Klassikko: Mustasch – Above All

Neljä vakavailmeistä nuorta miestä tuijottaa kameraan. Pulisongit omistava yhtyeen keulahahmo Ralf Gyllenhammar istuu nojatuolissa, jonka ympärillä muut jäsenet ovat. Seinällä näkyy aavistuksen verran tapetti, mutta muuten tausta on tumma. Tunnelma on kannessa vähintäänkin painostava, ja antaa viitteitä millaisia kieroja melodioita levyltä löytyy. 15 vuotta sitten helmikuussa ruotsalaisen hård rock-yhtyeen Mustaschin debyyttialbumi julkaistiin. Debyytti toimi seuraajana vuotta aiemmin ilmestyneelle ”The True Sound Of The New West” -nimiselle kuusiraitaiselle ep:lle. Ruotsalaisyhtyeen debyytti on nimikoitu vaatimattomasti ”kaiken yläpuolella olevaksi”. Vaikka levyn nimi on leuhka, on leuhkimiselle ehkä jopa aihettakin. Pitkäsoitossa piilee väkevää rokkia ja ennakkoluulotonta asennetta, mutta myös herkkyyttä sekä Gyllenhammarin tuntemaa patoutunutta vihaa äitiään kohtaan.

Debyytiksi ”Above All” on kaikkea muuta kuin tasapaksu tai tylsä. Kymmeneen kappaleen seasta löytyy monenlaista. Albumin kaksi ensimmäistä rockrallia ”Down In Black” ja ”I Hunt Alone” ovat jokaiselle Mustasch-fanille tuttuja yhtyeen keikoilta. Ne myös edustavat tällä levyllä tavallisinta antia – ne ovat vauhdikasta rokkia ja saavat adrenaliinin virtaamaan sekä niihin on helppo päästä sisälle. Kolmas raita ”Into The Arena” vastaavasti sisältää lähes kaksiminuuttisen intron, jonka jälkeen vokalisti-kitaristi Gyllenhammar pääsee vauhtiin. Kappaleessa kuullaan kitaroiden ristitulta ja tunnelmaltaankin ”Into The Arena” saa kuulijan varpailleen. ”Muddy Waters” alkaa rankasti särisevillä riffeillä, mutta kappaleen edetessä herää pieni epäluulo – onkohan Gyllenhammarilla loppuneet ideat kappaletta sanoittaessa, kun kaikki säkeet toistetaan kolme kertaa? Toisaalta, tämän seikan takia kappale erottuu muista ja jää päähän pyörimään.

”Ocean Song – Trust” on täysipitkän erikoisin teos. Kappale alkaa Gyllenhammarin kuiskaavalla puheella ja laululla, kunnes minuutin kohdalla väkevät riffit puskevat ulos. Sanoituksissa kuvaillaan epätoivoista harhailua mielen maisemissa. Sanoituksista voi yrittää saada otetta, jotta ymmärtäisi Gyllenhammarin ajatusten juoksua. Neljän ja puolen minuutin jälkeen alkaa kappaleen toinen osuus, ”Trust”, jossa kuullaan hiljaista puhetta samalla kun pianon säestyksen lomasta kuuluu aaltojen loisketta ja lokkien naurua. ”Ocean Song – Trustia” voi pitää joko täydellisenä epäonnistumisena tai mestariteoksena katu-uskottavalle rock-levylle. Itse kallistun jälkimmäisen puolelle. Kappale osoittaa ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta kuin myös Mustaschin taidokkuutta. Kappaleen taustaa on ehkä helpompi ymmärtää, jos tietää Gyllenhammarin omaavan klassisen musiikin taustansa.

”Sympathy For Destruction” kääntää suunnan jälleen yksinkertaisempaan rokkiin. Tällä kertaa meno on tosin aggressiivisempaa kuin aiemmin. Gyllenhammarin laulu on lähes murisevaa ja huuto-osuudet nostattavat tämän kappaleen omiin sfääreihin sahaavien riffien lomassa. ”Sympathy For Destruction” jälkeen lasketaan hiukan pulssia ahkerasti polkevan ”Teenage Pacifiarin” tahdissa. Kappale on täydellinen korvamato ja olenkin usein miettinyt, miksei sitä ole soitettu keikoilla joita olen ollut todistamassa. Ehkä yhtye on kasvanut kappaleesta yli tai ei koe yleisönsä koostuvan teini-ikäisistä, joita voisi kontrolloida. Levyn kolmanneksi viimeinen kappale ”Insanity Walls” alkaa kieroilla stonermaisilla riffeillä, jotka pörisevät komeasti Gyllenhammarin laulun taustalla. Luonteeltaan ”Insanity Walls” on nimensä mukaisesti mielipuolinen, jossa vokalisti saa aikaan loihdittua tuskaisia huutoja, jotka voivat vaurioittaa kuuntelijan sielua.

Debyyttialbumin kaksi viimeistä kappaletta eivät aivan pysty vastaamaan muiden kappaleiden tasoa, mutta kerrottakoon niistäkin jotain. Mustamagia on kai sen verran tavallinen käsite, että Mustasch nimesi kappaleen ”White Magiciksi”. Lyriikoiltaan kappale on yksinkertainen, mutta tunnelmaltaan se vaihtelee tasaisesti kulkevasta ja rauhallisesti hallitsemattomaksi ja arvaamattomaksi. Veitsen terävä ”The Dagger” päättää albumin sivaltamalla Gyllenhammarin umpeutuneet haavat auki. Kappaleessa vokalisti julistaa täysin avoimesti olevansa ”kylmäsydämisen äidin lapsi”. Tällä hän viittaa syvään katkeruuteensa äitiään kohtaan, joka syntyi tämän hylättyä Gyllenhammerin lapsena. ”The Dagger” ei sijoitu albumin parhaimmistoon, mutta se onkin Mustaschin yksi kipeäaiheisempia kappaleita. On sanomattakin selvää että ”Above All” on monipuolinen ja myös hiukan outo debyytti. Levyllä ei tunnu varsinaisesti olevan mitään punaista lankaa, vaan kappaleissa hypitään asiasta toiseen. Se ei kuitenkaan ole ongelma kun kuulijan mielenkiinto jaksaa pysyä yllä. Debyyttialbumi on sekalaisempi kuin yhtyeen myöhemmät julkaisut, mutta se on myös omalla tavallaan hienoin. Levy tuntuu suodattamattomalle, raa’alle ja ennen kaikkia räävittömästi rokkaavalle. ”Above All” loi perustan Mustaschille ja sen äärelle on mukava palata pidemmänkin tauon jälkeen.

Kappalelista:

1. Down In Black
2. I Hunt Alone
3. Into The Arena
4. Muddy Waters
5. Ocean Song – Trust
6. Sympathy For Destruction
7. Teenage Pacifiar
8. Insanity Walls
9. White Magic
10. The Dagger

Mustasch Facebookissa

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen