Vuonna 2006 perustettu Kissin’ Dynamite julkaisi neljännen levynsä ”Megalomania” lokakuun 2014 alussa. Moni kysyykin tässä vaiheessa: ”Mitä sitten?” Reippaasti yli 600 keikkaa Euroopassa vetänyt pumppu ei ole Suomessa mikään kuuma nimi, mutta omassa maassaan yhtye on kovassa nousukiidossa ja jopa isompien TV-kanavien vakioesiintyjä.

80-luvun tukkametallista vahvasti show-elementtejä ammentava yhtye on omalla tavallaan verrattavissa Steel Pantheriin, mutta Kissin’ Dynamite vetää biisinsä naama peruslukemilla. Sanoituksissa ei ole mitään hauskaa,  ja ne on tehty todella rimmaaviksi. ”Megalomanian” sanoitukset perustuvat termin yksinkertaisimpaan selitykseen: harhakuvitelmaan ehdottomasta vallasta. Tätä ei tarvitse yhdistää valtio-valtaan, vaikka sitäkin aihetta sivutaan hieman.

Voisi kuvitella, että Kissin’ Dynamite on tämän myötä maailman huonoin hyvä bändi, mutta koko totuus ei ole siinä. ”Megalomania” ja sitä edeltävät kolme levyä ovat täynnä hienoja ”temppuja” aina laulusta kitarointiin. Aksentista ei ole tietoakaan, kun yhtyeen ikiliikkuja Johannes ”Hannes” Braun vetää lyriikat. Hanneksen ääni on myös muuttunut jollain tapaa aikuismaisemmaksi verrattuna esim. pumpun aikaisempaan levyyn ”Money, Sex & Power” (2012). Kitaristit Jim Müller ja Andre Braun kikkailevat raidoilla niin hienoja koukkuja ja riffikuvioita, että heikompia voi jopa hirvittää. Valitettavasti rytmiryhmä Steffen Haile (basso) ja Andi Schnitzer (rummut) jää ainakin itselläni todella vähälle huomiolle, mutta herrat kuitenkin tukevat porukkaansa todella hienosti.

Kissin’ Dynamite on ensimmäisestä ”Steel of Swabia” -levystään (2008) saakka ollut samalla linjalla. Vedetään sitä omaa juttua omalla tyylillä eikä välitetä, mitä muut sanovat tai tekevät. Tuotantoarvot ovat olleet kohdillaan, ja joka ikinen levy on entistä parempi. Jos yhtye päättää tehdä vielä viidennen albumin, täytyy sen olla täyden kympin albumi, sillä nyt ollaan jo todella lähellä sitä.

Vaikka sanoitukset ovat vähän väliä todella outoja, kielikuvien avulla riimiteltyjä, ja niiden sanomakin on melko itsestäänselvä, niin se on sivuseikka. Kappaleet soljuvat mukavasti, ja kiihkeimmissä kohdissa jalka naputtaa lattiaa ja käsi paukuttaa reittä rytmin tahtiin.

Kymmenen biisin albumi on myös pituudeltaan (40 min) passeli. Levyn sisällöstä 80 prosenttia on jossain hevin ja glam-rockin välimaastossa vellovaa nopsakkaa poljentoa, jonka kovimmat kappaleet löytyvät ”Megalomanian” alkupäästä. ”DNA”, ”Maniac Ball” ja ”VIP in Hell” ovat kuin yhtä perhettä ja levyn suurimmat hitit. Siihen 20 prosentin osuuteen kuuluu albumin toinen voimaballadi ”Fireflies”, jonka voisi myös liittää levyn avaavaan triplatykitykseen hienoa saksalaista metallia. Kovin paljoa ei vauhti pääse laskemaan lopunkaan levyn kohdalla. Viimeinen power-balladi ”The Final Dance” himmaa ihan pikkasen siihen saakka, kun levyn lopettava  ”Ticket to Paradise” paukahtaa ääniaalloille. Biisi sopisi ehdottomasti stadionkeikan eeppiseksi päätöskappaleeksi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on todella ehjä ja itsevarma kokonaisuus.

Allekirjoittanut todisti yhtyeen live-show’n  ensimmäistä kertaa vuonna 2012 Seinäjoen Rytmikorjaamolla, jonne bändi oli saapunut tukemaan Huntressin ohella pienen Suomen klubikiertueen verran Dragonforcea. Ainakaan lakeudella yhtyettä ei kovinkaan moni korvapari saapunut kuulemaan. Minulle kuitenkin yhtyeen asenne, energia ja ammattimainen asenne tehdä se oma juttu välittämättä vähäisestä ihmismäärästä teki todella ison vaikutuksen – yhtye kuitenkin vetää keikkapaikat täyteen Keski-Euroopan lavoilla.

Kissin’ Dynamite on ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye, mutta varo: Levyltä välittyvä energia on tarttuvaa!

9-/10

Kappalelista:
1. DNA
2. Maniac Ball
3. VIP in Hell
4. Fireflies
5. Deadly
6. God in You
7. Running Free
8. Legion of the Legendary
9. The Final Dance
10. Ticket to Paradise

Kirjoittanut: Jarmo Hänninen

Kissin’ Dynamite -kotisivut

Kissin’ Dynamite Facebookissa