Metallijuhannusta vietettiin jo 30. kerran: Nummirock 2016, osa 2

Festarikansa heräili perjantaiaamuna auringonpaisteeseen. Sateet pysyisivät poissa lauantai-iltaan asti, mutta muuten märkä juhannus jatkuisi varmasti. Leirialueella vietetyn yön jälkeen heräsin teltan läheisyydestä kuuluvaan, hyvin äänekkääseen ylenantoon. Monen juhannus oli lähtenyt käyntiin reilusti omaani kosteammissa tunnelmissa. Päivästä tulisi itselleni raskas: viettäisin lähes 15 tuntia helteisellä bändialueella kolmen lavan väliä rampaten. Edessä olisi bändikattaukseltaan paras päivä, jonka kruunaisivat murhaava Mayhem ja kauan odotettu Ajattaran comeback.

Krapulaista juhannusväkeä ei kiinnostanut raahautua katsomaan päivän ensimmäistä esiintyjää. Musiikkimediamme demonurkkauksen kautta festareille esiintymään päässyt Disclarity sai epäkiitollisen tehtävän avata perjantain musisoinnin. Bändin saapuessa lavalle sen edessä oli yksinäinen, vaaleanpunapaitainen mies, eikä väkimäärä siitä seuraavan tunnin aikana paljon kasvanut. Yksittäiset ihmiset katselivat metalcorea soittavaa bändiä kauempaa tölkit kädessään. Nöyristelevän keikan soittanut yhtye kärsi yleisökadon lisäksi teknisistä ongelmista, jotka eivät ainakaan lisänneet kiinnostusta. Päivänavaus hiljaiselle alueelle on vaikea tehtävä.

Huomattavasti enemmän kansaa alueelle keräsi Inferno Stagella soittanut Omnium Gatherum. Tänä vuonna tuoreen albumin ”Gray Heavens” julkaissut bändi oli pirteässä kunnossa, ja melodinen death metal herätteli hiljaista yleisöä. Juhlatunnelma oli edelleen hieman vaisu, mikä todennäköisesti johtui edelleen yön rankkuudesta. (Mikko)

Minun osaltani perjantai lähti hitusen köhien käyntiin. Vielä viimeiset revohkamme jäsenet saapuivat paikalle tuolloin, joten siinähän se aamupäivä meni kuulumisia vaihtaessa niinkin sukkelasti, etten suunnitelmista huolimatta ehtinyt todistamaan Omnium Gatherumia. Itse asiassa Diablokin taisi juuri astella lavalle, kun jonossa seisoin. Perjantaina käytössä oli jo koko festarialue, jota aurinko helli. Tämä taisi ehdottomasti olla lämpimin Nummirock vuosikymmeniin. Ei edes yhtään räntäkuuroa koettu!

Viime vuonna Diablo päätti koko Nummirockin, mutta vuonna 2016 sillä oli kunnia avata tutun, vihreän päälavan anti. Intron jälkeen keikka käynnistettiin tuoreimman levynkin avaavalla ”The Call”-biisillä, mistä pääsi vauhtiin hurja ilotulitus. Nygård jutusteli biisien välissä leppoisia, mutta musiikki pysyi silti pääosassa. Nummirockissa kuultiin vuoden aikana keikoilla tutuksi tullut setti, jossa uusimpien biisien lisäksi saatiin nauttia esimerkiksi sellaisista vanhemmista Diablo-ralleista kuin ”Read My Scars” ja ”Icaros”. Sanaa julistettiin jälleen keikan lopussa ”The Preacher”-biisin myötä. Diablo on lavalla yleensä aina hyvin pirteä pakkaus iästään huolimatta, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Täytyy vielä erikseen mainita, ettei yleisö heti innostunut esimerkiksi pittailemaan. Niinpä seurueemme festarikonkari päätti lähteä avaamaan mylläkän lavan eteen. Hän huikkasi mennessään jollekin nuoremmalle jepelle: ”Lähdepäs mukaan Diablon pittiin.” Tähän tämä tuntematon diggailija oli tuumannut, että eihän siellä edes sellaista ole. ”Niin, ei vielä”, totesi tähän ikämiesluokan hippi – ja siitä sitten mentiin. Ehkä tämäkin tapaus todisti, että Diablo kestää isältä pojalle. (Rudi)
Iltapäivän edetessä olin valmis katselemaan toisen Demonurkkauksen kautta löydetyn bändin. Pakko myöntää, että odotin jotain vastaavaa, kuin Disclarity oli tarjonnut muutamaa tuntia aiemmin. Onneksi olin totaalisen väärässä. Nuori, psychobillya soittava helsinkiläinen Nuke Mutants tyrmäsi ennakko-odotukset jo ensimmäisen kappaleen aikana. Bändin mieletön energia purkautui Kaaos Stagelta tuhannen voltin voimalla! Hetkeä myöhemmin lavalla ja sen edessä oli meneillään sellaiset tanssit, joita tulen muistelemaan vielä pitkään. Nuke Mutants on Suomen rock’n’rollin tulevaisuuden suuri nimi. Näin energistä ja loistavaa nuorta bändiä en ole nähnyt sitten Santa Cruzin läpilyönnin, mikä on mielestäni todella kova suoritus. Bändi on julkaissut vasta yhden EP:n ja muutamia yksittäisiä kappaleita ja covereita, mutta olisi jo melkein valmis klubeja suuremmille lavoille. Jesse K:n kontrabasson tahdittamana rääväsuinen vokalisti (nimimerkillä Willy Spastic) johti bändin niin upeaan kokonaisuuteen, että seuraavien bändien seuraaminen tuntui jo työltä. Nuke Mutants veti koko Nummirockin viihdyttävimmän keikan ja oli juhannuksen positiivisin yllättäjä! (Mikko)
Tässä täytyy ehdottomasti kompata kollegaa: kyllähän muuten oli ärreet kinkerit Nuke Mutantsin aikana! Erinäiset coverit psychobilly-versioina saivat hameenhelmat lepattamaan sellaiseen tyyliin, että bändi on nähtävä pian uudelleen. (Rudi)

Psychobillystä siirryttiin varsin jouhevasti saksalainen folk metalin pariin, kun 90 astetta edellisestä bändistä käännyttyäni näin lavalle juuri nousevan Equilibriumin. Myös tämä bändi laittoi juhannuskansan tanssaamaan vauhdikkaasti. Equilibrium ei ehkä kuulu Suomessa kaikkein tunnetuimpiin folk/viikinkimetallibändeihin, mutta selvästikin sille löytyy omat kannattajansa. Edellinen, vuonna 2014 julkaistu ”Erdentempel”-levy oli setissä erityisen hyvin edustettuna, mutta olenko täysin väärässä väittäessäni, että soittivathan nuo yhden uudenkin biisin. Täytyy kyllä jälleen kerran sanoa, että saksan kieli sointuu hienosti tällaiseen metalliin, näin myös tämän bändin kohdalla, vaikka aika ajoin jo tutuksi tulleet tuhnuiset soundit aiheuttivat sen, että jouduin kysymään vieruskaveriltani: ”Laulaako ne tämän biisin suomeksi?” (Rudi)

Amorphis saapui Nummirockiin uransa kymmenennen kerran. Rutiininomainen festarikeikka sisälsi runsaasti viime vuoden menestysalbumin ”Under the Red Cloud” materiaalia. Vanhemmankin Amorphisin tuotannon suosijoita hellittiin ”Drowned Maidin” kaltaisilla kappaleilla. Päälava oli bändille oikea paikka ja yleisö otti yhtyeen hyvin vastaan.

Kollegani tavoin myös minun on vaikea sietää siirappista power metalia. Helloweenin vanha tuotanto uppoaa, muuten tämän alagenren kuuntelu on työn ja tuskan takana. Niin se oli myös nyt juhannuksena. Mielipiteitä on monia, mutta Dragonforce taisteli vahvasti koko juhannuksen tylsimmän bändin tittelistä seuraavan päivän Triviumin kanssa. Kappale toisensa perään vahvisti mielipidettäni, ja Dragonforcen aikana olisin toivonut olevani kaukana festarialueesta. Piiritanssit jatkuivat läpi keikan, ja lavan edusta hullaantui suuremmaksi tanssilattiaksi videopelihitti ”Through the Fire and Flamesin” aikana. Oloni oli huojentunut tämän päätösbiisin jälkeen: nyt voisi valmistautua illan tummempiin messuihin. (Mikko)

Itse jymähdin yllättävänkin hyvän heittäneen Amorphiksen jälkeen istuskelemaan isomman kaljateltan sohvan uumeniin. Teltassa pidettiin ”What th R*ck” -visailukin juuri samaan aikaan, niin mikäs siinä istuskellessa ja yrittäessä keksiä, mikä biisi milloinkin soi. Kun jossain vaiheessa huomasin vaihtoehtojen olevan joko Dragonforce tai Motörhead-coverit, valitsin jälkimmäisen, koska paikkaakaan ei tarvinnut vaihtaa. Teltan Soundtools Stage oli varattu koko festareitten ajaksi tribuuttibändeille, visoille ja open stage -jameille. Tämä toi ajoittaista hengähdystaukoa festareihin. Jossain vaiheessa kesken tribuutin siirryin katsastamaan myös bäkkäripuolen tarjontaa. Passilaisille oli entiseen tapaan oma katsomonsakin päälavan sivussa, joten sinne onnistuin kiipeämään sopivasti Dark Tranquillityn aloitellessa omaa keikkaansa. (Rudi)

Ennen juhannuksen bläkkishuipennuksia päälavan valtasi Dark Tranquillity. Muistivihkoni jäi tämän bändin osalta melko tyhjäksi, vaikka erinomaista melodeathia bändi veivasikin. 90-luvun alusta asti toiminnassa ollut bändi toi Amorphisin tavoin ammattitaidon ja kokemuksen tuulahduksen Nummen päälavalle. Rutiininomaisuus ei ole näiden bändien kohdalla miinusmerkki vaan vahva plussa. Yleisö sai bändiltä tarkalleen sitä, mitä halusi. (Mikko)

Loppuilta hemmoteltiinkin sitten neljän bändin verran tummemman metallin ystäviä. Ensin Kaaos-lavalle saatiin lahtelainen Mustan Kuun Lapset, joka tämän kevään aikana on alkanut heittää jonkin verran keikkaakin – aikaisemminhan bändin keikka oli aina vähintäänkin vuoden tapaus. Bändi on kuuleman mukaan työstämässä uutta levyä, joten tokihan oli aika taas kysyä ”Kuka palvoo saatanaa”. En oikein edes löydä ylisanoja kertomaan Mustan Kuun Lapsien Nummirock-keikasta, niin mukaansa se tempaisi. Bändin musiikki on yhtä aikaa raakaa, kylmää ja kaunista. Se saa unohtamaan kaiken ympärillä tapahtuvan. Niin kävi tälläkin kertaa. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt: oli vain musiikki, loistava tunnelma ja minä, vaikka ympärillä oli tuhansia ihmisiä. Tällaista tunnetta ei tapaa ihan jokaisen bändin kohdalla, joten täytyy yksinkertaisuudessaan sanoa: Kiitos, tätä lisää!

Sitten siirryttiinkin ehkä askelta syvemmälle, kun toisella rantalavalla settiään aloitteli naapurimaamme Marduk. Olen todistanut viime aikoina useampia bändin keikkoja, mutta yksi lisää tähän putkeen ei haittaa koskaan, onhan kyseessä loistava bändi. Edellisen kerran bändi nähtiin Nummirockissa kymmenen vuotta sitten, joten paluu oli jo enemmän kuin ajankohtainen. Myös Marduk joutui kärsimään hiukan Inferno-lavan soundeista, jotka eivät tehneet tämänkään yhtyeen musiikille oikeutta. Erityisesti kitaraosasto meni välillä turhan ohueksi. Onneksi jo selvästi päihtynyt festariväki otti Mardukin vastaan puuttumatta tuollaisiin turhiin pikkuasioihin. Kun kyseessä on näinkin pitkän linjan bändi, ei sekään varmasti hätkähdä soundiongelmista, vaikka ne hiukan keikkaa haittaisivatkin. Jos edellinen bändi toi mukanaan tunnelman, Marduk antoi lisää tilaa kylmyydelle ja teki sen jälleen kerran hienosti.

Entäpä sitten Mayhem? Tai tarkemmin sanottuna Mayhem soittamassa kokonaisuudessaan ”De Mysteriis Dom Sathanas” -levynsä, joka eittämättä on yksi black metalin klassikoista. Tällaista tapausta varmaan odottivat kaikki, jotka genreä ovat vähääkään seuranneet. Oma suhteeni Mayhemiin taas on ollut hyvin kahtiajakoinen viime vuosien aikana, syynä yksinkertaisesti se, että olen nähnyt aivan liian monta umpitylsää bändin keikkaa. Hiukan kuitenkin odotin tätä spesiaalia, johon selvästikin oli jälleen kerran panostettu myös visuaalisella puolella. Mutta entä sitten se keikka? Siihen oli onneksi satsattu vähän enemmän kuin pelkästään tulemalla soittamaan tuo Mayhemin levyjen levy. Ainakin uusia välisoittoja mukaan oli tuotu, ja tokihan vokalisti Attila osaa ottaa yleisön näppeihinsä. Kaikesta tästä huolimatta yhtye ei onnistunut saamaan minua sellaisiin sfääreihin, kuin olisi ollut mahdollista. Hellhammer on yhä yksi black metalin parhaista kannuttajista, Necrobutcher on legenda ja Mayhem on oman aikansa klassikko. Mutta jokin viimeinen innon pisara siitä puuttuu, että se olisi loistava vielä vuonna 2016. Valitettavasti taas täytyy todeta näin.

Yhden sankariteon Nummirock silti teki tänäkin vuonna: perjantaiyönä Kaaos Stagelle asteli bändi, joka tuskin sen suurempia esittelyjä kaipaa. Vuosien tauon jälkeen paluun keikkalavoille teki Ajattara, joka sekin kuuleman mukaan on tekemässä myös uutta levyä. Tätä paluuta oli selvästikin tultu katsomaan, niin paljon kansaa oli paikalla vielä myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Vokalisti Ruoja avasi keikan leppoisaan tyyliin suoltamalla verta yleisön päälle. Se ei montakaan bändiä katsomaan tullutta haitannut, sillä tästä lähtien saatiin kokea silkkaa pahuutta. Keikalla kuultiin hyvä läpileikkaus bändin tuotannosta – ainakin sinä aikana, kun itse keikkaa seurasin. Keikan loppupuolella nimittäin tuli jo totaalinen uupumus, ja hiiviskelin jo vähitellen kohti porttia ”Saatana palvoo meitä” -biisin tahdissa. Joka tapauksessa Nummirockissa todistettiin jykevä paluu tältä yhdeltä Suomi-bläkkiksen klassikolta. Tähän oli hyvä päättää päivänsä! (Rudi)

Teksti: Mikko Äijö ja Rudi Peltonen
Kuvat: Jarmo Hänninen Photography ja Jasmiina Pekkonen

Lue myös raportin 1. osa

Nummirock.fi