Rap, Punk ja Hardcore käsikädessä: LPRHC Fest juhlittiin tällä kertaa sateisissa merkeissä

Yhdettätoista kertaa järjestetyn LPRHC Festin alkuasetelmat eivät olleet kovin hyvät sääennusteen puolesta. Pitkin viikkoa ennusteissa roikkuneet sadepilvet realisoituivat perjantaina omaksi ja epäilemättä myös kaikkien muiden harmiksi.

Festivaalin polkaisi käyntiin mallikkaasti lappeenrantalainen VV55, joka onnistui houkuttelemaan vielä kovin vähäisestä yleisöstä yllättävän ison osan lavan eteen kuuntelemaan vauhdikkaan kuuloista punkrockia, vaikka bändi itse luonnehtiikin itseään ”ilon ja melankolian yhteiseksi vahingoksi”. Keikan puolessa välissä vettä tuli kuin sieltä kuuluisasta Esterin perseestä, tällä kertaa oikein goatsen lailla. Tässä vaiheessa katsoin parhaimmaksi käydä tutustumassa lavojen tuntumaan rakennetun ja katetun kaljabaarin antimiin, ja saman teki myös muu yleisö pikku hiljaa valuen paikalle sadetta pitämään.

Päälavan ensimmäinen esiintyjä oli myös paikallinen AnTTTi&KooWee, jonka ensimmäiset räpäytykset kaikuivat tyhjälle kentälle yleisön edelleen jumittaessa kaljateltan suojissa. Kysymykseen ”LPRHC Fest, mikä meininki?” ei monta hurraa-huutoa kaljateltasta kuulunut. Hieman myöhemmin porukkaa alkoi kuitenkin lavan eteen valua kurjasta säästä huolimatta.

Viherpeukku-lavalla esiintyneen Pakkosyötön jälkeen päälavalle laskeutui omituisen pitkä hiljaisuus, jonka syyksi paljastui Hammertimen juuttuminen jollekin tietyömaalle – tai näin yleisölle ainakin kerrottiin. Sympaattisen juontajakaksikon maanittelu vaatteiden pois ottamiseksi ja mutapainiin ryhtymiseksi ei kuitenkaan saanut yleisöä mukaan kaikkien harmiksi. Päästyään lavalle bändi korvasi menetetyn soittoajan antamalla sellaisen turpasaunan, että oksat pois! Pienen ydinvoimalan verran virtaa oli päässyt vokalistiin pesiytymään, joten kameralla kohteen seuraaminen oli välillä erittäin hankalaa. Hyvää settiä!

Tuskassakin esiintynyt laulu- ja soitinyhtye Huora jatkoi siitä, mihin Hammertime jäi, eli yleisön palkitsemiseen helvetillisellä menolla ja meiningillä. Avausbiisinä hyvin toiminut ”Kotibileet” paljasti oitis, että kyseessä ei ole mikään kusinen kiljupunk-bändi, vaan teknisesti loistavaa musiikkia soittava yhtye, jolla on vielä loistava nimikin, jota saa vokalisti Annin mukaan huutaa ihan luvan kanssa niin paljon kuin haluaa.

Huoran tykityksen jälkeen oli aika tutustua vähän muuhunkin festarialueeseen, josta kuulemma löytyy rinnebaari. Melko reilun ylämäen noustuaan, aidan vierestä löytyikin Laineen Kasperin rinnebaari, jossa tarjoiltiin kunnon Mojitoja jatkuvan battlen ollessa käynnissä isännän ja baarimestarin välillä. Tässä vaiheessa sadekin oli loppunut ja aurinko paistoi ensimmäistä kertaa mäkimontun pohjalle, joka oli hyvää kyytiä muuttumassa kunnon mutavelliksi.

Ennakkoon paljon hehkutettu Pää Kii oli jo ehtinyt nousemaan päälavalle, kun itse vasta pääsin paikalle. Tapahtuman kotisivuilta löytyi erittäin osuva luonnehdinta yhtyeestä:

” Melodiset rallit päihteidenkäytöstä, mielenterveysongelmista, sukupuolitaudeista ja tuhoavasta rakkaudesta sopivat suomalaiseen mielenmaisemaan kuin hukkumiskuolema juhannukseen”.

Yhteiskunnallisista ongelmista tapetille nousi myös työttömyys ja työministeri Jari Lindström saikin kuulla kunniansa ennen biisiä ”Takaisin työttömyyskortistoon”. Itse en oikein jaksanut innostua tämän palkintojakin kahmineen bändin renkutuksesta, vaan suuntasin Viherpeukku-lavalle, jossa Ravage Ritual oli kohta aloittamassa.

Kuulemma post apokalyptisella meiningillä varustettua negatiivista hardcorea soittava bändi sai aikaan yleisössä aikamoista myllytystä, ja pitissä muta lensikin kuin sikojen painikisoissa, sillä lavan edusta oli muuttunut silkaksi mutavelliksi runsaiden sateiden ja festivaaliyleisön yhteisvaikutuksesta. Huikeat ilmeet ja eleet omaava vokalisti ei kyllä jättänyt esiintymisellään ketään kylmäksi ja meno oli mitä mahtavinta myös kameran etsimen läpi katsottuna.

Ensimmäisen festaripäivän kääntyessä pikkuhiljaa kohti iltaa, päälavalle nousi legendaarinen Mc Taakibörsta, joka näytti, että sedätkin jaksavat vielä heilua. Hyvällä draivilla keikan läpi vetänyt porukka palkitsi yleisönsä, jossa keikkaa oli kommenttien perusteella odotettu hyvinkin hartaasti. Tänä kesänä jo muutaman keikan ennen LPRHC Festeja tehnyt kokoonpano heitti keikan loppuun vielä muutaman hittibiisin, kuten ”PA 2001”.

Eevil Stöön räpäytykset kuuntelin sujuvasti kaljateltan puolelta, kunnes oli tullut aika siirtyä päälavalle ottamaan vastaan illan pääesiintyjä Anal Thunder.

Kaikessa häröydessään aivan helvetin hyvän setin 20-vuotis juhlakiertueellaan vetänyt bändi villitsi sitkeimmät fanit kiipeämään lavalle asti, järjestysmiesten estely-yrityksistä huolimatta. Lavalla nähtiin bändin ja fanien lisäksi myös Ass Monkey-hahmo, sekä tyylikkääseen vihreään menninkäispukuun pukeutunut Staminan vokalisti Hyyrynen.

Keikan lopuksi illan kruunasi komea ilotulitus, tämän parempaa päätöstä ei olisi perjantai-ilta voinut enää saada. Hyvillä mielin festivaaliyleisö alkoi siirtyä majoituksen kautta jatkoille Lucky Monkeysiin ja Old Cockiin, kun itse suuntasin kotiin perkaamaan päivän kuvasaalista kameran syövereistä.

Lauantai

Kolmeen asti yöllä venyneet kuvatalkoot eivät innostaneet menemään heti puolilta päivin katsomaan ensimmäistä esiintyjää toisena festaripäivänä, vaan saavuin paikalle juuri Puhelinseksin lopetellessa keikkaansa. Ohikiitävän hetken koin Déjà-vu ilmiön: vettähän sataa taas aivan helvetisti ja kaikki pakenevat kaljateltan suojiin pitämään sadetta! Ilmojen herralla on ilmeisesti jotain tätä tapahtumaa vastaan…

Päälavalla soittava Kesä ei onnistunut houkuttelemaan kaljateltan suojissa krapulaansa parantelevaa festarikansaa lavan eteen kuin kourallisen, mitä en kyllä ihmettele yhtään, koska bändin melkoisen melankolinen renkutus yhdistettynä rankkasateeseen ei välttämättä ole krapulaisen kannalta paras yhdistelmä.

Itseäni ehkä eniten kiinnostanut Foreseen oli kovassa keikkakunnossa. Pohjois-Amerikassa jonkinlaiseen suosioon päässyt bändi tarjoili energisen ja kovatempoisen shown, jonka lomassa terveiset lähtivät Arkadianmäen suuntaan useammankin eri biisin muodossa. ”Bonded By United Blood”-biisin aikana aurinkokin ilmestyi jostain kaikkien riemuksi!

LPRHC Festien yleisössä oli monen näköistä kulkijaa, ja koska alkuillan tarjonta oli itseäni vähemmin kiinnostavaa, päätin käyttää hetken kyselläkseni kuulumisia festariyleisöltä oluttuopposen lomassa.

Uhriksi valikoituivat Petri ja Kirsten, jotka allekirjoittaneen tapaan olivat ensimmäistä kertaa näillä festareilla. Tästä pariskunnasta hardcore ja metallimusiikista pitävä ja Saksasta kotoisin oleva Kirsten oli erittäin tyytyväinen järjestelyihin festivaalialueella, eikä kaivannut sinne oikeastaan mitään lisää, vaan kaikki oli kuulemma oikein hyvin. Tähän asti vain suuria festivaaleja kiertänyt Kirsten olisi halunnut nähdä Anal Thunderin, joka valitettavasti meni tällä kertaa ohi. Tuska-festivaalia koko vuoden kohokohtana pitävä nainen on viehättynyt hardcoressa ennen kaikkea sen energisyyteen, vaikka pitteihin ei kuulemma enää tule lähdettyäkään, toisin kuin nuorempana.

Koko festivaalin pääesiintyjänä toimiva Madball on kuulemma tullut nähtyä ja koettua kotimaassaan klubikeikalla jo liki 10 vuotta sitten, joten nyt olikin jo korkea aika tsekata bändin turnauskunto, ja olihan se helvetin kova.

Heti kättelyssä aivan lavan edessä ollessa tuntui että suolet kääntyvät mahassa ympäri, kun parhaillaan Eurooppaa kiertävä bändi pisti parastaan. Hullun lailla lavaa edestakaisin viilettänyt vokalisti Freddy Cricien oli kuvaajan kannalta melko haastava tapaus, mutta mahtui väliin myös seesteisempiäkin hetkiä, joissa kehuttiin muun muassa suomalaista koulujärjestelmää.

Keikkasetissä kuultiin myös aivan uutta materiaalia vanhemman tuotannon lisäksi, joka tietysti aiheutti toivotun ajatuksen tulevan albumin hankkimisesta. Huikeaan settiin päättyi lauantai ja samalla tämän vuoden festarit, hyvillä mielin saa taas kotiin suunnata.

Summa summarum:

LPRHC Fest on melko pienestä koostaan huolimatta (vuonna 2016 n.900 kävijää) suuri festivaali. Kahden lavan taktiikalla ja sopivilla esiintyjien väleillä järjestetty festivaali mahdollistaa kaikkien esiintyjien näkemisen jopa niin, että kaljateltalla ehtii käydä vetämässä oluen kitusiin ennen seuraavaa artistia. Ensimmäistä kertaa näillä festareilla käyneenä aion mennä sinne myös ensi vuonna jo pelkästään siitäkin syystä, että surkeasta festivaalitarjonnasta tunnetulla Lappeenrannalla ei yksinkertaisesti ole varaa menettää vaikkakin pientä, mutta niin hienoa tapahtumaa.

Raportti: Teemu Kivekäs
Valokuvat: Tuomas Saari