Metallijuhannusta vietettiin jo 30. kerran: Nummirock 2016, osa 3

Nummirock tarjosi juhannusmöröille vielä yhden päivän. Väkeä oli liikkeellä festarialueella viimeisenä päivänä vaihtelevasti. Osa edellisen päivän black metal -pläjäystä katsomaan tulleista läksi jo lauantaina kotimatkalle, mutta toki porukkaa riitti vielä lauantaillekin.

Viimeisen festaripäivän avasi Kaaos Stagella demobändi Judas Avenger. 70- ja 80-lukujen heavy metal vaikutti olevan bändille tuttua, sillä nimen ja tyylin lisäksi ”hail and kill” -huudot kuuluivat vähäisen yleisön seasta. Mitään yllätyksiä bändi ei tarjonnut, eikä varsinkaan Judas Priestin ”Touch of Evilin” coveroiminen. Kyllä bändi hyvältä kuulosti, mutta jotain siitä puuttui. Kuinka uskottavaa omaa heavya bändi voi soittaa, jos jo nimi antaa vaikutelman tribuuttibändistä? (Mikko) Saman bändin jantterit löytyivät muuten keskiviikkoiltana 80’s Metal Night -coveroinnista, joten 80-luvun heavyn esittäminen taitaa olla heillä ns. verissä. (Rudin huom.)

Väsy alkoi painaa ja skippasin Rotten Soundin suosiolla. Lysähdin kaljateltan sohvalle Soundtool Stagen eteen, mikä olikin oikein hyvä valinta. Jos Kaaos Stagella oli äsken esiintynyt ”omaa musiikkia soittava melkein Judas Priest -tribuutti”, kaljateltassa soitti oikea Judas Priest -tribuutti Leather Rebels. Bändi esitti klassikkoalbumi ”Painkillerin” melkein kokonaisuudessaan, niin pitkälle kunnes soittoaika loppui. ”Between the Hammer & the Anvil” päätyi yleisön huutoäänestyksen tuloksena viimeiseksi kappaleeksi, mikä oli monille mieleen. Itse olin ”One Shot at Gloryn” kannalla, mutta aina ei voi voittaa.

Nummirockin jokavuotisen oudon linnun paikan sai tällä kertaa humppabändi Martti Servo & Napander. Päälavan edessä oli circle pitin tilalla paritanssit, kun hevimöröt päättivät laittaa jalalla koreasti. Yleisöä oli paikalla lähes yhtä paljon, kuin Mayhemin esiintyessä edellisenä iltana!

Varttia vailla neljä istuskelin jälleen sohvalla pienen Soundtool Stagen edessä. Lavalle nousi paikallinen Absolute Zero, jonka jäsenet eivät ikänsä puolesta olisi päässeet anniskelualueelle vielä pariin vuoteen. Nuoruuden into kuului soitosta, eikä lavalle tultu nöyristelemään. Pirteää trashia soittavat nuoret esittivät oman tuotantonsa lisäksi ikiklassikot ”Ace of Spades” ja ”Symphony of Destruction”. Jälkimmäisen hitin loppupuolen hajoaminen ei menoa haitannut, keikkaa oli ilo katsella. Yksi katsojista tuli tarjoamaan laulaja-basisti Tiitus Uusitalolle alkoholipitoista virkistystä, mutta laulaja kieltäytyi tarjouksesta vain sanomalla: ”Ei kiitos, mä olen alaikäinen.” Nostan hattua, pakkohan se on.

Samaiselle lavalle nousi seuraavaksi erään Juhan luotsaama cover-bändi Juhannussima, joka nimestään huolimatta (tai sen avulla) sai paikalle mukavasti yleisöä. Huomion bändiltä varasti kaksi noin seitsemänvuotiasta pikkutyttöä, jotka tanssivat ja moshasivat lavan edessä vanhempiensa seuratessa vierestä. Letkeät akustiset rock-coverit tekivät hyvää itseäni koko päivän vaivanneelle heviähkylle, joka oli vaivannut koko päivän. (Mikko)

Minulle taas perjantain bakkanaalien jälkeen viimeinen festaripäivä ei oikein enää tuntunut miltään, ainakaan ennakkoon. Niinpä siis päivän alku tuli vietettyä hyvin verkkaiseen tahtiin mökkialueella – kuuluuhan festareihin musiikin lisäksi aina myös sosiaalinen toiminta.

Sain vihdoin itseäni niskasta kiinni ja hyppäsin tänä vuonna ensimmäistä kertaa mökki- ja festarialueen väliä non stoppina liikennöineen pikkubussin kyytiin. Hieno idea, ja kyytiläisiäkin tuntui riittävän, ovathan Nummijärvi Campingin saunat festarivieraiden suosiossa. Saavuimmekin alueelle juuri sopivasti odottelemaan Alfahannen aloitusta. Tässä vaiheessa täytyi hiukan kummeksuen katsella ympärilleen ja ihmetellä, missä festariväki oikein luuhasi – olihan lavalle tulossa bändi, joka on ollut viime vuosina kovassa nosteessa ja on lisäksi tiukan livebändin maineessa. Krapulako Nummirock-vieraita vaivasi? Mikon mainitsemaan heavyähkyynkään ei voi vedota, koska nyt oli luvassa ehtaa rokkia punkilla asenteella. Alfahannen keikan avasi rumpali Niklas Åströmin äijäily: mies saapui lavalle huutaen, repi paidan päältään, potki vesipulloja yleisöön ja sytytti aerosolipullon tuleen. Tästä lähti käyntiin tiukka rokkikeikka, jossa ei turhia muniin puhalleltu. Bändi on nimennyt genrekseen ”alfapocalyptic rock”, joten mitäpä sitä vastaan väittämään. Pääasiassa ruotsin kielellä esitetty rokki laittoi Nummijärven ilman väreilemään. Vierailevana tähtenä lavalla nähtiin – kukapa muukaan kuin – Mynni Luukkainen (mm. Sotajumala), joka toimi toisena vokalistina ”Hora (Tills Du Dör) / Huora Kuolemaansa” –biisissä, jossa levyllä vokalisoi herran bändikaveri Spellgoth. Väkeä ei valitettavasti valunut paikalle yhtään aloitusta enemmän, joten hävetkää! Alfahanne tuli ja räjäytti päiväni käyntiin kaikesta huolimatta. Valitettavasti keikka ei kestänyt kuin reilun puoli tuntia, sillä mielellään tätä olisi kuunnellut paljon pitempäänkin. Onneksi sentään paikalle vaivautuneilta tuli ylistäviä kommentteja bändin keikasta. Näihin lausuntoihin voin hyvillä mielin yhtyä itsekin. Tämän jälkeen jäimme suosiolla rannan anniskelualueelle seurustelemaan ja maistelemaan rommia, koska Mikko oli luvannut katsastaa Stam1nan keikan. (Rudi)

Stam1na oli se bändi, joka sai minut ylös sohvalta. Sakara-tourin jäätyä väliin oli jokavuotinen Stam1na-annos saatava, ja Nummirockin päälava oli erinomainen paikka tälle paikkaukselle. Loistavan ”Elokuution” julkaisun jälkeen bändi on ollut hyvin työllistetty, mistä saattoi johtua Antti ”Hyrde” Hyyrysen äänen heikko kunto. Tätä Hyyrynen pahoitteli pariin otteeseen, mutta hyvin se keikka silti eteni. Kappaleita kuultiin tasaisesti koko uran ajalta, ja luonnollisesti myös tuorein lätty oli hyvin edustettuna. Bändi kiitteli yleisöä myös siitä, että se oli valinnut juhannusfestareikseen Nummirockin Himos-festivaalin sijaan. Siellä esiintyvä ”Suomen paras Antti [Tuisku]” jäisi kakkoseksi, jos yleisöltä kysyttäisiin ”Suomen parasta Anttia”. Stam1na on lavalla aina viihdyttävä, enkä ole nähnyt bändin vetävän huonoa keikkaa koskaan. En nähnyt nytkään. (Mikko)

Noin varttia vaille seitsemän Kaaos Stagelle kuulutettiin pitkän linjan ”poikabändi” A.R.G., jonka taivalta olen itsekin seurannut aina 1980-luvun lopulta asti. Valitettavasti yleisökato vaivasi hiukan tätäkin bändiä, mutta hienosti äijät kuitenkin settinsä vetivät. Jotain teknistä häikkää myös A.R.G.:llä tuntui olevan, koska kitaristi Säkkinen joutui säätämään kaappien takana kitaraansa toimintakuntoon muutamaankin otteeseen. Bändihän teki vakuuttavan paluun viime vuonna ”Redemption from Refaim” -levyllään, jonka materiaali soi Nummirockissakin tymäkästi. Mutta onhan se aina yhtä nostalgista kuulla myös vanhempaa materiaalia keikalla!

Tämän jälkeen siirryttiin nuoremman polven musiikkiin, kun lavalle kiipesi australialainen corejyrä Thy Art Is Murder. Katselin noin puolet keikasta ja sain samalla päätoimittajaltamme lyhyen oppimäärän bändin historiasta. Meno niin lavalla kuin lavan edessäkin näytti olevan hyvin villiä, mutta oma innostukseni ei kohonnut ihan niin korkealle. Vähän samalla tavalla vaikutti myös päälavalla seuraavaksi musisoinut Trivium, joka on noussut edellistä bändiä suositummaksi varmaankin siksi, että yhdistelee metalcoreensa hyvinkin perinteisiä heavy-elementtejä. Väki pomppi Triviumin aikaan niin, että tanner tömisi, mutta itse tyydyin naputtelemaan sormia tölkin kylkeen. (Rudi)
Vaikka Trivium toimitti yhtä festarin pääesiintyjän virkaa, trashia ja metalcorea esittävät amerikkalaiset vetivät tasapaksun tunnin, jonka alku tuntui ihan mielenkiintoiselta. En kuulu bändin fanikastiin, joten keikka alkoi tuntua puolessavälissä melko pitkäveteiseltä. Loppuun asti en bändiä katsellut, sillä Poppamiehen Battle Feast -ateria huuteli nimeäni nurkan takana, ja kutsuun oli pakko vastata kyllä. (Mikko)

Jos koettiin nostalgisia hetkiä Kaaos-lavalla jo A.R.G.:n aikaan, niin nyt viimeistään oli aika vääntää nostalgiaviisarit punaiselle: lavalle asteli nimittäin kaikkien aikojen ensimmäisessäkin Nummirockissa vuonna 1987 soittanut Peer Günt – toki kokoonpanoltaan tuosta 2/3 uudistuneena, mutta olihan lauteilla nyt kuitenkin se Peer Günt. Keikan introna kuultiin totutusti Griegin ”Vuorenpeikkojen tanssia”, jonka jälkeen soitto avattiin ”Bad Boys Are Here” -rallilla. Tästä kaahattiin tunnin verran hana auki. Kyllä muuten lähti taas tanssijalka vipattamaan! Hiukan kävi huvittamaan Timo Nikin välispiikki siitä, kuinka hän festareitten esiintyjälistaa katsoessaan kertoi tietävänsä, miltä Kari Tapiosta on pitänyt Ruisrockissa tuntua. Mutta kyllä nämä äijät päihittivät kaksi edellistä bändiä mennen tullen! Viimeisenä soitettu ”I Don’t Wanna Be a Rock’n Roll Star” – ”Backseat”-kaksikko räjäytti koko potin. Bändiä vaadittiin hyvin tiukkaan takaisin lavalle, mutta se vetosi aikatauluihin ja antoi vielä muillekin mahdollisuuden näyttää, mihin pystyy. (Rudi)

Nummirockin ja Mokoman yhteinen taival jatkui tänäkin vuonna, kun bändi nousi täällä lavalle jo 12. kerran. Inferno Stagea vaivanneet soundiongelmat olivat lavan viimeisen keikan aikana edelleen olemassa, joten oli parempi siirtyä lähemmäksi. Siellä meininki oli aivan erilainen: Marko Annalan ei tarvinnut pahemmin äänihuuliaan rasittaa, yleisö hoiti laulamisen keikan alusta loppuun. Ainoastaan harvinaisemman Death-coverin ”Avoin Hauta” (”Open Casket”) aikana oli yleisön aika hengähtää ja antaa suunvuoro Annalalle. Pitti pyöri iloisesti koko keikan ajan ja huutokuoro oli upea kappaleesta toiseen. Suurimman vaikutuksen itseeni teki yli kymmenen vuotta vanha kappale ”Kasvot Kohti Itää”, jonka yhteislaulu kuului varmasti kilometrien päähän. Eihän tämän parempaa keikkaa voi bändiltä toivoa! Vaikkei Mokomasta pitäisikään, ei voi kieltää bändin loistavaa live-esiintymistä ja sitä tunnetta, jonka voi havaita jokaisen kappaleen mukana laulavan ja huutavan fanin kasvoilta. Mokoma on yksi Suomen suurista, piste. (Mikko)

Tänä vuonna Nummirockin päättäjäksi oli valikoitunut vuoden 2013 tapaan Children of Bodom. Bändi tarjoili hittisettinsä aina keikan aloittaneesta ”Follow the Reaperistä” eteenpäin. Tiluttelu kulki entiseen tyyliin, eivätkä Laihon välispiikitkään olleet pelkkää kiroilua ja räkimistä, kuten monta kertaa on tullut todistettua. Väkeä oli paikalla yhden pellollisen verran, joten senkään puolesta ei mitään valitettavaa. Myös Bodomeitten kohdalla keikasta paistaa tietynlainen varmuus, mutta samalla kuitenkin myös soittamisen ilo. Läksin itse pois ”Hate Crew Deathrollin” riffien soidessa viilenevään yöhön, mutta bändi oli kuuleman mukaan soittanut vielä useamman encorenkin. Soittoa tahditettiin näyttävillä pyroilla, ja Nummirockin tapaan keikka loppui ilotulitukseen, josta osa näkyi mökkimme terassillekin asti. Kyllähän Children of Bodom sopii festareitten päätösaktiksi, sitä ei ole kieltäminen. (Rudi)

Kokonaisuutena Nummirock tarjosi jälleen kerran kaikkea sitä, mitä osasi odottaakin: hyvää musiikkia, hienoja ihmisiä, rentoa meininkiä. Nummirock todellakin on mielentila, johon on hyvä palata aina uudelleen. Kyllähän tässä hiukan PND vaivaa, mutta eiköhän diagnoosi pian muutu PNA:ksi!

Raportin 1. osa
Raportin 2. osa
Nummirock.fi

Teksti: Mikko Äijö ja Rudi Peltonen
Kuvat: Jasmiina Pekkonen