Pala heavy metalin historiaa: Iron Maidenin ”Somewhere In Time” tänään 30 vuotta

Vuonna 1986 maailmalla puhalsi monenlaisia tuulia. Kylmä sota hiersi USA:n ja Neuvostoliiton välejä ja Tshernobyl räjähti luoden kauhua Suomeenkin. Nuorison kevyt musiikki kuultiin televisiossa lähinnä Hittimittarin, Soitellaan Soitellaan ja Levyraadin kautta. Radiossa nuorten kevyt musiikki oli keskittynyt Rockradioon. Suomen historiaan jäi myös elokuussa tapahtunut Mikkelin panttivankiräjähdys. Järjetön määrä kovia levyjä julkaistiin. Miksi luettelen näitä? Hyvä kysymys. Satun vain muistamaan ne samoilta ajoilta, kun taskuuni ilmestyi c-kasettina Vetelin kirjakaupasta Iron Maidenin uusin tuotos ”Somewhere In Time”.

Itselleni ensikosketus Iron Maidenin musiikkiin oli ”Killers”, jonka ostin Seinäjoen Soitinliikkeestä sotkettuani sinne punaisella pikkupyörälläni. Takakannen perusteella luulin levyn olevan livelevy. Eihän se sellainen ollut, mutta aloitti edelleen kiihkeänä jatkuvan rakkauden. Livelevy puolestaan oli seuraavana äidin Ruotsista tuoma EP ”Maiden Japan”. Kummallakin levyllä laulanut Paul Di’anno oli sittemmin annostellut mukinsa yli ja poistettu takariviin. Myöhemmin hän on elättänyt itsensä lähinnä Maidenia soittamalla ja haukkumalla.

Maailman rankimmaksi ja kovimmaksi kiertueeksi nimetyn ”World Slavery Tourin” jälkeen Maiden osti vuonna 1985 ”Live After Death” -livelevyllä itselleen lisäaikaa, sillä bändi oli tyhjäkäynnillä. Kaikkien huhujen mukaan varsinkin vokalisti Bruce Dickinson oli väsynyt. Pitkät kiertueet olivat vaatineet veronsa ja kelvollista materiaalia hänen kynästään ei muun bändin mukaan ollut tarjolla. Onpa herra maininnut, että olisi ollut valmis seuraavaksi tekemään vaikka unplugged-levyn.  Väsymys oli toisaalta ymmärrettävää, sillä Maiden oli painanut monta vuotta levy per vuosi -tahdilla, ja viihtynyt jatkuvasti tien päällä. Yhtä kaikki, ainuttakaan Dickinsonin nimiin laitettua biisiä ei levyltä löydy. Vastapainoksi hän tekee mielestäni levyllä parhaan laulusuorituksensa, vaikka on myöntänyt biisien rannalle jäämisen kalvaneen häntä pitkään. Loppujen lopuksi ”Somewhere In  Time” oli mahdollisimman kaukana akustisesta levystä. Tosin myöhemmin Dickinsonin aloittaessa soolouransa on helppo vetää yhtäläisyysviivoja hänen soolomateriaalinsa ja Maidenin kaavoihin kangistumisen (Dickinsonin mielipide) ja siihen kyllästymisen välille.

Levystä tuli bändin siihen asti kallein tuotos, ja sitä äänitettiin useammassa studiossa ympäri maailmaa. Levyn pohjat äänitettiin Bahamalla Compass Point -studiolla, ja kitarat laulujen kera myöhemmin Hollannissa. Miksaus levylle suoritettiin New Yorkissa. Judas Priestin tavoin Maiden oli uusimmassa tekniikassa kiinni ja levyn kansiteksteissä keppiosaston jokaisen soittajan (Dave Murray, Steve Harris ja Adrian Smith) instrumenteissa lukee myös omaan soittimeensa liittyvä syntetisaattori (paitsi CD:n kannessa Smithiltä, jolta on jätetty kitarasyntetisaattori pois). Tätä asiaa puritaanisuudestaan tunnetut heavydiggarit eivät purematta nielleet. Itselläni ei ole mitään niitä vastaan ja rohkenen jopa väittää, että aiempia levyjä vähättelemättä vasta tämän albumin myötä bändi löysi itsensä kaikkine mahdollisuuksineen.

Ennakkoon levyltä julkaistiin singlenä kitaristi Adrian Smithin kynäilemä ”Wasted Years”. Koukuttavalla kitarariffillä alkava kappale on tarttuva ja helposti mukana laulettavalla kertosäkeellä varustettu. Mielestäni siitä muodostui yksi kokopitkän avainkappaleista. Adrian Smith otti muutenkin levyllä ison roolin ja molemmat levyltä julkaistut singlebiisit ovat hänen kirjoittamiaan. ”Wasted Yearsin” B-puolelta löytyy Smithin itsensä laulama ”Reach Out”, joka ei levylle sopinut. Maksisinglellä on lisäksi kappale ”Sheriff Of Hudderfield”, jossa vinoillaan Los Angelesiin muuttaneelle bändin managerille Rod Smallwoodille.

Syyskuun 29. päivä levy saapui kauppoihin ja menestys oli taattu. Levy on myynyt yksistään Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kopiota.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyi levyn kanteen. Vinyyliajan ollessa vielä voimissaan levyn scifimäinen kansi pääsi todellisiin oikeuksiinsa. Bändin maskotin Eddien luoneen Derek Riggsin tekemä kansi on aikaansa edellä ollen täynnä yksityiskohtia niin Maidenin historiasta kuin muustakin mielenkiintoisesta. Uutta löydettävää kansista riittää vuosikymmentenkin jälkeen. Kansi on oiva lähde illan tietovisoihin: moniko muistaa esimerkiksi, että kannessa jalkapalloa rakastavan Steve Harrisin suosikkijoukkue West Ham on piessyt Arsenalin luvuin 7-3? Samaan aiheeseen liittyen kansista löytyy myös kadun nimi Upton Park, jossa West Hamin kotistadion sijaitsi.

Eddie on puolittainen tulevaisuuden kyborgi, joka toisaalta on luonnollista jo kerran kuolleelle oliolle. Levylle oli osittain tarkoituksettomasti muodostunut teemaksi aika niin menneessä kuin futuristisessa muodossa. Kansi ja tekstit tukivat hyvin temaattisesti toisiaan. Itselleni sisältö aukesi paljon myöhemmin, sillä aivoni olivat aivan liian kehittymättömät tajuamaan aikasymboliikkaa ”Paluu Tulevaisuuteen” -elokuvaa enempää – eikä oikein senkään vertaa. Iällä on kieltämättä etunsa.

Levyn avauskappale ”Caught Somewhere In Time” on Steve Harrisin kirjoittama yli seitsenminuuttinen järkäle. Hienolla kitaramelodialla ja rivakalla temmolla varustettu kappale on mielestäni yksi Maidenin hienoimpia. Samaisella kappaleella avattiin myös ”Somewhere On Tour” -kiertueen keikat. Levyn toinen kappale on aiemmin mainittu ensisingle ”Wasted Years”. Kappaleesta on tehnyt hienon ja koskettavan version mm. Ryan Adams. Kannattaa tarkistaa versio vaikka Youtubesta. Saattaa olla, että Adams teki juuri sen minkä Dickinson olisi halunnut tehdä.

Kolmantena tuleva ”Sea Of Madness” on myös Smithin kädenjälkeä ja sisältää erityisen hienon väliosan, jossa kitarat maalailevat elokuvamaisia ja ajatukset kauas vieviä kuvioita. A-puolen viimeisen biisin ”Heaven Can Waitin” kanssa itselläni on aina ollut viha-rakkaussuhde. Välillä se on oikein hieno biisi ja välillä se taas tuntuu joutavalta hoilotukselta. Kiertueella bändillä oli tapana kutsua faneja lavalle laulamaan tuota mainittua joutavuutta.

B-puolen avaa Harrisin säveltämä ja brittiläisestä samannimisestä elokuvasta innostuksen saanut ”The Loneliness Of The Long Distance Runner”. Biisi on hieman samantyyppinen kuin levyn nimikappale ja musiikillisesti ehkäpä levyn rankin. Rankkuutta tosin pitkänmatkan juokseminen yksin vaatiikin. Toisena tulee Smithin tekemä levyn toinen single ”Stranger In A Strange Land”. Biisi kertoo eksyneestä tutkimusmatkailijasta, jonka jäätynyt ruumis löydetään sadan vuoden päästä. Smith oli kuulemma saanut inspiraation biisiin juteltuaan tutkimusmatkailijan kanssa, joka oli löytänyt ruumiin samalla tavalla.  Yhtäläisyyksiä on myös Robert E. Heinleinin samannimiseen romaaniin. Feidaukseen päättyvä biisi on erittäin hieno ja ehkä hieman unohdettu helmi.

Levyn toiseksi viimeisessä kappaleessa ”Deja-Vu” on toinen kitaristi Dave Murray ainoana Harrisin ja Smithin lisäksi saanut krediitin biisinkirjoituksesta. Harrisin kanssa yhteistyönä tehty kappale on saanut kritiikkiä monelta suunnalta, mutta mielestäni kyseessä on aivan kelpo kappale. Tarttuville kitaramelodioille perustuva biisi kertoo nimensä mukaisesti asioista, jotka tuntuvat jo nähdyiltä ja koetuilta. Levyn päättää Harrisin eeppinen ”Alexander The Great”, joka perustuu Aleksanteri Suuresta kertovaan elämänkertaan. Biisissä on paljon samaa henkeä kuin ”Powerslaven” viimeisessä biisissä ”Rime Of The Ancient Marinerissa”. Kappaleessa on paljon progemaisia väliosia ja sen luomat mielikuvat ovat hyvin visuaalisia. Kannattaa kuunnella kuulokkeilla, sulkea silmät ja antaa mielikuvituksen lentää.

Erityisesti nostaisin levyltä esiin Martin Birchin tuotannon, joka on jälleen huippuluokkaa. Basso soi monesti ikään kuin määräävänä soittimena, mutta siitä huolimatta tuotanto antaa tilaa ja avaruutta kaikille soittimille. Soundit ovat kirkkaat ja jokainen soittaja pistää kaiken peliin.

”Somewhere On Tour” -kiertue aloitettiin Jugoslaviasta jo ennen levyn julkaisua. Britanniasta kiertuekavalkadi saapui Suomeen marraskuun 12. päivä 1986. Tapahtuma oli raskaan rokin diggareille kuin joulu, ja Maidenin mukana maahan saapui kahdella ensimmäisellä levyllään kultaa myynyt W.A.S.P. Helsingin (nykyään) vanha jäähalli oli tupaten täynnä, ja muistaakseni Hard Rock -lehti vilautti yleisömääräksi lukua 6413 (parin sadan virhemarginaali sallittaneen).

Itse en valitettavasti ollut paikalla, mutta kaikkien arvostelujen mukaan W.A.S.P.:in suoritus ei häikäissyt juuri ketään. Villi lavashow oli muutettu kesyksi sirkukseksi, soundit olivat huonot ja myöhemmin Blackie Lawless onkin kritisoinut sen vuoden ”Inside The Electric Circus” -levyä väsyneen bändin tekemäksi väsyneeksi levyksi. Sen sijaan Maidenin keikasta olen kuullut pelkkää ylistystä. Kuten silloin jossain mediassa mainittiin: ”muotioikut tulee ja menee, mutta perusarvoja kunnioittava Iron Maiden on ikuinen”. Onhan tuossa tietty vinha perä ollut, vaikka kirjoittajakaan tuskin osasi vuoteen 2016 asti ajatella.

Kitarasyntetisaattoreita paikkaamaan kiertueelle oli palkattu koskettimiin Michel Kenney, joka toimitti asiansa verhojen varjoista. Uudelta levyltä soitettiin viisi kappaletta, ja ainostaan ”The Loneliness Of A Long Distance Runner”, ”Deja-Vu” ja ”Alexander The Great” jätettiin sivuun. Muina hitteinä soivat odotetusti mm. ”The Number Of The Beast” ja ”Run To The Hills”.

Menestyksekäs kiertue päättyi vuonna 1987 Japaniin. Kiertueesta ei valitettavasti ole julkaistu virallista liveä, mutta olen nähnyt myynnissä pari viikkoa Suomen keikan jälkeen Pariisissa kuvattua dvd:tä. Mielelläni sen hankkisin, jos joku kiva ihminen haluaa siitä luopua. Harmittaa, kun en silloin tajunnut sitä hankkia.

Itselleni ”Somewhere In Time” on rakkain Maiden-levy, joka soi yhtä tunteikkaasti niin illan bileissä kuin aamun kohmelossa. Toki levyllä on oma nostalgia-arvonsa, ja soidessaan se tuo välittömästi mieleen monia lapsuuden hetkiä. Se ei silti ole pelkästään oman aikansa kuva vaan vahvasti ajaton ja ikuinen levy.

Kappalelista:
1. Caught Somewhere In Time
2. Waster Years
3. Sea Of Madness
4. Heaven Can Wait
5. The Loneliness Of A Long Distance Runner
6. Stranger In A Strange Land
7. Deja-Vu
8. Alexander The Great

Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi