Klassikkoarvostelu: Obituaryn The End Complete 25 vuotta kuolonkorinan kulmakivenä

Vuonna 1992 kuolonkorina eli death metal oli vakiinnuttanut paikkansa ja syrjäyttänyt thrash metalin äkäisimpänä ja vihaisimpana musiikkityylinä. Alan lehdissä käytiin jopa keskustelua siitä, onko thrash metal kuollut. Death metal nähtiin innovatiivisena musiikkina ja uutena mahdollisuutena tuoda underground-jyrää isompien yleisöjen tietoisuuteen, vaikka ymmärrettävää oli, että kaupalliset mahdollisuudet olivat silti rajalliset. Death metal teki thrashille saman, minkä grunge teki glam metalille, ja siihen aikaan tuntui, että örinää oli maailma tulvillaan. Pitkästä vastustamisesta huolimatta hurmaannuin lopulta itsekin siihen ja myin paljon hienoja levyjä pois, koska piti saada korinaa tasosta riippumatta. Valitettavasti tämä tasosta riippumattomuus ajoi myöhemmin koko tyylin yliannostuksen kourissa alennustilaan.

Yksi musiikkityylin keskeisimpiä paikkoja oli Yhdysvaltain Florida, jonka auringonpaisteessa kuoloaan väänsivät mm. Deicide ja Morbid Angel sekä tämän muistelon päätähti Obituary. Xecutioner-nimellä aloittanut ryhmä oli jo kovaa valuuttaa markkinoilla julkaistuaan kaksi legendaarista albumia: ”Slowly We Rot”- ja ”Cause Of Death” . Molemmat olivat olleet omassa genressään myyntimenestyksiä, vaikka esimerkiksi ”Slowly We Rotin” tiimoilta ei tehty yhtään kiertuetta. Levyt olivat kovassa kulutuksessa meillä Pohjanmaalla asti, ja bändin tunnetuin tavaramerkki hienon logon lisäksi oli vokalisti John Tardyn mielipuolinen ulosanti; se ei ollut sen kummemmin oikein örinää kuin perinteistä lauluakaan. Ääni ei yksinkertaisesti ollut inhimmillinen, ja sekös meitä nuoria kolleja riemastutti. Lisäksi kiersi huhu, ettei biiseissä ollut sanoituksiakaan vaan pelkkää murinaa. Tardy on myöhemmin tämän vahvistanut ja sanonut äänensä olevan vain yksi instrumentti ja jos sanottavaa ei löytynyt, sitten mentiin murinan varassa. Imagoltaan bändi ei identifioitunut esimerkiksi antikristilliseen sanomaan mainittujen Deiciden tai Morbid Angelin tapaan vaan tuntui enemmänkin olevan ihan tavallinen kaveriporukka. Tosin kitaristi Trevor Peresin ilme sai aina miettimään, mitähän tuon karjun päässä oikein liikkuu.

Kakkoslevy ”Cause Of Death” oli syntynyt hieman vaikeissa olosuhteissa, sillä kitaristi Allen West poistui riveistä kesken levyn teon henkilökohtaisiin syihin vedoten. Tuottaja Scott Burns (joka siihen aikaan oli alan ykkösnimi ja guru) ehdotti bändiin Death-velvoitteista vapautunutta James Murphyä, ja näin Murphy vingautti soolonsa valmiin materiaalin päälle. Vaikean ihmisen maineessa ollut Murphy ei kauan bändissä ollut, sillä West halusi takaisin, mikä sopi bändille mainiosti. Bändi on myöhemmin kritisoinut levyä vedoten Murphyn bändiin sopimattomilla sooloilla ja huonoilla rumpusoundeilla. Rumpali Donald Tardy on ilmoittanut, että huonon virvelisoundin takia hän ei voi kuunnella koko levyä.

Ahkerana säveltäjänä ja bändille ilmeisen tärkeänä henkilönä West palasi bändiin sen ryhdyttyä valmistelemaan kolmatta levyään. Varsinkin kitaristi Peres korosti Westin paluun merkitystä ja kehui, että hänen myötä bändiin on palannut ”Slowly We Rotin” aikainen tunnelma. Kaikki osaset tuntuivat muutenkin olevan kohdallaan, sillä levy-yhtiö Roadrunner (joka brittiläisen Earachen kanssa vastasi suuresta osasta dm-julkaisuja) oli antanut isomman budjetin ja bändi oli luonnollisesti kehittynyt vuosien varrella. Kapellimestarina toimi jälleen Scott Burns ja studiona bändin kotikulmilla sijaitseva Morrissound, joka tukholmalaisen Sunlight-studion kanssa oli yksi death metal -pyhäköistä. Bändille olisi kelvannut jokin muukin studio, mutta Burns halusi suorittaa työnsä nimenomaan Morrisoundissa.
Säveltäminen tapahtui bändille tyypillisellä tavalla jammailemalla ja John Tardyn lisätessä kuolonhuudot valmiiseen materiaaliin. Ennen laulu oli lisätty niihin kohtiin, joihin se sattui Johnin mielestä sopimaan, mutta nyt yhtye halusi selkeämmin rakennettuja biisejä ja biiseistä oli erotettavissa jopa ihan selkeitä sanoja. Bändin mielestä uudet biisit kaipasivat monimuotoisuudessaan erilaisia juttuja, mutta sanat olivat kuulemma syntyneet hieman yllättäen ja vahingossa. Liian suuriin muutoksiin ei kuitenkaan lähdetty, vaan Celtic Frost –vaikutteet oli tallennettu bändiläisten vereen ja perussoundi, joka kuulemma perustui Peresin Marshallin kaappiin ja JMC 800-nuppiin, oli tallella. Kaupalliseksi materiaalia ei voi millään tavoin kuvailla. Yhdeksästä sävellyksestä viisi oli Peres/D. Tardy -tuotantoa ja loput West/D. Tardyn murjomia.

Äänitykset sujuivat leppoisissa merkeissä ja Peres sanoi, että tekeillä oleva levy on se definitiivinen Obituary-levy. Materiaalista osa oli jo hyvissä ajoin tehtyä, ja varsinaiseen levyttämiseen kului aikaa neljä viikkoa. Laajentunut budjetti antoi aikaa biisien hiomiseen, vaikka myöhempinä vuosina Burns on kritisoinut asiaa sanomalla, että ei nopeasti kasiraiturilla 500 dollarilla äänitetty debyyttilevy ole yhtään sen huonompi kuin kymmeniä tuhansia maksanut ”The End Complete”. Soundit vain olivat jälkimmäisellä paremmat. Huomiossa on varmasti pointtinsa, mutta kiistämättä klassikkolevyjä molemmat.

Levyn tittelin ”The End Complete” arveltiin liittyvän bändin loppumiseen, mutta sen huhun reilut parikymppiset bändiläiset katkaisivat heti. Obituary näki musiikkinsa kuin elokuvien soundtrackina, eikä sanojen miettimiseen kuulemma kannattanut tuhlata aivosoluja. Toisaalta he sanoivat nimellä olevan syvällisempi merkitys, josta jokainen kuulija saa tehdä omat johtopäätöksensä.

Alun perin levyn kannessa oli tarkoitus olla vain Rob Mayworthin luoma Obituary-logo levyn nimellä höystettynä, koska ”Cause Of Deathin” kantta olisi kuulemma niin vaikea ylittää. Ihan niin simppelillä ratkaisulla ei kuitenkaan menty – onneksi, sillä Andreas Marschallin luoma maalaus on mykistävän upea. Uhkaavan taivaan alla on mustaa (ilmeisesti) kivimaastoa, joka todella näyttää kaiken lopulta. Bändin logoakin on hieman muokattu, mutta tunnistettava se yhä on. Takakannessa bändi seisoo pystyyn kuolleen puun vieressä, ja toki sieltä löytyy ”Stop the madness” -logokin, joka oli Roadrunnerin kampanja huumeidenkäyttöä vastaan. Sisäkansissa kiitoslista on pitkä ja kiitoksia saavat perheet, ystävät, bändit ja erityisen tärkeät ihmiset. Huomioitava yksityiskohta on, että suuren metallivaikuttajan Borijov Krgin nimen perässä lukee suluissa ”fuck you”. Hauska on myös Sepulturan crew’n jäsenen nimitys Nino ”where’s the bottle, fat chick sticking, booger pickin’, cigarette chokin’, dope-smokin’, big red bong tokin’, music mixin’, corn shittin’, contact lens loosin’, tattoo jonzin’, no beer drinkin’, gas passin’ point master)” Notaro. Levy on omistettu Stevie Ray Vaughanin muistolle, ja Obituaryn jäsenet ovat ilmaisseet suuren rakkauden myös metallin ulkopuolelle mm. suurina southern rockin (yllätys) ystävinä.

Jo levyn avaava ”I’m In Pain” sisältää kaikki klassiset Obituary-elementit: Westin soolo, Tardyn karjaisu, groovaavat rummut ja alavireinen kitaran möyrintä. Biisi on monipuolisuudessaan täydellinen avaus levylle. Toisena tulee nopeatempoisena alkava ”Back To One”, ja kaikki samat hienot elementit hallitsevat tätäkin biisiä. Bändi osaa loisteliaasti vaihtaa tempoa laulun sisällä kadottamatta ankaruutta ja raskautta. Silti biisit eivät töki tai kompastele vaan rullaavat omalla painollaan eteenpäin. Donald Tardy onkin sanonut, että Obituaryssa hänen rumpujensoiton tehtävä on tukea kitaroita eikä harrastaa itsetarkoituksellista kikkailua. Suuria muutoksia ei tuo myöskään seuraava ”Dead Silence”. West on soolokitaristina selvää Slayer-koulukuntaa, ja kampi taitaa olla kovassa käytössä. Ei millään pahalla Kingiä ja Hannemania kohtaan, mutta Westin soolot ovat kaikessa kieroudessaan enemmän, no kieroja. A-puolen viimeinen raita ”Sickness” päättää teurastuksen samoissa merkeissä, kuin se alkoikin.

B-puolen ”Corrosive” on nimensä mukainen syövyttävä pala, joka musertaa ja tuhoaa alleen kaiken eläväisen. ”Killing Time” on taas lanaus, jossa John antaa Peresin ja Westin riffitellä aikansa ennen kuin avaa multakurkkunsa. Nimibiisi jatkaa keskitempoisuudessaan samaa murhaamista. Toki biisiin mahtuu myös bändille perinteinen temponmuutos. Levyn päättävän ”Rotting Ways” -biisin feidautuessa on aika hakattu olo.

Huolimatta siitä, että biisit ovat paljon toistensa kaltaisia, jokaisella yhdeksällä on selkeästi oma identiteettinsä. Biiseistä löytyy paljon ammennettavaa, ja kokonaisuus on huomattavasti monipuolisempi kuin ensimmäisillä kuuntelukerroilla saattaa tuntua. Varsinkin ”I’m In Pain” on alkuun sellainen täsmäisku, että sen jälkeen voi vain ihmetellä, mitä tapahtui. Biisien armottomuus ei lepää teknisessä osaamisessa eikä luotijunan nopeudessa. Bändi ei tarvitse vauhtia tuhotakseen kaiken suunnattomalla itsevarmuudella. Riffit eivät tokikaan ole mitään uutuutta hohkaavia vaan möyrivät raskaina jo aikaisemmin mainittuun Celtic Frost –henkeen. Täsmämittaiselta levyltä ei oikeastaan jää kaipaamaan mitään, sillä Obituaryn vahvuudet tekevät tästä lähes täydellisen death metal -levyn.

Selvää jälkeä levy teki myös ostavassa yleisössä, ja Suomessakin se viihtyi top40:ssä jonkin viikon. Kaiken kaikkiaan levy nousi reilulla puolella miljoonalla myydyllä yksiköllä bändin suosituimmaksi. Levystä tehty paitaprinttikin on kuulemma Roadrunnerin myydyin kautta aikojen. Levyä tukemaan nimibiisistä tehtiin myös video. Albumia juhlivilla kiertueilla yhtye saapui myös Eurooppaan, ja Suomessa ”Campaing for musical destruction” -kiertue pysähtyi 1.6.1992 Helsingin Lepakkoon. Kyseessä ei ollut mitenkään vähäpätöinen tapahtuma vaan ehdottomasti vuoden keikka örinän saralla. Obituaryn lisäksi kiertueella olivat mukana Napalm Death ja Dismember. Ikimuistoinen ilta.

Obituary jatkaa edelleen, vaikka on ehtinyt välillä hajotakin. 1990-luvun alun jälkeiseen hurmioon death metal ei enää noussut, vaan suosion alamäki oli valitettavasti väistämätön. ”The End Complete” – levyllä soittaneista mukana ovat vielä Tardyn veljekset sekä Trevor Peres. Basisti Frank Watkins kuoli syöpään 2015, ja Allen Westin elämä on ollut varsinaista vuoristorataa. Lukuisten rattijuopumusten jälkeen häkki heilahti ja heilahti uudestaan, kun hän jäi kiinni metamfetamiinin kokkailusta. Mikään ei kuitenkaan himmennä herrojen saavutuksia eikä tätä klassikkoa, joka oli yksi oman death metal -kesäni 1992 ehdottomista kestohiteistä. Levyn olin tilannut itsekin Mega Epes -liikkeestä luonnollisesti ilmestymispäivänä. Hiljattain yhtye sai odottamatonta huomiota Suomessakin, kun Apulannasta kertovasta elokuvassa Antti Lautalaa näytellyt Roope Salminen hilluu koko roolinsa ajan Obituary-paita päällä ja repliikeissäkin yhtyeelle annetaan kunniaa.

Kappalelista:

  1. I’m In Pain
  2. Back To One
  3. Dead Silence
  4. In The End Of Life
  5. Sickness
  6. Corrosive
  7. Killing Time
  8. The End Complete
  9. Rotting Ways

Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi

Lue lisää aiheesta

Obituary julkaisi musiikkivideon kappaleelleen ”Brave” Death metal -legenda Obituary julkaisi uuden musiikkivideon kappaleelleen "Brave". Kyseinen kappale löytyy bändin aikaisemmin tänä vuonna julkaise...
Isänmaan Toivot – Uutta metallia Suomesta, osa 15 Suomi – metallimusiikin luvattu maa, jossa on metallibändejä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomi on voittanut ...
Entombed A.D. julkaisee kolmannen albuminsa vuoden 2018 alkupuolella Ruotsalainen death metal -yhtye Entombed A.D. aikoo viettää parit seuraaavat kuukaudet kirjoittaen ja äänittäen  kolmatta studioalbumiaan, jonka on al...
Raskas kuin reki täynnä kiviä – Hooded Menace julkaisi ensimmäisen kappaleen tulevalta levyltä... Hooded Menace Joensuun doom metal-ylpeys Hooded Menace on julkaissut esimakua tulevalta viidenneltä albumiltaan. "Ossuarium Silhouettes Unhallowed...