Legend Of The Seagullmenin debyyttialbumi seilaa korkeista odotuksista huolimatta karille

Superyhtye Legend Of The Seagullmen on herättänyt paljon kiinnostusta ja seuraamista jo vuonna 2015, kun se julkaisi kaksi kappaletta ihmisten kuunneltavaksi. Kelataan kolme vuotta eteenpäin, ja nämä merikarhut ovat julkaisseet jo kokonaisen albumillisen verran ihmeteltävää. Miehistö ei todellakaan koostu mistään pelkistä maakravuista, vaan mukana on joukko päteviä ja taitavia muusikkoja; Toolin Danny Carey rummuissa, Mastodonin Brent Hinds kitarassa, Zappa Plays Zappasta ja Dethklokista tunnettu Peter Griffin bassossa, Jonah Hex –elokuvan ohjaaja Jimmy Hayward kitarassa, visionääri David “The Doctor” Dreyer mikrofonin varressa, Tim Dawson kitarassa sekä Chris DiGiovanni koskettimissa.

Vaikka kannella hääriikin Toolista ja Mastodonista tuttuja kasvoja, mitään erityisen kimuranttia tai kunnianhimoista musiikkia on turha odottaa. Voitte olla varmoja; tämä ”meriteemaiseksi spagettilänkkäriksi” kuvailtu albumi on kahdeksan raidan ja 37 minuutin keston verran humoristista, rasvaista ja elokuvamaista ehtaa vanhan liiton heviä Black Sabbathin, Motörheadin, Saxonin ja Venomin hengessä. Parhaiten näiden bändien vaikutus tulee esille nimikkokappaleessa ”Legend Of The Seagullmen”, joka soutaa eteenpäin erittäin autenttisella heavy metal -riffittelyllä. ”Rise Of The Giantissa” kuullaan myös E-bluesasteikkoa alaspäin menevä riffi, joka on jossain hevikappaleessa, jota en saa kuollaksenikaan päähäni juuri nyt. Mukana on toisaalta myös hieman Primusmaisempiakin numeroita ”The Foggerin” ja ”The Orcan” muodossa, joissa on myös kaikuja meripedon itsensä, Mastodonin, ”Leviathanista”. Nämä kappaleet tuovat albumille pisaran monipuolisuutta.

Visio elokuvamaisuudesta nousee hyvin pintaan pitkin albumia. Avauskappaleena, sekä tietynlaisena manifestinakin toimiva ”We Are The Seagullmen” maalaa välittömästi kuvaa keskeltä merta; laivan kannen miellyttävä narina, kellon jännittävä kolina kevyessä tuulen vireessä, joka tuo mukanaan tuoksun seikkailusta merten äänien herättäessä tarkkaavaisen kuulijan huomion. Pian Griffinin iskevä ja hiekkapaperimainen bassokomppi lähtee ajamaan kappaletta eteenpäin. Kitaroiden ujellus liittyy mukaan, ja kaiken yllä liitää kevyt syntetisaattorimelodia ilman turhia krumeluureja. Hieman kuin ”Sgt. Pepper” Dreyerin vokaalit puskevat sisään esittelemään tarinaa; ”we are the seagullmen”. Ei kauaakaan, kun kappale räjähtää ekstaattiseen pääriffillä ratsastamiseen ja sooloiluun. Sen monotonisesta hokemasta huolimatta, tai juuri sen takia, kappale osoittautuu yhdeksi albumin toimivimmista ja tarttuvimmista.

Akustisen kitaran heleällä näppäilyllä alkava ”Curse Of The Red Tide” on kenties yksi albumin elokuvallisimmista numeroista. Mahtipontiset kitaralinjat, herkkä pianosäestys ja todella, todella varovaiset jousiosuudet istuvat Dreyerin runollisen kuvaelman alla hienosti. Instrumentaation kasvaessa ja liittyessä yhteiseen crescendoon, ollaan saavutettu jo lähes juustoinen musikaalimainen hetki, joka puretaan laukkaavan kompin ja pahansuovan riffittelyn alta. Albumin päätöskappale ”Ballad Of The Deep Sea Diver” on jo lähes puhdasta länkkärirautalankaa, joka on hieman vinksahtaneempi versio Viikatteen ajoittaisista länkkärilarppauksista. Kappaleelle on myös haettu eeppistä loppua kuorojen, laukkaavien jousiostinatojen ja massiivisten vaskiosuuksien avulla, mutta yritelmä tuntuu jäävän jotenkin laimeaksi.

Syy tälle laimealle lopulle on ehkä se, että albumi epäonnistuu välittämään eetostaan selvästi kuulijalle. Tarinankerronta sujuu toisinaan ja toisinaan taas ei. Yksi vaikuttava tekijä tälle on se, että Dreyerin vokaaliosuudet ovat todella mutaisia ja paikoitellen miksattu erikoisen alas, kuten vaikkapa ”Shipswreckissa” ja ”The Orcassa”. Muutenkin miksaus tuntuu välillä olevan erikoisen epäselkeä. Kitaroissa pienen mudan ja lietteen vielä ymmärtää, onhan kitarapartion dominoivana voimana Brent Hinds, mutta esimerkiksi rumpuihin kaipaisi pientä terävyyttä. Á propos, mielestäni Brent Hinds olisi saanut silloin tällöin astua mikrofonin varteen. Ei pelkästään siksi, että miehellä on hyvä lauluääni, vaan sillä olisi saatu tarinnankerrontaan uutta ääntä ja kenties näyttelyäkin. Tällainen jatkuvan kertojavetoisen narratiivin sekä yhden äänen tulkitsemien repliikkien rikkominen olisi ollut virkistävää.

Suurin osa albumista vaikuttaa vitsiltä, jonka vain tietty ihmisjoukko ymmärtää — mukaan lukien albumin tekijät. Se myös tietyllä tavalla latistaa hieman niitä odotuksia, joita sille on asetettu, vaikka koskaan ei pitäisi arvioida tuotetta etukäteen vain tekijöidensä perusteella. Pitää kuitenkin mainita, että Danny Careyn rumputyöskentely on albumilla parasta a-ryhmää, jonka Tool-fanit varmasti uskovat. Jos unohdetaan albumin tehnyt nimekäs septetti, jäljellä on melko laimea debyyttialbumi, joka häviää muille meriteemaisille julkaisuille Ahabilta, sekä Mastodonin ”Leviathanille”. Eikä albumi ole myöskään yhtä hauska kuin vaikkapa Townsendin ”Ziltoid” tai Primuksen huumori ”Sailing The Seas Of Cheese” -albumilla. Myös kotimaasta löytyy rutkasti hauskempaa ja mielenkiintoisempaa, humoristista ja meriteemaista musiikkia WÖYH!:in tuotannosta. Tarkoitus ei ole vertailla näitä albumeita ja artisteja keskenään, vaan valaista sitä tosiseikkaa, että ”Legend Of The Seagullmen” ei pysty täysin purjehtimaan pelkän musiikkinsa ja tarinansa turvin. Vaikka se olikin itselleni pienoinen pettymys ja tipuin matkan aikana laidan yli, olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että tälle albumille löytyy niitä, jotka ymmärtävät sen huumoria ja nauttivat sen musiikista. Se ei vain mielestäni täysin lunasta niitä odotuksia, joita sille on asetettu.

4/10

Kappalelista:

  1. We Are The Seagullmen
  2. The Fogger
  3. Shipswreck
  4. Curse Of The Red Tide
  5. Legend Of The Seagullmen
  6. The Orca
  7. Rise Of The Red Giant
  8. Ballad Of The Deep Sea Diver

Legend Of The Seagullmen Facebookissa

Kirjoittanut: Samuel Järvinen