Voihan myrsky ja mylväys! Varmasti jokainen lukija on Lamb of Godin viimeaikaisia koettelemuksia sen verran seurannut, että tietää yhtyeen käyneen Tsekin maalla tekemässä muutakin kuin nykäisemässä keikan ja juomassa Pilsner Urquellia. Vaikka tapahtuma olikin traaginen, saatiin siitä ainakin mielenkiintoinen kirja ja sanoitustulvaa yhtyeen kahdeksannelle, Lamb of God -nimen alla seitsemännelle, kokopitkälle. Jos jonkin ympäripyöreän opetuksen haluaa siitä tapahtumasta vielä repäistä, kannattaa vilkaista kerran olkansa yli ja varmistaa, että siellä on joku ottamassa vastaan ennen kuin kaatuu selälleen.

Tunnen vieläkin kylmät väreet, jotka ”King Me” jätti kroppaani. Muutaman vuoden takainen ”Resolution” on taattua LoG-laatua, mutta varsinkin sen päätösbiisi on ”niin vitun eeppinen”, kuten nuoriso sanoisi. Tämä tietenkin aina nostaa odotuksia yhtyeen seuraavaa albumia kohtaan. Kun sinkkuja musavideoineen pikkuhiljaa julkaistiin, ei tarvinnut paljoa pettymykselle kädensijaa jättää. ”Still Echoesin” pudotessa Youtubeen putosi tämän arvostelijan pikkaritkin säikkykakan painosta. Kappale paiskoo tuttuun tapaan turpaan samalla kun tanssittaa, mikä on myös katkeran pojan kuvitelma jokaisen naisen ihannemiehestä. Tippaan siis silinteriäni teille ja teidän valkoiselle hihattomalle aluspaidallenne! Vakavasti ottaen kappale on täydellinen lähtölaukaus albumille.

Pian tämän jälkeen ilmestyi ensimmäinen musiikkivideokappale, ”512”. Numero on peräisin vankilasellin ovesta, jonka takana laulaja Randy Blythe vietti vankila-aikansa. Englannin kielessä on tätä kappaletta hyvin kuvaava adjektiivi, nimittäin ”eerie”. Tunnelma on nihkeän etäinen, mutta se puskee väkisin päälle kolkkona, kylmänä ja toivottamana. Toisin sanoen kappale onnistuu vangitsemaan sellissä istumisen tunteen niin hyvin kuin mikään musiikkinumero vain voi sen tehdä. Niskavillat nousevat pystyyn Randyn puhkuessa vielä viimeisen kerran ”my hands are painted in red!”. Aloitusralli menee taatusti yhtyeen parhaiden kappaleiden joukkoon.

Kolmas sinkku ”Overlord” olikin sitten pienimuotoinen ihmetyksen ja epämukavuuden vyyhti. Vaikka edellisellä levyllä kuultiinkin vähän Randyn puhtaita laulutaitoja, tällä kertaa ne ovat kappaleen kantava voima. Aluksi oudoksuin kovasti kappaletta, sillä vaikkei Randy hoidakaan huonosti puhtaita osuuksiaan, ne tietyissä kohdin kirraavat korvaani. Varsinkin silloin, kun hän laulaa korkeammalta, kuulostaa ääni hetkittäin liian pakoketulta, ja se jää kurkun pohjalle pinnistelemään kuin sitkeä lihanpalanen. Annan kuitenkin siunaukseni Randylle puhtaille laulutaidoille ja jään niitä odottamaan tulevaisuudessakin. Lopulta totuin ja oikeastaan lähes rakastuinkin tähän kappaleeseen. Se myös muutti käsitykseni koko albumin suunnasta.

Pari sinkkua oli vielä tulossa, joista varsinkin jälkimmäinen, ”Embers”, räjäytti tajuntani. Ensin kappale kuulostaa melko tavanomaiselta LoG-kappaleelta tuttuine koukkuineen, kunnes kolmen minuutin paikkeilla iski sisään kappaleella vierailevan Chino Morenon (Deftones) kauniit laululurittelut, jotka saivat ihon kananlihalle. Loppu kokoaa kappaleen alusta asti aivan uusiksi ja tekee siitä ikimuistoisen. Myöskään neljäs sinkurainen ”Erase This” ei hirveästi muille sinkuille häviä. Varsinkin talk boxin käyttö kappaleen loppupuolella on nätti lisä biisille.

Odotin siis yhtyeen tekevän tuttua tavaraansa tiukoilla uusilla kappaleilla, mutta ”Overlordin” kuultuani kääntyi odotukseni hieman päälaelleen, ja loppulevyltä odotinkin enemmän kokeilevaa ja rajojen yli menevää otetta. Oikeastaan levyn päättävän ”Torchesin”, jossa on kevyt Mastodon-vivahde taustalla huhuilevan Greg Puciaton (The Dillinger Escape Plan) otteen myötä, lisäksi albumin anti on hyvinkin tyypillistä Lamb of Godia. Ensimmäisellä kuuntelukerralla levy tuntuukin hieman lässähtävän ”Overlordin” jälkeen, koska kaikki kuulostaa taas samalta tutulta sopalta, jota yhtye on uransa alusta asti tarjoillut. ”Footprints”, ”Anthropoid”, ”Engage the Fear Machine” ja ”Delusion Pandemic” ovat kyllä miellyttäviä ja niillä on hetkensä, mutta ne eivät pääse samalle tasolle kuin muut kuusi kappaletta. Ehkä ne toisaalta nostavat levyn huippuhetket paremmin esille, mutta mieluumminhan sitä kuuntelisi kymmenen tasaisen vahvaa kappaletta kuin viisi herkullista palaa ja viisi täytekappaletta. ”Huonon puolikkaan” kappaleiden puolustukseksi on sanottava, että vaikkei yksittäinen biisi ehkä tykitä napanöyhtiä paidan läpi, Chris Adlerin rumputulittelu tekee niistä lopulta mainioita menojalan vipattajia.

Vaikka ”VII: Sturm Und Drang” jatkaakin Lamb of Godin kunnioitettavaa ja kumarrettavaa levytyshistoriaa, se jättää pienen epäilyksenpoikasen kroppaan kuin vaatteiden alla myllertävän ja nännejä nakertelevan oravan. Parhaina päivinä lätty on täysi kymppi, kun taas toisina päivinä tulee levyltä kuunneltua vain helmet. Huonoa hetkeä ei levyllä ole eikä suvantokohtia lopulta lainkaan, mutta kuitenkin tiiäxä… ähhh. Tekisi mieli syyttää itseäni, koska nykyään musiikinkuuntelija on lellitty piloille eikä kukaan osaa arvostaa enää mitään. Vaikka syliin paskottaisiin kultaharkkoja, silti aina voi valittaa vaikka niiden painosta, hajuttomuudesta tai jostakin. Jos albumin jälkimmäiselle puolelle olisi saatu vielä jokin ”Descendingin” tai ”Walk with Me in Hellin” kaltainen hitti tai muu erikoisempi tai kokeilevampi pläjäys, olisin takuulla losauttanut kymppilussan lätyn kanteen. Kyllä tämä silti jää vuoden parhaiden metallialbumeiden kastiin.

8½/10

Kappalelista:

01. Still Echoes
02. Erase This
03. 512
04. Embers
05. Footprints
06. Overlord
07. Anthropoid
08. Engage The Fear Machine
09. Delusion Pandemic
10. Torches

Lamb of God Facebookissa

Kirjoittanut: Ville Syrjälä