Katu- ja groovemetallin luojabändi ja edelläkävijä Kaliforniasta, Oaklandin Machine Head on kiistatta oman genrensä vahvimpia ja vuosien varrella vakaimmin suosiotaan nostaneita yhtyeitä kansainvälisellä metallitaivaalla. Samalla se on toiminut suunnannäyttäjänä kokonaisille genreille, varsinkin mitä nu-metaliin, moderniin heavy metaliin ja metal coreen tulee. Machine Headin pohjakai’un ja vaikutuksen kuulee kiistatta tämän päivän uusien metallibändien, kuin myös vaihtoehtorock-yhtyeiden tuotoksissa. Yhdeksännellä kokopitkällään pioneeriyhtyeen luulisi olevan vakaa, vankkojen peruspilarien varassa jykevästi etenevä, mutta aina silti askeleen peesaajiaan edellä kulkeva ja väyliä avaava, murskaavan dynaaminen metallimusiikin jäänmurtaja, joka se on pitkälti viimeisen 20 vuotta uhmakkaasti, ajoittain eri virtausten viemänä ja tyylipainotuksilla ollutkin. Uuden albumin saatetekstissä paisutellaan yhtyeen filosofian mukaista musiikin tekemisen vapautta. Täysin aiheesta protestilauluna reilu vuosi takaperin mm. vastalauseeksi Panteran ja Downin Phil Anselmon natsimyönteiselle heilailulle Dimebagin muistokonsertissa ja länsimaisen äärioikeiston liikehdinnälle julkaistu single ”Is There Anybody Out There? ” antoikin odottaa tulevasta albumista hyvää, kantaa ottavaa ja tasapainoista laatu-Mässäriä.

”Catharsiksen” saatekirjeessä kitaristi-laulaja Robb Flynn kuvailee uutta 15 biisin ja 74 minuutin mittaista ”Catharsis” -albumiaan hevimusiikin Lord Of The Ringsiksi, mikä jo heittämällä aiheuttaa väistämätöntä hihittelyä tuodessaan mieleen Spinal Tap:n lankeemuksen edellä käyvän ylpeyden alle katalasti piiloutuneen tahattoman komiikan ainekset. Edellinen yhtyeen lähemmäs 15 biisin mittainen levy ”Supercharger” (2002) kärsi juurikin puolen tunnin ylimitastaan. No, opittiinko tästä yhtään mitään?

”Catharsis” alkaa varsin jämerällä Santa Cruz -tyyppisellä pilipalikitarakertsillä varustetulla thrash-palalla ”Volatile”, jonka Machine Head sävelsi ilmeisesti Charlottesvillen (VA) ”white supremacist”-mellakoissa tapahtuneen yliajotragedian aikaan. Tässä vaiheessa yhtyeen vanhan hard core -fanin niskakarvat alkavat nousta innosta: näinkö tyylillä Mässärit pistää uusnatsit ja KKK:n ruotuun vuonna 2018? Kuitenkin jo heti biisin alkuhuudon, ”Fuck The World!” ja ”Don’t blame the false elites, while nazi assholes walk the streets” aikana iskee vaivaantunut tunne. Kun tiedostaa fasistirottien olevan AINOASTAAN valtaa pitävän oikeisto-eliitin likaisen työn tekijöitä ja osa täsmälleen samaa ongelmaa, ei mikään niiden vastakohta, hämmentyy kuulija pahemman päiväisesti. Tällaisten ontuvien jenkkilässä tyypillisten yhden kaistan liberaalipolitikointia sisältävien rivien myötä kappaleen viesti kadottaa oitis teränsä ja potentiaalinsa ohjaten tunnelman äkkiä ja väistämättä syvään luisuun. Mieleen valuvat samalla Robb Flynnin vastikään lausumat ristiriitaiset ulostulot ja tarinat MH:sta ”aikuistuneena ja kasvaneena yhtyeenä”. Samalla mielen valtaa yhtyeen tuore tekopyhä päätös kieltäytyä soittamasta uransa ehkä suurinta klassikkoa, Daavidin Oksa -lahkon taannoisesta massamurhasta kertovaa ”Davidiania” keikoillaan Las Vegasin ampumatragedian takia. Eikö näinä tragedian ja sekasorron päivinä kapinallisena artistina tulisi juurikin iskeä pelkoa ja niiden lietsojia häikäilemättä vastaan, ja löytää itsestä se uudelleensyntynyt hard core -punkkari, eikä hyssytellen peesailla valtamedioiden ja valtaa pitävien toivomuksien mukaan ja vaieta ongelmista? Kakkosbiisi, yllättävän seesteinen albumin nimikkobiisi on komean melodramaattisen kertosäkeen omaava, mutta muilta osin rasittavalla emo-rockin kanssa flirttailevalla A-osalla ja tasapaksulla Radio Rock-kelpoisella liukuhihnakompuroidulla, rynkyttävällä B-osalla varustettu säkeistö uusiokierrätetystä nu-metallisesta D-osasta puhumattakaan.

Kolmantena seuraa ”Beyond The Pale”, jonka kantava osa on Strapping Young Ladin ”Love” -biisistä alkuperäistä kömpelömpänä versiona lainailtu pääriffi, ja jonka bridge on ilmeisesti se iänikuinen ja ainoa melodialurituskitara-skaala, jonka Phil Demmel osaa nykyään sovittaa Machine Headin biiseihin ja nimenomaan biisistä riippumatta. Kyseessä on mielikuvituksettomin Mässäri-biisi tähän asti… koskaan. Kun luuli, ettei tätä vaisummaksi voi meininki mennä, seuraa perässä puuduttavasti tyhjäkäyvä post-grunge-renkutus ”California Bleeding”. Ainoa, mikä biisissä on raikasta on se, että yhtye yrittää laventaa uutta kulmaa musiikkiinsa lähestyen biisiä The More Things Change…:n limited editionilta löytyvän Nirvanan ”Territorial Pissings” -lainabiisin tyylittelyn kautta keskinkertaisella menestyksellä.”Triple Beamin” tanakasti junttaavan, mutta yhdestä puusta veistetyn räppipaalutuksen yhtye on varmaankin perustellut itselleen Prophets Of Ragen, Body Countin, Clawfingerin ja Powerflon viime vuoden uudelleentulemisten ja jättimenestysten kautta. Biisin yksioikoisuus ja kontrastiksi tälle tarkoitettu väliosan emovoihkinta syövät kappaleen loppuvaikutelmaa merkittävästi. Lapsellisen naurettavalla taputus- ja keskisormileikillä alkava ”Kaleidoscope” on kertosäkeessään Danko Jonesista ja Blindsidesta muistuttavia melodiakiertoja sisältävä brutaali kaahaus, jonka takana Mässäreillä on kieltämättä voimaa aivan pirusti. Ainoastaan suuntavaisto, musiikillinen anti ja toteutuksellinen tyylitaju uupuvat.

”Bastards” – Tuo irkkutyyppinen itsetuntoa kusipäiden edessä nostattava rivakka folk-rock ei ole ideana Machine Headin kohdalla ollenkaan huono. Toteutus on ainoastaan pikaisesti kyhätyn kuuloinen. Viimeistään tässä vaiheessa taustalla pakkomielteisesti arpeggioilla tämänkin biisin tukkoon änkevää Demmeliä tekee mieli heittää kivellä päähän. Staattisesta soittotyylistään tunnetulta rumpali Dave McClainilta rullaavan kantrilaukan soitto snare rolleilla käy taas yhtä jouhevasti kuin hirveltä ampumahiihto. Flynn puolestaan räkii huutolaulunsa pihalle raivolla pysymättä tärkeissä loppunuoteissa, joka on merkki siitä, ettei häntä joko a) kiinnosta tehdä hommaansa enää hyvin tai b) hän luottaa omiin kykyihinsä jo aivan liikaa. Veikkaan näistä jälkimmäistä. Summa summarum: ”Bastards” on kelpo biisi, joka on pilattu kiireellä ja päin helvettiä tuottamalla. Keskitempoinen modernin ja perinteisen heavy metalin yhdistelmä ”Hope Begets Hope” lukeutuu niin ikään mässäreiden mitäänsanomattomimpien ja tylsimpien biisien joukkoon. Riffipoliittisesti ”Catharsisin” mielenkiintoisinta antia tarjoilee metal core -rytmittelyä ja itämaisia sävyjä sisältävä,  Alice In Chainsin stemmalaulujen puolelta tyyliä lainaileva ”Screaming At The Sun”, joka on myös albumin ehdottomasti ehyimpiä ja ryhdikkäimpiä biisejä. Nuotiolauluhenkeä albumille tuo varsin keskinkertainen ja mielenkiinnoton akustinen puolislovari ja näppäilypala ”Behind The Mask”, jota voisi ilkeämielisesti luonnehtia ehdaksi soittotaidottoman miehen Rushiksi. Sinfonisen musiikin myötä Flynnin pahaenteisen ärinän ja emovoihkinnan välillä tahtipareja kierrättävä ja taas eteenpäin King Diamondmaiseen,  perinteiseen heavy-riffittelyyn ja yhä edelleen raskaammaksi ja vauhdikkaamaaksi yltävä ”Heavy Lies The Crown” on biisi, jossa  on sekavuudesta huolimatta omat tarttuvat hetkensä. Aavistuksen ylipitkä ”Psychotic” lanaa puolestaan vittumaisen monotonisilla ja alkukantaisilla riffeillään jo suhteellisen mainiosti, mutta johon olisi toisaalta toivonut Flynnin keksineen koukuttavampia laulumelodioita nostaakseen biisin keskinkertaisen yläpuolelle. Death metal -mörähtelykertsiä, progerytmittelyä ja tupla-basareilla jyskyttävää power metalia varsin standardinomaisista palasista puolipakolla yhdistelevä ”Grind You Down” on yksi loppuunsa kehittämätön riffinippu vailla sen ylevämpää toteutuksellista linjaa tai osoitusta sovituksellisesta hahmotuksesta. Albumin viimeinen varsinainen kappale, ”Razorblade Smile” on yksi Lemmylle osoitetuista köyhäeväisistä tribuuttiyritelmistä lisää. Albumin päättävä ”Eulogy” on utuinen ja särölle lyöty reprise/uusioversio ja sovitus ”Bastardsista”. Herääkin kysymys: jos levylle kerta ängetään kaksi eri versiota samasta singlebiisistä, niin onko liikaa pyydetty,  että edes toinen näistä olisi loppuun asti mietitty ja toteutettu, kunnolla tuotettu versio? Albumilta ulos jätetty ”Is There Anybody Out There?” olisi ollut ehdottomasti ”Catharsisin” kirkkain biisi.

Tuntuu, että vuonna 2018 Mässärit eivät ole onnistuneet uusiutumaan määrätietoisesti, tai niin, että uuden albumin anti toisi yhtyeen ilmaisuun mitään musiikillista lisäarvoa. Yhtye yrittää kumartaa nykyään liian monen tyylilajin suuntaan yhtä aikaa, jolloin se tulee perinteisesti pyllistäneeksi ihan yhtä moneen, ja se yhtyeen peräpää ollaan jo ehditty huomata. Liekö levyn kansi jonkinlainen freudilainen lipsahdus tästä ajatuksesta? Menneellä viikolla Sean Killianin tukikonsertissa Vio-Lencen riveissä vuosikymmenten jälkeen San Franciscossa lavalle uudelleen nousseet yhtyeen alkuperäisjäsenet, Demmel ja Flynn, vaikuttivat alkuaikojen yhtyeensä parissa elinvoimaisemmilta kuin mitä he ovat nykyisen pääbändinsä uudella levyllä. Pitäisikö tästä kaikesta olla huolissaan?

[totalpoll id=”319668″]

5½/10

Kappalelista:
01. Volatile
02. Catharsis
03. Beyond The Pale
04. California Bleeding
05. Triple Beam
06. Kaleidoscope
07. Bastards
08. Hope Begets Hope
09. Screaming At The Sun
10. Behind A Mask
11. Heavy Lies The Crown
12. Psychotic
13. Grind You Down
14. Razorblade Smile
15. Eulogy