Pekko Käppi & K:H:H:L tasapainoili upeasti taidefolkin ja kiljupunkin rajamailla

Pekko Käppi & K:H:H:L Kuva: Pasi Huttunen

Etenkin Pekko Käppi & K:H:H:L:n konsertin toisella puoliskolla meininki vaihteli hypnoottisesta tanssahdeltavaan ja yleisö oli kunnolla lämmennyt liikuteltavaksi musiikin tahtiin. Tunnelma oli lämmin, intiimi ja rauhallisen iloinen. Kerubin normaalisti avaraa salia oli tiivistetty miksauspöydän taakse laitetulla verholla, joka erotti baaripuolen alueesta. Ratkaisu toimi.

Pekko Käppi & K:H:H:L Kuva: Pasi Huttunen

Erikoiskeikalla soitettiin biisi- ja aikajärjestyksessä läpi albumien ”Rammat jumalat” (2013) ja ”Sanguis Meus, Mama!” (2015), joten periaatteessa tiesi mitä on tulossa. Arvailtavaa jäi vain sen suhteen, mitä encorena kuullaan. Uusimmalta ”Matilda” -levyltä (2017) poimittiin levyn juurevankaunis nimikappale sekä liikkeelle potkiva ”Oksia, puita, kuolleitten luita”. Nämäkään eivät olleet valintoina yllättäviä, mutta lopettivat illan hienosti. Sitä ei taaskaan osannut ennakoida, kuinka paljon vaikuttavampi Käppi orkestereineen on lavalla kuin levyllä.

Vaikka tuoreeltaan sen ilmestyttyä arvioin ”Matildan” ysin levyksi ja seison edelleen kritiikkini takana, myönnän, että aika harvoin tulee soittimesta Käpin levyjä huudatettua. Livenä kokemus on ollut silti joka kerta jotenkin perustavanlaatuisella tavalla hieno. Niin nytkin.

Pekko Käppi & K:H:H:L Kuva: Pasi Huttunen

Käppi itse toi lavalla mieleen jonkinlaisen pirullisen menninkäisen mellastaessaan jouhikkonsa sekä lauluäänensä kanssa. Kumpikin instrumentti pystyy loihtimaan ilmoille monipuolista ja värikästä äänimaisemaa. Menninkäismäistä vaikutelmaa korosti vielä se, että kitaristi-perkussionisti Tommi Laine istui lavalla häntä korkeammalla ja basisti Nuutti Vapaavuori seisoi. Käpin välispiikit olivat rennon välittömiä ja yleisön huomioivia. Vaikka kolmikko liikkui lavalla vähän, saivat he punottua keikan intensiteetin korkealle.

Pekko Käppi & K:H:H:L Kuva: Pasi Huttunen

Sikarilaatikkokitaralla ja -bassolla, yksinkertaisilla perkussioilla ja hämmentävän monipuoliseen ilmaisuun taipuvalla sähköistetyllä jouhikolla luotu äänimaisema nappasi otteeseensa ja vaikka tunnelman saaminen tarpeeksi sakeaksi vähän kestikin, niin musiikillisesti anti oli hienoa koko ajan. Yleisöllä oli kenties hiukan asennoitumisongelmia, kun oli hankala lukea, että tuliko olla kuin konserttisalissa vai kuin rokkikeikalla. Taidefolkin ja kiljupunkkariuden raja oli taas häilyvä, kuten Käpin tapauksessa usein.

Pekko Käppi & K:H:H:L Kuva: Pasi Huttunen

Keikan ensimmäinen puolisko, ”Rammat jumalat” -levyn läpisoitto meni hiukan käynnistellessä, mutta biiseistä etenkin ”Sonja”, ”Papin poika” ja ”Paha Pirjo” saattelivat kyllä rujoihin, mutta viehättäviin maailmoihinsa. Toiselta puoliskolta ja seuraavalta levyltä jäivät mieleen erityisesti kappaleet ”Piika Karin”, ”Ruumiin tomua”, ”Jussi-setä” ja ”Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen”.

Pekko Käppi & K:H:H:L Kuva: Pasi Huttunen

Kaikki tämä saatiin purkkiin hyvissä ajoin, vaikka noin vartin väliaikoineen touhu kesti reilusti yli kaksi tuntia. Ainakin itse pidin hienona asiakaspalveluna sitä, että soitto alkoi kello 20, eikä aaamuyöllä.

Teksti & kuvat: Pasi Huttunen

Kommentit