kummallisia korinoita. Kappaleita piiskattiin ankaralla tahdilla, ja osa niistä oli suorastaan punkkimaisen tiukkoja. Basisti Paz Lenchantin hoiti myös lauluosuuksia, mutta hän toimi enemmän taustalaulajana. Kunnon rokista päästiin nauttimaan, kun kitaristi Joey Santiago kuritti kitaransa kieliä korvia huumaavalla kitarasoololla. Pixiesin esiintyminen oli kaikin puolin onnistunut, ja oli mahtavaa saada tällainen yhtye Ilosaarirockiin. (A.P.)

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella pääosan tuotannostaan tehtaillut jenkkibändi Pixies tarjoili festareiden positiivisemman yllätyksen. Tälle keikalle lähdin tietämättömänä takataskussani ainoastaan ystäväni ylistys bändiä kohtaan ja perustiedot musiikkityylistä. Kannatti mennä. Pixiesin musiikki oli äärimmäisen omalaatuista: Black Francisin ja Paz Lenchantin äänet ja Joey Santiagon kitarointi olivat pääosassa tässä kiinnostavan soundimaailman luomisessa. Suurin hitti “Where Is My Mind” kolahti sekä minuun että yleisöön mainiosti. Oli kiinnostavaa havaita yleisön reaktiosta, että monet olivat tulleet kuuntelemaan bändiä; eivät fanittamaan käsi ojossa vaan kuuntelemaan. Sen verran hillittyä oli meno, että tämänkaltaisen päätelmän uskallan ilmaista. Toki yhtyeen musiikki on myös tarkempaan kuuntelemiseen kuin moshaukseen kannustavaa. Keikka oli Ilosaarirockin eniten minuun vaikuttanut kokemus, ja on pakko perehtyä yhtyeeseen tarkemmin nyt, kun yleissivistysannos tuli saatua. (M.R.)

Oranssi Pazuzu

Koska Pixies soitti pitkän keikan, kävin välillä vilkaisemassa Oranssi Pazuzua Metelli-teltassa. Tästä yhtyeestä olen lukenut paljon mielenkiintoisia asioita; yhtye on mm. tituleerattu maailman pelottavimmaksi metallibändiksi. Oranssi Pazuzun psykedeelinen black metal on kieltämättä korvia kuumottavaa, enkä esiintymisen perusteella ihmettele, miksi esiintymistä voi kutsua pelottavaksi. Tunnelma teltassa oli välillä hyvinkin painostava, mutta vastaavasti joissakin kappaleissa keveämpi. Festariväsymys alkoi tässä vaiheessa viikonloppua jo iskeä, enkä jaksanut perehtyä yhtyeen esiintymiseen pitkäksi aikaa. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye, jos sattuu tykkäämään näin synkästä musiikista.

Royal Blood

Sunnuntai-illan isoin yllättäjä oli ehdottomasti brittiläinen rockduo Royal Blood. Promokuvan perusteella yhtye näytti yhtä tosissaan otettavalta kuin JVG, mutta keikka osoitti ennakkoluulot täysin aiheettomiksi. Royal Blood pyörii basisti-vokalisti Michael Kerrin ja rumpali Ben Thatcherin voimin. Kaksikon yhteistyö oli saumatonta ja se esiintyi täysin rentona ja otti yleisön omakseen. Kerr innosti yleisöä useampaan otteeseen taputtamalla käsiään ja sai yleisön mylvimään innostuksesta kannustavilla välispiikeillään. Bändin salaisuutena on myös yhtyeen sähköisen energinen lavashow. Kun keikkaa katsoi, ei oikein pystynyt olemaan aloillaan. Keikan aikana Thacther innostui myös soittamaan rumpusoolon, josta yleisö oli suorastaan haltioissaan. Rumpusoolon jälkeen yhtye otti vielä viimeiset mehut irti hittikappaleillaan. Royal Bloodin keikka oli ehdottomasti yksi festivaalin hienoimpia.

Leprous

Ennen kuin illan pääesiintyjä Ultra Bra aloitti soittonsa, oli Metelli-teltalla tarjolla progressiivista rockia norjalaisen Leprous-yhtyeen johdolla. Viisijäseninen norjalaisyhtye soitti progea raskaalla otteella, jota vokalisti Einar Solbergin mahtava ääni tähditti. Yhtyeen monet kappaleet olivat progelle tyypillisesti pitkiä ja monikerroksisia, eikä niihin valitettavasti enää tässä vaiheessa iltaa jaksanut keskittyä. Monissa kappaleissa oli tunnelmointia varten keveyttä, ja kaiken kaikkiaan settilista oli monipuolinen. Leprous ei ollut ihan yhtä mielenkiintoinen, kuin olin etukäteen olettanut, mutta ehkä yhtyeen musiikki ei vain auennut ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Ultra Bra

Vasta paluunsa tehnyt Ultra Bra on tänä kesänä soittanut muutamat konsertit, ja Joensuun keikan oli määrä olla viimeinen. Tällä hetkellähän yhtye ilmeisesti suunnittelee jatkoa, jolle on varmasti kysyntää sen yleisönmäärän perusteella, joka oli yhtyettä katsomaan tullut. Ultra Bra ei ole itselleni tuttu, eivätkä sen pop-kappaleet saaneet minussa mitään mielenkiintoa heräämään. Ehkä hauskin hetki keikalla itselleni oli se, kun yhtyeen Kerkko Koskinen ohjeisti yleisöä huudatusta varten vahingossa väärin ja kiroili kiroili mikkiin. Kuten sanoin, ei yhtye juurikaan itseäni kiinnostanut. (A.P.)

Ultra Bra

Kovalla volyymilla mainostettiin Ultra Bran odotettuja festarikeikkoja, joista yksi osui Ilosaarirockiin. Bändi sai kunnian päättää kolmipäiväiset musiikkibileet komiasti päälavalla. Tapahtumasta voidaan puhua myös yleisöryntäyksenä: olihan lavan edusta todella täynnä jo puoli tuntia ennen keikan alkamista. Vastaavaa olen nähnyt vain kerran vuonna 2014, kun Scorpions valtasi Kuopiorockin. Suomen mittakaavassa oli siis kysymyksessä varsin ainutlaatuinen spektaakkeli. Omat muistikuvani yhtyeestä alkavat noin kahdenkymmenen vuoden takaa, jolloin vanhempien takapenkillä pikkupoikana istuessani radiosta kuului “Sinä lähdit pois”, “Savanni nukahtaa” tai vaikkapa “Minä suojelen sinua kaikelta”.

Performanssin aikana osa mieleentulevista asioista koki kirkastumisen, mutta joitain pimeitä alueita sinne jäi. Purkamisen aloitan vaikka näin: Ultra Bra kuulosti kokonaisuutena erittäin vaikuttavalta. Siitä ei ole kahta sanaa; jos on, niin mielellään ne kriittiset äänet kuulisin. Esiintyminen oli hallittua, kappaleiden laatu oli pääasiassa hyvää ja ennen kaikkea musiikki oli keskiössä – tähän toki vaikutti keikan varhainen aloitusaika 22:15, jolloin valoshow’sta ei olisi ollut juuri mitään iloa.

Ultra Bra

Paljon on puhuttu bändin keikan olevan sukupolvikokemus. Itse olen niin nuori, että jäin siitä komeasti ulos. Minulle keikasta muodostui tyly kolmijako:

1. Hitit olivat hienoja nostalgiatrippejä lapsuuteen ja toimivat myös yleisölle kaikista parhaiten.
2. Jotkin minulle tuntemattomat biisit kuten “Kirjoituksia” ja “Vesireittejä” olivat todella laadukkaita ja suorastaan säväyttivät sekä sävellyksellisesti että sanoituksellisesti.
3. Mukaan mahtui pari aivan karmeaa biisiä: paraatiesimerkkinä encoren avannut “Hauki”, jota kuunnellessa mietin Popedan versioiman “Mörri Möykyn” olevan vaikuttavampi teos kuin lastenlauluntapainen kalabiisi. Hauesta tarinaa kuunnellessani totesin ystävälleni, että tulisi jo “Sinä lähdit pois”, niin täältä pääsisi jo pois. Kauan ei tarvinnut tätä hittiä venailla, ja pitihän se “Minä suojelen sinua kaikelta” kuulostella myös.

Tiivistäen edellä mainittu: hieno yleissivistävä kokemus, mutta hittejä ja suuren bändin hienoutta lukuunottamatta vähän tyhjäksi jäi lopulta anti. (M.R.)

Ultra Bra

Perjantaista sunnuntaihin kasvanut Ilosaarirock rikkoi samalla kävijäennätyksensä saavuttaen 67 000 vieraan kävijämäärän. Se on kunnioitettava luku. Kaiken kaikkiaan Ilosaarirock oli miellyttävä kokemus – monet yhtyeet eivät olleet etukäteen herättäneet suurta kiinnostusta, mutta niihin oli mukava tutustua paikan päällä. Myös artistikattaus oli mukavan erilainen: paikalle ei ollut pelkästään niin sanottuja ”perusfestariyhtyeitä” vaan erilaisia artisteja oli kerätty mukaan rohkeasti. Olen aina pitänyt Ilosaarirockin artistitarjonnasta juuri monipuolisuuden takia – festivaalin suunnittelijat ovat kuin aina askeleen edellä ja osaavat tarjota sellaisia yhtyeitä, joita ei välttämättä entuudestaan tiedä mutta joiden saa festivaalin aikana tietää olevan kovassa nosteessa. On myös hienoa, että isompien artistien sekaan mahtuu myös pienempiä kotimaisia yhtyeitä, jotka pääsevät näyttämään osaamistaan.

Päälavan Ultra Bran aikana

Festarilla oli tarjolla runsaasti ruokapaikkoja ja baareja, joita en itse juurikaan käyttänyt. Anniskelualueet olivat isoja, ja niiltä oli aina näköyhteys lähilavalle. Tämän kokoisella festarilla kaikkialla joutuu jonottamaan, mutta itse en ainakaan kuullut valituksia tästä. Näin ollen jonot oletettavasti liikkuivat suhteellisen hyvin, mutta sen tarkemmin en niistä osaa sanoa. Joka tapauksessa joku varmasti pahoitti mielensä niistäkin. Kokonaisuutena Ilosaarirock on jälleen kerran hieno festivaali, josta saa aina hyvää palvelua ja jolla näkee hienoja artisteja. Toivottavasti ihmiset löytävät festarilla ensi vuonnakin yhtä isona laumana. (A.P.)

Raportti: Aleksi Parkkonen, Jyri Kinnari, Markus Raatikainen

Kuvat: Aleksi Parkkonen, Jyri Kinnari

Lue lisää aiheesta

Norjalainen Leprous julkaisi uuden musiikkivideon – yhtye saapuu myös Suomeen lokakuussa Leprous Norjasta suuren yleisön tietoisuuteen ponnahtanut progemetallibändi Leprous on julkaissut tulevalta "Malina" -levyltään musiikkivideon kap...
Lähes ainoa syy mennä Helsinkiin – Flow Festival 11.8-13.8.2017 Flow Festival 2017 © Jussi Hellsten Flow Festival täytti Helsingin Suvilahden äärimmilleen viime viikonloppuna. Loppuunmyyty tapahtuma sujui enimm...
Kuopio Rockcock 2017: Lauantai kuuluu vanhoille herroille Tuoreen kahvin tuoksu täytti majapaikkani ja huoneen, jossa olin nukkumassa edellisen illan rokkihuuruja pois. Vaikka nautintoaineiden juonti oli ...
Mitäs kaikkea siellä Naamoilla tapahtuikaan? Festivaaliraportti hippien maatilajuhlilta Itselleni ensimmäiset (joillekin jopa kahdeksannettoista) Naamat-festivaalit juhlittiin 21.–23. heinäkuuta Tuomiston tilalla Muuramessa. Jyväskylän ku...