Motörhead: Orgasmatron – 30 vuotta pauketta ja räminää

Kahdeksankymmentäluvulla sain aina lukuvuoden alussa itse valita yhden levyn kannustamaan tulevaa kouluvuotta. Vuoden 1986 loppukesästä en poikkeuksellisesti päässyt sairauden takia mukaan levynhankintareissulle, joten äidin makuun oli luottaminen. Piinallisen odotuksen jälkeen käsiini laskettiin Motörhead-nimisen bändin levy ”Orgasmatron” viitesanoilla, että myyjä oli suositellut levyä. Takakannen bändikuvasta saattoi jo aistia, että nyt ollaan kaukana Härmästä ja Los Angelesin meikeillä koristellulta Sunset Stripiltä (ironista kyllä, Lemmy myöhemmin muutti sinne), jossa monet silloiset suosikkini pääosin pitivät majaansa. Bändin nimi oli tuttu, sillä olin lukenut Suosikista hurjia tarinoita Suomessa hajotetuista asuntovaunuista ja nähnyt Lemmyn irvistelevän Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa. Olipa Lemmy hermostunut jopa tulitikkuihin, kun ne muistuttivat häntä Suomen puista ja metsistä. Olin siis jonkin väkivaltaisen, jännittävän ja hurjan äärellä. Levyn, joka oli yhtenä yksikkönä muuttamassa koko loppuelämääni.

Bändin edellisen studioalbumin, kiistellyn ”Another Perfect Dayn” jälkeen kokoonpano oli vaihtunut. Legendaarinen rumpali Philthy ”Animal” Taylor oli poistunut yhtyeen riveistä vain yhden levyn ajan vaikuttaneen kitaristin Brian ”Robbo” Robertsonin kanssa. Ennen triona melskannut ryhmä kasvoi kvartetiksi, sillä kitaraan otettiin kaksi uutta sankaria. He tottelivat nimiä Michael ”Würzel” Burston ja Phil Campbell. Jälkimmäinen viihtyikin yhtyeessä aina hamaan loppuun asti. Rumpuihin palkattiin ex-Saxon Pete Gill.  Samaan aikaan bändi riitaantui levy-yhtiönsä kanssa, ja oikeudenkäynnit estivät levyttämisen. Tilanteesta johtuen Lemmy vei retkueensa tien päälle, ja samalla kiertueella käytiin myös Suomessa tekemässä useampi keikka.

Oikeudenkäynnin ratkettua yhtye oli ehtinyt kiertää jo pari vuotta, ja oli tehnyt pari uutta biisiä ”No Remorse” -kokoelmalevylle. Uuden levy-yhtiön hankkiminen vain ei käynytkään käden käänteessä, sillä kukaan ei uskonut uuden kokoonpanon kaupallisiin mahdollisuuksiin. Lopulta yhtyeen manageri Douglas Smith sai taivuteltua bändin levyttämään omalle GWR-merkilleen (Great Western Road), ja näin levytysura sai jatkoa.

”Orgasmatron” ilmestyi kauppoihin elokuun 9. päivä. Levyn etukannessa on yhtyeen silloisen hovikansitekijän Joe Petagnon taiteilema juna, jota vetää tulisine silmineen brutaalin oloinen yhtyeen maskotti Snaggletooth. Pohjanmaalla uskonnolliset piirit toivat määrätietoisesti esiin helvetin olemassaolon, ja nuorelle kansi näytti todella siltä, että juna on joko sinne menossa tai sieltä tulossa. Alun perin levyn nimi piti ”Ridin’ With The Driver” erään levyn biisin mukaan, ja juniin mieltyneen Lemmyn pyynnöstä Petagno kuvitti kannen aiheen mukaisesti. Albumin nimen vaihtuessa kantta ei ehditty enää vaihtaa, ja näin juna-aihe jäi kanteen. Olen ehkä puolueellinen, mutta minusta ”Orgasmatronissa” on yksi bändin hienoimmista kansista, ja on edelleen varsin vaikuttavan oloinen. Takakanteen oli laitettu yrmeä kuva bändistä ja levyn nimikappaleen teksti. Ei ihme, sillä niin vahvasta tekstistä on kyse, että osaisin sen ulkoa vaikka kolmessa promillessa juuri herätettynä. Vinyylin mukana tuli liite, jossa oli tekstit, sekä mustavalkoisia kuvia bändin keikoilta, studiosta ja yleisestä sekoilusta. Muistan, että nuorena kovan vaikutuksen teki kuva Pete Gillin rumpusetistä.

Levyn A-puolen avaava ”Deaf Forever” on kannen junan lailla itsevarmasti etenevä keskitempoinen jyrä. Biisin nimi sopii bändille, jonka hurjimmat fanit olivat kuulemma aikoinaan bändin soittaessa hakanneet päätään PA-laitteistoon. Biisissä ei ole mitään hienostelevaa, vaan Lemmyn tuttu charmikas ääni johdatti tämän pojan ensimmäisen kerran miesten maailmaan. Tämän rinnalla kovasti diggaamani Iron Maiden tuntui turvalliselta vaihtoehdolta.

Toisessa biisissä ”Nothing Up My Sleeve” tahtia nostetaan, ja Lemmy tylyttää tekstissä ikävämmän puoleista mimmiä. Seuraava ralli ”Ain’t My Crime” on edellisen samantempoinen veli, ja biisin aihekin pyörii aika lailla saman kuvion ympärillä. Biisit eivät sinällään ole mitenkään erikoisia, mutta jollain kummalla tavalla ne kuitenkin imevät mukaansa. Molemmissa on helposti mukana hoilattavat kertosäkeet, ja samanlaiset koukut on rakennettu nimibiisiä lukuun ottamatta lähes jokaiseen levyn raitaan.

Samoista Lemmyn Rickenbackerin säädöistä ovat lähteneet A-puolen loputkin jyrät ”Claw” ja ”Mean Machine”. Biisejä ei koristella turhalla maisemamaalailulla vaan homman nimi on ”päätä seinään loppuun asti”.

B-puolen avaa levyn helmiin kuuluva ”Built For Speed”. Pete Gill aloittaa biisin rummuilla niin, että paljoa ei jää kyseltävää. Yksinkertaisen tarttuvan riffin myötä biisi todella lanaa kaiken tieltään. Nimi viittaa kuulemma Lemmyn viehtymykseen erääseen nautintoaineeseen, mutta erittäin osuvassa tekstissä Lemmy kuvaa elämää laajemmaltakin kantilta. Syvällistä elämänfilosofiaa jakava teksti sisältää mm. Lemmyn suuhun täydellisesti sopivan  ”a million miles, a million girls, a million real good times” -pätkän. Viittä vaille vainaana Lemmy oli kuulemma tokaissut, että ”fuck it”. Sanansa mittainen mies, sillä ”Built For Speedissä” hän laulaa myös, että ”And I swear, I can’t complain, if I die tonight”. Olen joskus suunnitellut, että tatuoisin selkääni uskonjulistuksena biisin kertösäkeen ”I was born to rock ’n’ roll, everything I need, I was born with the hammerdown, I was built for speed”. Saapa nähdä, että jääkö pelkäksi ajatukseksi. Laulusta julkaistiin jo yksi versio bändin kymmenvuotisjuhlilla äänitetyllä “Birthday Party” -levyllä. Tuolloin laulu kulki nimellä ”On The Road”. Kyseisestä versiosta puuttui jo mainittu kertosäe, ja sen tilalla hoettiin vain biisin nimeä. Onneksi bändi näki vaivaa ja saattoi laulun nykyiseen muotoon. Kliseistä, mutta toimii parhaiten lujaa soitettuna.

Levyn nimiraidaksi kaavailtu ”Ridin’ With The Driver” kaahaa lyhykäisyydessään pitelemättömästi eteenpäin, ja johdattaa yhteen levyn pääteokseen nimeltä ”Dr. Rock”. Bändin viimeisiin keikkoihin asti settilistassakin viihtynyt biisi on kertosäettä myöten mukaansatempaava, ja Lemmyn kynä on jälleen sivaltanut terävänä. Itseäni on aina kovasti huvittanut lauseenparsi ”chin up, shoulders back, you’ve got a body like a Marshall stack”. Kuolematon iskulause. Myöhemmin bändi käy paiskaamassa biisin Lemmyn tähdittämässä “Eat The Rich” -elokuvassa. Ihan hauska pätkä (muistaakseni), jos jostain tulee eteen.

Levyn päättää nimiraita, joka saa aikaan kylmiä väreitä vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Jostain viemäreiden syvyyksistä tulevalla äänellä alkava biisi on niin mykistävä esitys, että ei tarvitse ihmetellä miksi esim. Sepultura ja Satyricon ovat tehneet siitä omat versionsa. Teksti suorastaan sylkee vihaa, ja Lemmy onkin sanonut biisin kertovan kolmesta eniten inhoamastaan asiasta: järjestäytyneestä uskonnosta, politiikasta ja sodasta. Jokainen näistä saa laulussa oman säkeistönsä, eikä Lemmy tavoilleen uskollisena juurikaan kaunistele asioita. Biisi ei tarvitse kertosäettä, vaan tekee selvää jälkeä ilman pakollista sing along -osuutta.  ”Orgasmatronista” tuli yksi keikkojen kestosuosikki, ja yleensä Lemmy lauloi biisin vihreän valon sävyttämissä tunnelmissa.

Levyn tuotantoa on jälkikäteen kritisoitu paljon, eikä vähiten bändin toimesta. Pääasiallisesti likavesi on heitetty tuottaja Bill Laswellin päälle. Lemmy syytti Laswellin miksauksen pilanneen albumin. Kitaristi Phil Campbell sanoi biisien olleen hyviä ja niihin oli nähty vaivaa, mutta tuotanto tökki. Hän on jossain vilautellutkin ajatusta, että hän haluaisi ruuvata levyn soundit uudestaan. Näin vanhempana ajattelen, että voisivathan soundit kai olla potkaisevammatkin, mutta olen niin tottunut tuohon äänimaailmaan, etten osaa sitä oikein muunlaiseksi kaivata.

Levy ei kokonaisuudessaan ole musiikillisesti mitenkään täydellinen, mutta minulle yksi bändin rakkaimmista levyistä, ellei jopa rakkain. Levystä huokuu kaunistelematon ja mielistelemätön asenne, jossa ei välitetä paskaakaan muiden mielipiteistä. Samalla tyylillä Lemmy ja bändi hoitivat asiansa loppuun asti. ”Orgasmatron” jäi rumpali Pete Gillin ainoaksi kokopitkäksi bändin riveissä, mutta muu trio pysyi yhdessä aina vuoteen 1995 asti, jolloin Würzel jättäytyi pois kyydistä.

Olin laivalla perheen kanssa, kun suruviesti saapui hyttiin. Kyynelten tirautusten jälkeen oli hyvin selvää mitä juomaa tax freestä tulisi jäämään mukaan. Illalla kotiin päästyä aukesi pullo ja levysoittimen neula laskeutui nimenomaan ”Orgasmatron”-levylle. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä sen levyn myötä minä heidän kyytiinsä jouduin. Siellä minä myös pysyn, kunnes oma aikani koittaa.

Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi