Kolumni: Levy kahden vuoden takuulla, kiitos!

Omaan korvaani suurin riippakivi suuressa osassa uutta musiikkia noin ylipäätään on konseptointi ja lyriikka: tylsiä aiheita, mielikuvituksetonta ja lähinnä oheistäytteeksi luodun oloista kertakäyttömateriaalia, joka ei liikuta sen enempää kuulijan tunne- kuin älypuoliskoakaan. Kunhan nyt jotain karjut siihen mikkiin, että me pääsemme sahaamaan. Ja jos mainitussa aiheessa olisikin potentiaalia, sitä käsitellään niin pinnallisesti, että kertaluku riittää sisäistämiseen ja harmittaa, että tekijät ovat päästäneet kaikki osapuolet niin helpolla. Toki hyvä teksti on hyvä teksti yksinkertaisenakin, mutta harvassapa ovat sellaiset.

Kansantajuisuuden ja uudelleenlukuarvon yhdistäminen onkin se taiteenlaji, jossa tekijällä on onnistuessaan todella mahdollisuus luoda jotain ajatonta tai ainakin keskimääräistä kestävämpää. Helppoa sellainen ei tietenkään ole – missä mahdollisuus, siellä haaste.

Mielestäni äärimmäistä musiikkia, ainakin jos haluaa tulla vakavasti otetuksi, tulisi edeltää sellainen pohjatyö ja asialle omistautuminen, jolla musiikin äärimmäisyys lunastuu ja etenkin välittyy kuulijalle muunkinlaisena kuin metal zone -pedaalin ja blastbeatin suloisena tai vähemmän suloisena yhdistelmänä. Tässä kohtaamme tietysti ongelman näin ulkopuolisen arvioijan perspektiivistä – useimmiten luominen tapahtuu suljettujen ovien takana, ja lopputuloksen kuuluisi puhua puolestaan. Uskon kuitenkin, että vähänkin analyyttinen ihminen voi hahmotella mielessään jonkinlaisen kuvan siitä, onko musiikin tekemisen eteen todella vuodatettu verta, hikeä ja kyyneliä. Musiikki on hienoimmillaan silloin, kun se tarjoaa kuulijalleen vähintäänkin väkevän ja tarkastelua kestävän illuusion ja/tai mielikuvan tällaisesta taustatyöstä. Lopulta se konkretisoituu siis mielenkiintoisena ja syvällisenä hengentuotoksena, johon valitettavan harvoin törmää.

Kaaoszinelle kohta vuoden päivät raapusteltuani olen kokenut tämän kaksiulotteisuuden suurimmaksi ongelmaksi niin demoyhtyeiden kuin pidemmän linjankin puurtajien keskuudessa. Kyllähän soittotaitoisia ihmisiä löytyy niin helvetisti, samoin hyviä äänimiehiä; ja studiopuitteetkin mahdollistuvat jo toistaitoisillekin, mutta SYY MIKSI MUSIIKKIA TEHDÄÄN ei välity millään tavalla. Eivät edellisessä lauseessa mainitut soittotaito ja hyvä tuotanto tee musiikista vielä hyvää, vaikka se niitäkin usein edellyttää. Ei tosin aina, esimerkkinä suuri osa vanhan koulun black metal -helmistä.

Kun yhtye pohtii, kuinka tehdä musiikistaan mielenkiintoista ja saada joku todella löytämään yhtye ja pysymään sen matkassa pitempään, tämä puoli olisi ensiarvoisen tärkeä pitää mielessä. Toki musiikkivideolleen tai sinkkubiisilleen voi saada paljon katsontakertoja Youtubessa ja Facebook-sivulleen mukavan määrän tykkääjiä, mutta jo keskivertonettikäyttäjä tiedostaa sen tosiasian, että häntä ympäröi niin järkyttävä uuden musiikin tarjonnan tulva, että se ylittää kysynnän tuhatkertaisesti.

Miksi ostaa levy tai nähdä vaivaa vaikkapa lyriikkaan perehtymisen verran, jos samaa kamaa saat myös seuraavasta kadunkulmasta, nettikaupasta tai oikeastaan ihan ilmaiseksi miltä tahansa nettisivulta? Mihin enää pitäisi keskittyä tai uhrata mielenkiintoaan toisten kallisarvoisten neljän minuutin verrankaan? Lisäksi toinen, vielä tärkeämpi seikka: ne, jotka uhraavat eniten aikaa ja rahaa musiikkiinsa, pitävät kiinni sen laadusta. Voit tavoittaa 10 000 kertakuuntelijaa, mutta eikö hienompaa olisi tavoittaa sata sellaista, jotka ostavat seuraavankin levyn ja tuntevat bändin läpikotaisin sen hittibiisin lisäksi?

(Luotettavalla) elektroniikalla ja muilla laitteilla on useamman vuoden takuu, miksei siis levylläkin voisi olla kestävyystakuuta? ”Sisältöä tai rahat takaisin.” Tarjotkaa paketti, joka kestää aikaa ja syventymistä, kyllä sellaisesta maksetaan mielellään. Vittumaiset kliseet ovat vittumaisia kliseitä vain siksi, että ne ovat edelleen oikeassa: määrä ei korvaa laatua. Ei vaikka tällä hetkellä niin näyttää tapahtuvan.