Magic Circle Festival 2014

”Hevilegenda Manowar tuo jättimäisen Magic Circle Festivalinsa Suomeen ensi kesänä. Kyseessä on bändin itsensä lanseeraama festivaali, joka on aiemmin nähty vain Keski-Euroopassa. Magic Circle Festival järjestetään Helsingin Suvilahdessa 25.–26. heinäkuuta. Kyseessä on samalla Manowarin ainoa esiintyminen Pohjoismaissa ensi kesänä.” Näillä sanoilla esiteltiin ensimmäistä kertaa Suomessa järjestettävä Magic Circle Festival viime syksynä. Manowarin suurimmat fanit olivat asiasta aivan pähkinöinä, ja monet muutkin, minä mukaan lukien, innostuivat. Festivaalista tiedotettiin niin aikaisin, että Manowarilla ja RL Entertainmentilla olisi varmasti aikaa rakentaa yksi hienoimmista festivaalikokemuksista Helsingin Suvilahteen ja ennen kaikkea kiinnittää ensiluokkainen esiintyjäkaarti. Vaan miten kävikään?

KaaosZine oli paikalla kahden toimittajan voimin, ettei yksikään esiintyjä varmasti jäisi näkemättä. Ensimmäisen festaripäivän esiintyjistä raportissa ei tosin puhuta, koska sellaisia ei ollut. Jätin kyseisen päivän siis suosiolla true metal warrioreiden hoidettavaksi.

Magic Circle festivaali vuosimallia 2014 oli jo ennen alkamistaan kääntynyt melkoiseksi farssiksi: kaksipäiväinen festivaali, jolla esiintyi yhteensä neljä yhtyettä, kaikki lauantain aikana. Perjantaina olisi ollut tarjolla miekkailua ja mahdollisuus nähdä Manowarin soundcheck. Tästä johtuen jätin koko perjantain väliin ja saavuin vasta lauantaina paikalle.

Tulin alueelle hieman ennen ensimmäisenä esiintyvän Hostilen settiä. Brittiläinen Hostile veti noin 45 minuutin setin, johon oli mahdutettu kolme lainakappaletta. Yhtyeen musiikki oli melkoisen mitäänsanomatonta tuuttausta. Pantera-, Machine Head – ja Hatebreed-vaikutteita oli yhtyeellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kun kappaleiden nimetkin olivat luokkaa ”We Don’t Give A Fuck”, niin ei kai jää kenellekään epäselväksi, minkälaisesta yhtyeestä on kyse. Melkoisen tylsä veto heti näin festaripäivän kärkeen. Covereina kuultiin Jimi Hendrixin klassikko ”Purple Haze” sekä Judas Priest -kappaleet ”Painkiller” ja ”Breaking The Law”. Näistä ”Purple Haze” toimi parhaiten, kun taas ”Painkiller” olisi pitänyt jättää soittamatta. – Juha Attola

Itselleni “festivaalin” ensimmäinen esiintyjä Hostile jäi pitkälti pimentoon. Keikka käynnistyi jo kävellessäni alueelle päin, ja melkein loppukeikankin vietin porttien ulkopuolella nimilistasotkun johdosta. Pääsin alueelle juuri, kun viimeinen kappale lähti soimaan, ja sekin oli Judas Priestin “Breaking The Law”, joka toimi ihan mukavasti, mutta en sen perusteella tietenkään osaa bändin omasta tuotannosta sanoa juuta enkä jaata. Kuuleman mukaan bändin riveissä vaikutti ainakin Riki Sorsan veli, jolla bändiä myös yritettiin mainostaa.

Bändien esiintymisten välissä tarjolla oli Battle of the Nations Finlandin järjestämiä miekkailuesityksiä festarialueen keskellä aidatulla alueella. Taistelut eivät olleet kovin pitkiä eivätkä muutenkaan mitenkään ihmeellisiä, mutta ihan menevää viihdettä syömisen ohessa sivusta seuratessa. Muuta oheistoimintaa ei lauantaina ollut, vaikka kovasti uhottiin, että tekemistä riittäisi. Suurin osa “soturihenkisistä aktiviteeteista” taisi jäädä perjantaille. Tuolloin paikalta puuttuivat vain ihmiset.

Seuraavaksi esiintyi melodista metallia soittava Imperia. Bändi ei minua juuri sytyttänyt, mutta keikan kuitenkin jaksoin katsoa loppuun asti. En tuntenut bändiä etukäteen enkä vieläkään tunne minkäänlaista tarvetta siihen tutustua. Lähes kaikki kappaleet kuulostivat keskenään samanlaisilta, mutta oli se ihan menevää taustamusiikkia, ei sen enempää. Yleisömäärästä päätellen yhtye ei kovin monta muutakaan kiinnostanut. Bändin parasta antia olivat laulajan tissit, kuten Joey DeMaiokin myöhemmin puheensa aikana taisi mainita, vaikka muisti kehua myös laulajan laulutaitoa.

Päivän toinen yhtye oli Imperia, joka esiintyi spesiaalikokoonpanossa, koska laulaja Helena Irene Michaelsen oli joutunut sairauden vuoksi perumaan esiintymisensä. Hänen tilallaan laulut hoiti Netta Dahlberg, joka ei aikaisemmin ole tämäntyylistä musiikkia esittänyt. Neidon omat levytykset ovat enemmänkin kevyttä ja popahtavaa tavaraa. Tämän huomioon ottaen hän veti keikan ihan hyvin, vaikka muutamia pikku mokiakin tuli. Imperia ei kuitenkaan ole niin suuri yhtye, että kovinkaan moni edes huomaisi näitä pieniä ajoitusvirheitä. Hieman vaisua oli myös esiintyminen, kun laulajan piti koko ajan tarkkailla sanoja muistilapusta, mutta päivän varoitusajalla tämäkin oli ymmärrettävää. Imperian keikka kuitenkin toimi ihan hyvin huolimatta näistä häiriötekijöistä. Tämä yhtye kannattaa tsekata, mikäli naislauluvetoinen melodinen heavy kiinnostaa. – Juha Attola

Nahkahousut naftaliinista vain tätä tapahtumaa varten kaivanut Teräsbetoni veti paikalle jo huomattavasti isomman yleisön ja oli itsellenikin päivän ensimmäinen odotettu esiintyjä. Viime vuosien aikana bändin kuuntelu on jäänyt vähemmälle, mutta pitihän teinivuosien suosikkia käydä katsomassa, kun siihen kerrankin tuli tilaisuus. Monesti bändin kuuntelusta sai kuulla nälvimistä, mutta tällä keikalla kovin moni ei tuntunut ottavan musiikkia tai itseään liian tosissaan. Johtuiko sitten pitkästä kuuntelutauosta vai/ja bändin pitkästä lomailusta, mutta esiintyminen tuntui todella pirteältä ja aika kului turhankin nopeasti. Olisin kernaasti suonut Teräsbetonille pidemmänkin soittoajan.

Settilista keskittyi lähes täysin “Metallitotuus”-debyyttialbumiin, mikä oli sinänsä melko mielenkiintoinen veto, sillä bändin kaikilla muillakin levyillä on varsin mallikelpoisia kappaleita, joita olisi mielellään kuullut livenä. En muista, kuinka kauan keikka tarkalleen kesti, mutta joka tapauksessa sen verran, että siihen olisi ollut mahdotonta sisällyttää kaikki kappaleet, jotka yleisö olisi halunnut kuulla. Keikka avattiin “Teräsbetoni”-nimikkokappaleella, johon myös palattiin vielä myöhemmin setissä. Parhaiten soitetuista kappaleista toimivat “Myrskyntuoja”-levyltä soitettu “Ukkoshevonen”, voimakas ja uhmakas “Älä Kerro Meille” sekä keikan päättänyt ikivihreä “Taivas Lyö Tulta”, jota yleisö lauloi mukana niin innokkaasti ja kovaan ääneen, että bändin omaa kultakurkku J. Aholakin meinasi välillä jäädä toiseksi. Miehen laulu on yksi bändin parhaita puolia, ja komealtahan se kuulosti tuonakin iltana korkeimpia kirkumisia myöten.

Bändin esiintyminen oli alusta loppuun todella hienoa seurattavaa, enkä keksi siitä mitään muuta valituksen aihetta kuin lyhyen keston. Muukin yleisö tuntui olevan innoissaan ja nauttivan keikasta täysillä. Onhan bändin edellisestä esiintymisestä vierähtänyt jo vuosi, eikä se ole enää muutamaan vuoteen näitä kahta keikkaa lukuun ottamatta ollut aktiivisena. Ehkäpä suurilukuisen yleisön positiivinen vastaanotto MCF:ssä herätti Teräsbetonin jäsenistössä jonkinasteista kiinnostusta hieman pidempiaikaiseen paluuseen?

Teräsbetoni ei ole koskaan ollut itselleni millään tavalla merkittävä, mutta ajattelin sitä nyt kuitenkin vilkaista, ja toisaalta kyllähän euroviisuedustaja tietyllä tapaa sopi tämän festarin kuvaan. Metallitotuudesta ja veljeydestä yhtye jaksoi jauhaa ja porukka tykkäsi. Teräsbetoni sai festariväen mukaan ihan tosissaan, joten ei kai tätä nyt voi ihan huonoksikaan sitten sanoa. Kieltämättä yhtye kuulosti livenä hieman vakuuttavammalta kuin levyltä, mutta ei se oikein siltikään onnistunut kääntämään minua puolelleen. Ahola hoiti kyllä vokaalit ihan mallikkaasti, mutta kyllähän näistä kappaleista tulee väkisinkin sellainen Speedy ja Saku -meininki mieleen. Toisaalta ei sekään nyt ihan väärin ole.

Alkuun oli mietitty, miten tulee käymään desibelirajoitusten kanssa, mutta lämppäreiden kohdalla ei ongelmia ilmennyt: desibelit pysyivät alhaalla ja sounditkin olivat mukavan selkeät. No, kaikkihan muuttui Manowarin tullessa lauteille. Jo pelkkä intro raikasi kovempaa kuin alkuillan yhtyeiden soitto. Yhtye aloitti tuttuun tyyliinsä nimikkokappaleella ”Manowar”, ja ihmetystä aiheutti alkuun laulaja Eric Adamsin puuttuminen. Muu bändi soitteli lauteilla ja laulukin kuului, mutta herraa ei näkynyt missään. Ensimmäisen kertosäkeen lähtiessä käyntiin pääsi Adamskin lavalla, tiedä sitten, olivatko nahkahousut liian kireät vai miksi ei ehtinyt muun yhtyeen kanssa samaan aikaan sinne. Joka tapauksessa keikka alkoi ihan mallikkaalla meiningillä, kun nimikkokappaleen perään kuultiin ”Blood Of My Enemies” ja ”Sign Of The Hammer”. Tässähän oli mahdollisuudet todella kovaankin keikkaan. Meno kuitenkin hieman laantui, kun videon kautta tuli ”The Warrior’s Prayer”, jota nyt ei mielestäni olisi ehkä kokonaisuudessaan tarvinnut esittää.

Muutenkin keikan aikana hämmensi videolta näytetyt pätkät, joissa nähtiin vanhoja ja uudempia haastatteluja ja muuta suoraan sanottuna turhanpäiväistä. Kun näitä videoita vielä tuli useampaankin otteeseen, niin hieman ne kieltämättä latistivat tunnelmaa. Ehkä näissä videoissa oli se hyvä puoli, että Joey DeMaion pakollinen puhe ryyppäämisestä, nussimisesta ja rokkaamisesta jäi hieman lyhyemmäksi, mutta myötähäpeää se ehti aiheuttaa nytkin. Bändin soitto kulki hetkittäin varsin mallikkaasti, mutta joissain kappaleissa mentiin aika laiskan oloisesti. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikka kappale ”Kingdom Come”, joka eteni varsin vaisun oloisesti. Adams lauloi yllättävän hyvin ottaen huomioon miehen iän ja sen tosiasian, että Manowarin biisit ovat hetkittäin erittäin vaikeita laulaa. Tosin hieman apua mies sai taustanauhoistakin. Musiikillisesti Manowarin veto oli parempi kuin uskalsin odottaa, ja keikka olisi hieman parantanut fiiliksiä tämän festarin osalta, jollei basisti DeMaioa olisi päästetty pitämään sitä omaa palopuhettaan. Muuten puhe oli jälleen samoja latteuksia metalliveljeydestä ja nussimisesta kuin ennenkin, mutta nyt mies kehtasi vielä laittaa pienen lavan ja puitteet suoraan sponsorina toimineen Varustelekan piikkiin. No, päätellen siitä, että mies alkoi nauraa sen sanottuaan, voidaan olettaa sen olleen pelkkä vitsi, mutta todella huono sellainen. – Juha Attola

Itse lähdin Manowarin keikalle siinä toivossa, että sen jälkeen voisin sanoa ylpeänä nähneeni yhtyeen livenä, koska siihen ylpeyteen ei viimevuotisen äärimmäisen laimean Circuksen keikan jälkeen ollut mahdollisuutta. Tällä kertaa kyseessä oli “Kings of Metal” -juhlakeikka, ja levy soitettiin lähes kokonaisuudessaan. Heti alkuun pitää kysyä, mikä on sellainen “Kings of Metal” -keikka, jossa ei soiteta “Pleasure Slavea”!

Manowarin livesoundi Circuksessa oli aikamoista puuroa eikä se tälläkään kertaa loistava ollut, mutta huomattavasti parempi varsinkin, kun siirtyi hieman kauemmas lavasta. Ensimmäiset kappaleet vaikuttivat silti hieman puhdittomilta. “Brothers of Metal Pt. 1” toimi ihan mukavasti, mutta keikka tuntui lähtevän kunnolla käyntiin vasta eeppistä “The Warrior’s Prayeria” seuranneen “Blood of the Kingsin” kohdalla, joka oli keikan ehdoton kohokohta. Adrenaliinin saivat virtaamaan myös “Kings of Metal”, “Hail and Kill” ja “Wheels of Fire”.

Valitettavasti kappaleiden välissä nähtiin ja kuultiin myös paljon kaikkea turhaa, mikä latisti tunnelmaa useaan otteeseen. Varsinkin jotkut “Making of Kings of Metal MMXIV” -videot aiheuttivat suurta turhautumista. Kaikki asiasta kiinnostuneet ovat voineet katsoa kyseiset pätkät YouTubesta jo aikoja sitten. Aivan kaikki videot eivät olleet turhaa ripulia, sillä “The Warrior’s Prayerin” aikana nähty video auttoi tunnelman nostattamisessa sekä ennen “Heart of Steeliä” nähty “Fallen Brothers” -video oli ihan mukava ele. Videolla näkyi nimensä mukaisesti kaatuneita veljiä, joista suurimmat suosionosoitukset saivat Scott Columbus ja Ronnie James Dio. Täysin turha oli kuitenkin vähintäänkin puolivillainen bassosoolo, puhumattakaan Joey DeMaion ihan liian pitkäksi venyneestä paskanjauhantatuokiosta.

Kaiken kaikkiaan Manowarin esiintyminen oli positiivinen kokemus, enkä kadu, että lähdin sitä katsomaan. Keikka toimi soundien puolesta paremmin kuin Circuksessa ja settilistakin oli parempi. Eivät soundit kuitenkaan aivan toivotulla tasolla olleet, mikä söi osassa biiseistä tunnelmaa melkoisesti. Suurimmat pisteet menevät Eric Adamsille, joka oli kovassa vedossa siitäkin huolimatta, että osa biiseistä vedettiin instrumenttien osalta ainakin osittain melko munattomasti. Esimerkiksi niinkin hyvä kappale kuin ”Warriors of the World” kuulosti paikoitellen todella lepsulta.

Kun tämän festarin kohdalla ei nämä esiintyjien julkistamiset ja lopullinen line-up oikein ollut missään vaiheessa toivotulla tasolla, niin olihan tosiaan vielä yksi hienosti hoidettu homma lisää, nimittäin virallinen jatkoklubi, jolle oli ennakkoon luvattu esiintyjiä. Pari päivää ennen keikkaa ilmoitettiin, että bileissä ei esiinny yhtäkään orkesteria vaan siellä on dj. soittamassa musiikkia. Lippujahan ei tietenkään voinut palauttaa. Joten vaikka Manowar vetikin ihan hyvän keikan, niin kyllähän tästä kaiken kaikkiaan jäi hieman rahastuksen maku mieleen. – Juha Attola

Tosiaan, jos osti lipun vain lauantain festaripäivälle, niin todennäköisesti sai rahoilleen vastinetta, ellei sitten odottanut Manowarilta jonkinlaista erityiskeikkaa oman tapahtuman kunniaksi. Mutta jos osti lipun jatkoklubille tai varsinkin jos jostain ihmeen syystä meni ostamaan Ultimate Fan -lipun, niin tuli ryöstetyksi ja raiskatuksi oikein olan takaa, kun pappa-Joey repi jokaiselta lähes 200 euroa maksaneen lipun ostajalta kaiken rahallisen omaisuuden lisäksi housut kinttuihin ja työntyi syvälle suolistoon oikein antaumuksella. Onneksi sentään yksi (1) ilmainen juoma lämmitti mieltä. Siinä kohtaa se ei tosin enää lämmittänyt, jos halusi syödä jotain, nimittäin koko alueella oli vain yksi ruokakoju. Jokainen voi hiljaa itsekseen mietiskellä, minkäpituinen jono sinne oli varsinkin kahden ensimmäisen esiintyjän jälkeen. Suuri miinus myös pyörätuolikorokkeen puuttumisesta, se sentään kuuluu jokaisen musiikkitapahtuman vakiovarustukseen.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että musiikillisesti tapahtuma oli toimiva. Kaikkeen ennakkohypeen nähden MCF oli kuitenkin melkoinen mahalasku. Silloin kun kahden päivän tapahtumaa mainostetaan suunnilleen maailmankaikkeuden isoimpana ja kovimpana metallitapahtumana, niin olettaisin, että sentään kumpanakin päivänä olisi esiintyjiä. Ei tapahtuma ihan sen tason farssi ollut, kuin ennakkoon uumoiltiin, mutta monta asiaa olisi voinut tehdä paremmin. Uskon myös, että Manowarilla riittäisi rahkeet parempiinkin keikkoihin.

Raportti: Jyri Kinnari ja Juha Attola
Kuvat: Jyri Kinnari