Paperia, liimaa, punkkia ja putkareissuja – zinehistoria esillä Tampereella

Silloin tietää olevansa asiaansa vihkiytyneessä museossa, kun museon työntekijä saapuu punk-aiheiseen näyttelyyn, kuuntelee näyttelyssä esillä olevalla levysoittimella yhden biisin, moshaa ja ilmakitaroi itsekseen kappaleen ajan, ja palaa sen jälkeen tyynen rauhallisesti töihinsä. Suomalaisen zine-kulttuurin juuriin ja 70-luvun punkin nousuun käsin kirjoitettujen alakulttuurilehtien palstoille pääsee tutustumaan Tampereella, museokeskus Vapriikin Pienlehtiä ja punkpostia -näyttelyssä.

– Silloin vaan mentiin ja tehtiin, ei silloin osannut arvostaa sitä, että mä oon putkassa Kari Peitsamon kanssa.

Näin kertoo näyttelyssä nuoruudestaan legendaarisen Hilse -lehden päätoimittaja, vain sukunimellä tunnettu Miettinen. Vuonna 1977 aloittanut Hilse oli pienlehdistä tärkeimpiä ja suurimmaksi kasvaneita. 5000 lehden levikkiin kasvanutta Hilsettä myytiin parhaimmillaan jopa R-kioskeilla, mutta tämä alakulttuurin sanansaattaja sai alkunsa kuten muutkin aikalaisensa.

– Huomasin Soundissa Hilseen pikkuilmoituksen. Lähetin lehden postilokero-osoitteeseen muutaman kolikon ja pian postilaatikkoon ilmestyi 22-sivuinen hailakka monistelehtinen. Periaatteessa kuka tahansa osasi tehdä sellaisen. Tarvittiin vain aloitekykyä, sanottavaa, kynä, paperia, sakset ja liimaa, Hilseen avustaja Pauli Kallio muistelee.

Aikana, jolloin koko kansan musiikkilehdet kirjoittivat sellaisista artisteista kuin Frederik, Armi ja Danny sekä Hurriganes, aidosti alakulttuurista ponnistanut musiikkijournalismi onnistui löytämään oman yleisönsä ja järkyttämään tylsintä keskiluokkaa. Päätoimittaja Miettinen kertoo näyttelyssä myös kohtaamisestaan erään hämeenlinnalaisen Alkon myyjän kanssa, joka epäili Hilseen turmelleen tyttärensä. Nainen oli kysynyt Miettiseltä hänkö kyseistä lehteä tekee ja saadessaan rehellisen tunnustuksen, todennut tuimana “Mun tyttäreni lukee sitä, ja hän on mennyt aivan sekaisin.”

Arto Nyberg inspiroi Sepulturaa?

Zineihin painottuva näyttely käsittelee mukavasti myös suomalaisen punkin historiaa. Se on varsin perusteltua, sillä zinet eivät olleetkaan vain punkista raportoivia lehtiä, vaan olennainen osa genreä itseään. Ennen kuin musiikkikulttuuri siirtyi kaikkien saavutettavaksi verkkoon, genren hengessä pysymiselle oli äärimmäisen tärkeää julistaa sanaa itsetehtyjen lehtien kautta, joihin haastateltiin suurimpia vaikuttajia, arvosteltiin tuoreita kasettijulkaisuja, kerrottiin tulevista keikoista ja mainostettiin kivijalkakauppojen levyvalikoimia. Vapaa-ajalla pukeuduttiin pinsseihin, joilla pystyttiin tunnistamaan muita saman lajin edustajia ja saippuoitiin postimerkit, jotta niihin ei jäisi postileimaa ja ne voisi käyttää uudelleen.

Zine-kulttuuri syntyi DIY-metodologiasta parhaimmillaan; jutut kirjoitettiin pääasiassa käsin ja koottiin leikkaa-liimaa-kopioi-menetelmällä. Toimittajina toimivat genrensä tuntevat harrastelijat ja kasettikauppaa postitse harjoittaneet punkkarit. Yksi kasettivaihdon pioneereja oli sittemmin merkittävän uran toimittajana luonut viialalaispunkkari Arto Nyberg. Näyttelyssä nähdään liuta Nybergin henkilökohtaisia kirjeitä, joissa kiitellään esimerkiksi Terveiden Käsien kaseteista, joita mies lähetti kirjekavereilleen Brasiliaan. Max Cavalera on joskus nimennyt Terveet Kädet yhdeksi lempibändeistään. Onko Nyberg siis syynä siihen, että maailman tunnetuimman brasilialaisen metallibändin perustaja rakastaa tätä HC-punkin kivijalkaa? Mahdollisesti.

Zinejä maakunnissa kuin sieniä sateella

Siinä missä valtamediaan kuuluneet musiikkilehdet toimitettiin pääasiassa isoimmista kaupungeista käsin, zineja kirjoitettiin ympäri Suomea. Esimerkiksi Orivedellä tehtiin Nuuka-Nautintoa, Porissa Läikkää, Pirkkalassa Hurmaa, Sysmässä Keskustie 5:ttä, Leppävirralla Nakkia ja Jalasjärvellä Trilliä. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa, että kynää ja kasettisoitinta aseinaan käyttäneistä kopiokonejulkaisuista on päästy ykkösistä ja nollista tehtyyn Kaaoszineen, mutta samoista juurista ovat kaikki kasvaneet. Tekeminen lähtee intohimosta ja rakkaudesta lajiin – muoto muuttuu, sisäinen palo ei. Tuo sisäinen palo on myös Vapriikissa niin läsnä, että näyttelyä on helppo suositella kenelle tahansa vaihtoehtoisesta kotimaisesta musiikkikulttuurista kiinnostuneelle.

Vaikka näyttely on lattiapinta-alaltaan melko pieni, opiskeltavaa ja fiilisteltävää riittää pariinkin vierailuun. Parhaimmistoa näyttelyssä on 70-luvun olohuoneeksi rakennettu nurkkaus, missä alkuperäisten zine-lehtien ja näyttelyssä kuunneltavaksi tarkoitettujen seiskatuumaisten sinkkujen parissa voisi viettää koko illan. Vielä kun saisi taskulämmintä halpaa kaljaa seuralaiseksi, voisi hyvinkin kuvitella olevansa 70-luvun lopun suomalaisessa lähiössä. Väyrynen on ehdolla vuodesta toiseen ja lehdissä kirjoitetaan Hurriganesista. Kuka tällä menolla pysyy kärryillä kuluvasta vuosikymmenestä?

Lauantaina 3. helmikuuta Pienlehtiä ja punkpostia -näyttelyn yhteydessä järjestetään Vapriikissa myös Punkfestarit, joissa pääsee esimerkiksi tekemään hihamerkkejä, valokuvauttamaan oman punk-tyylinsä ja muistelemaan genren historiaa muun muassa Tumppi Varosen johdolla. Näyttely on auki marraskuuhun asti.