Mielimaisemareittiä pitkin Oranssi Pazuzun ja Malamujérin tahtiin Rytmikorjaamolla

Heti pian Bar15:ssa heitetyn energisen keikan jälkeen Malamujérin jätkät saivat pestin lämpätä harvoin Suomessa keikkailevaa Oranssi Pazuzua Rytmikorjaamolla 24.3. Yhtyeet sopivatkin hyvin yhteen, sillä kummatkin joukkiot jakavat psykedelian ja mystiikan osatekijät musiikissaan. Pääsiäisviikon hiljaisuus sai hieman pelkäämään yleisömäärän puolesta, mutta paikalle saapui lopulta mukavasti tunnelmoivan jumituksen ystäviä. 

Viimeksi Malamujér esiintyi hieman pienemmällä lavalla ja hieman pienemmälle yleisölle. Tämä 90-luvun stonerista ja grunge-katalogista ammentava bändi ei kuitenkaan elä aplodeista, joten live-energia oli lähes samalla tasolla kuin edellisviikkoisella Warttibaarin keikalla. Lokakuussa 2015 julkaistulta debyytiltä kuultiin viisi kappaletta. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, mitä settilistassa lukee: Malamujér sulattaa kappaleensa esiintyessään sulavasti yhteen. Polveileva on osuva adjektiivi kuvaamaan illan kummankin yhtyeen performanssia. Viimeisen kappaleen aikana katseet kiinnittyivät tiiviisti lavalla tapahtuneeseen keikan päätösriittiin. Kitaran kurittaminen sai uuden merkityksen, kun äänivallit saatiin aikaan plektran ja vasemman käden sijaan mikrofonilla, jalalla polkemisella ja ties millä paasaamisella. Viimeistään tässä vaiheessa yhtye sai yleisön joukosta uusia seuraajia. Hämmästynein ja kauhunsekaisin ilmein vastaanotettu vyörytys tuli päätökseen raikuvien aplodien saattelemina. Pojat saivatkin monet kiitokset keikan jälkeen yleisön puolelta.

Saksan keikoilta Seinäjoelle kiiruhtanut pääesiintyjä aloitti hieman aikataulusta jäljessä. Black metal -keikoilla uskoisi soundien olevan välillä melkoista puuroa, mutta tässä hallitussa paketissa jokaisella äänellä oli paikkansa. Tuossa tilanteessa hoksasikin, että black metal on vain viitteellinen kuvaus siitä, mitä Oranssi Pazuzun musiikki sisältää. Kaikkien sävyjen erottuessa hienosti kuulija sai vain antautua musiikin vietäväksi. Setti koostui kahdenlaisista kappaleista, pahaenteisen tunnelman luovista äänimaailmoista sekä junnaavista raskaista vyörytyksistä. Juuri ilmestyneeltä “Värähtelijältä” kuultiin runsaasti materiaalia. Välillä kappaleita kasvatettiin piinaavan kauan, ja kun kappale viimein lähti rumputulen kanssa liikkeelle, se oli kuin suuren pedon olisi päästänyt kahleistaan. Tunnelmat olivat hypnoottisen ja ahdistavan lisäksi unenomaisia. Erityisesti mielen löi lukkoon “Vasemman käden hierarkia”, joka päästettiin irti valtavan paisuttelun jälkeen. Keikan jälkeen olikin hankalaa saada mitään sanotuksi. Encore olisi kelvannut sinnikkäistä aplodeista päätellen muillekin kuin itselleni, mutta setti tuli kerralla päätökseensä. Lisää jäi kaipaamaan, mutta tiedä sitten miten mielenterveys olisi kestänyt.

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi

Kuva: Anna Heinola