Muutos on pahasta

Halusimme tai emme, musiikin kenttä on jatkuvassa muutoksessa: mainstream vaihtuu jatkuvalla syötöllä, bändit aloittavat uransa, kehittyvät saavuttaen huippunsa ja lopulta kuolevat pois jättäen suuret areenat – tai vaihtoehtoisesti soittavat viimeisen keikkansa pienessä kaupunginosan kantakapakassa. Vai lopettavatko kaikki kuitenkaan…

Ei, en ole vielä täysin vakuuttunut syklisestä aikakäsityksestä, mutta väkisinkin omaa ajatusmaailmaa meinaavat muokata sellaiset bändit, jotka eivät millään malttaisi lopettaa – esimerkkeinä vaikkapa Rolling Stones ja Scorpions. Monet rockin ja metallin suurista nimistä ovat luoneet kunnioitettavan pitkän ja menestyksekkään uran musiikin saralla tehden lukuisia klassikoiksi kohonneita levyjä ja lisäksi joukon vähemmän tunnettuja julkaisuja.

On selvää, että jokaisella menestyneellä bändillä on repertuaarissaan tietyt levyt ja biisit, jotka ovat nostaneet nämä yhtyeet rockin kaanoniin: Bon Jovilla ”Slippery When Wet” ja Scorpionsilla viimeistään supermenestykseen kohonnut ”Love at the First Sting” vuodelta 1984. Näistä ja lukuisista muista ikivihreistä albumeista on muodostunut unohtumaton ja korvaamaton osa musiikkihistoriaa  – unohtamatta usein hyvin teoreettista mekkalaa, joka nousisi, jos Scorpionsin keikalla ei soisi ”Rock You Like a Hurricane” tai Journey jättäisi ”Don’t Stop Believinin” pois keikkasetistä.

Klassikot ovat osa elämää, ja suurten levyjen hypettäminen ja korostaminen ovat täysin luonnollisia asioita. Kuitenkin klassikoiden ja julkisuuden taakse jää usein hyvin laadukasta, vain yksittäisten bändien tosifanien havainnoimaa materiaalia. Mielestäni eräs bändien menestyksen – ja samalla pitkäikäisyyden  – tae on luodun musiikin laatu: vanhoilla hiteillä voi pärjätä tiettyyn rajaan asti, mutta jos uusi materiaali olisi ollut viimeisen 15 vuoden ajan kuuntelemiseen sopimatonta korvakidutusta, niin tuskinpa nämä yhtyeet kykenisivät hirvittävän kauan pysymään lähellä absoluuttista huippua – millään mittarilla.

Valitettavasti rock- ja metallimaailman suurten nimien tuntemattomampi tuotanto on usein suuren yleisön silmissä aliarvostetettua. Näitä “täytelevyjä” verrataan monesti huomaamatta menestysalbumeihin, ja muutosten tapahtuessa tai musiikillisen tyylin muuttuessa ei hyvä heilu. Ihmettely, kritisointi ja teilaus voivat olla yllättävänkin rajuja ilmiöitä. On hyvä muistaa, että musiikillisten muutoksien taustalla voi olla esimerkiksi musiikkimaailman yleiset muutokset, eli uuden tyylin nousu suosioon, laulunluojien mieltymysten tietoiset muutokset tai ihan vain sattuma: luomisprosessi nyt tuotti erilaista musiikkia kuin kolme aiempaa helvetistä taivaaseen hypetettyä kiekkoa.

Onneksi yhtyeiden ei-niin-suosittu-tuotanto on usein yllättävän laadukasta: ei välttämättä klassikojen tasoista, mutta tasaisen vahvaa ja hyvää. Näiltä “täytelevyiltä” pystytään lohkaisemaan mahdollisesti yksi hyvin myyvä single; vaikkei näin tapahtuisikaan, ei tilanne silti ole fiasko. Sitä yllättää itsensä kuuntelemasta jo lähtökohtaisesti tuomittua levyä – perusteina yleinen mielipide tai pahimmillaan wikipedia –  yllättyy positiivisesti yksittäisestä biisistä, ja yhtäkkiä tunti on kulunut ja levy on kokonaan euforisesti nautiskeltu.

Musiikin ystävät: antakaa siis mahdollisuus myös niille lähtökohtaisesti heikommille levyille, poissa suurhypejulkisuudesta pysyneille julkaisuille sekä suosikkiyhteidenne tuntemattomalle tuotannolle: parhaimillaan tästä kertaalleen jo katastrofiksi tuomitusta läjästä voi löytyä niin huikea aarrearkku, että kaikki Ankkalinnan kroisokset olisivat kateudesta suorastaan myrkynvihreitä.

Teksti: Markus Raatikainen