Pituudella on väliä – arviossa eeppisiin mittoihin nousevilla kappaleilla höystetty Harakiri for the Skyn ”Arson”

Noin puolitoista vuotta takaperin Harakiri for the Sky julkaisi jälleen yhden erittäin kovatasoisen ja kriitikoiden ylistämän (kolmannen) kokopitkän, ”III: Trauma”:n. Bändi ei edelleenkään suostu sukeltamaan menestyskiekkojen seuraajilla, kuten monet muut yhtyeet, vaan sen sijaan tyrkkää pihalle ennakkoluulottomasti mestariteosta toisensa perään.

Itävaltalaiskaksikon muodostamaan yhtyeeseen lukeutuvat multi-instrumentalisti ja säveltäjä M.S. sekä vokalisti ja sanoittaja J.J. Tälle räiskäleelle M.S. ei sentään ole soittanut kaikkia soittimia, komentokeskuksessa kannuja käskyttää mm. nykyään Septicfleshistä, aiemmin Decapitatedista sekä Behemothin keikkakapuloinnista tunnettu Kerim ”Krimh” Lechner. Eikä muuten mennyt metsään tämä valinta, rumpumaton nimittäin on pakko olla mallia ”pysyy paikallaan hieman aggressiivisemmallakin ystävällä”, sen verran toveri intoutuu ajoittain takomaan. Rumputyöskentelyä on muutenkin ilo kuunnella erinäisten, jatkuvasti elävien komppien ja yksittäisten fillimuutosten tuodessa huomattavaa eloa musiikkiin. Kaikesta huokuu, että nyt on äiä-mies ratissa.

No kuinkas se musisointi muutoin, kuin rumputyöskentelyn osalta sujuu? Tiedätte varmaankin ne asteet, joilla musiikin toimivuutta itselleen voi testata: ensimmäisellä hyväksynnän asteella pää nyökyttelee hyväksyvästi musiikin tahtiin, kun taas toisessa ääripäässä istutaan kaikki kropan karvat pystyssä ja tippa linssissä ajatellen, etten ole koskaan kuullut mitään näin hienoa. Itselleni tämä kiekko meni tiettyjen biisien osalta jotakuinkin suoraan sinne viimeiseen ääripäähän, herrat löysivät tiensä ihon alle välittömästi.

Levyn kappaleet voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: koviin, helvetin koviin ja niin koviin, että lähtee järki. Joka sinällään on pienimuotoinen ihme, ottaen huomioon, että kyseessä on yhtyeen neljäs kokopitkä, eikä bändi ole keksinyt pyörää uudelleen yhdellekään kiekolle, vaan kuulostaa koko ajan itseltään ja käyttää suhteellisen samankaltaisia lego-palikoita kappaleidensa rakentamisessa. ”Arson” ei välttämättä heti ensimmäisellä, eikä vielä toisellakaan pyöräytyksellä toimi kuin kaulin takaraivossa, mutta kun kiekko lopulta avautuu, se ei päästä irti sitten millään. Reilu kourallinen post-rockia, ripaus black metalia, hyppysellinen folkahtavaa meininkiä ja muutamaa muuta genreä, se soppa vaan yksinkertaisesti tuntuu toimivan kuin mummon makaronilaatikko.

Ja niitä kappaleita sitten todellakin rakennetaan tunteella, bonusraitaa lukuun ottamatta kiekon seitsemän muun kappaleen keskipituus pyörii yhdeksän ja puolen minuutin tienoilla. Joten mikäli omaat kultakalan keskittymiskyvyn, ja huomaat 20 sekuntia biisin alkamisesta miettiväsi sahanorsun ja meritursaan välisen tennismatsin voittajaa, ei tämä levy todennäköisesti ole juuri sinulle. Muutoin, hyvää kannattaa odottaa. Lähes poikkeuksetta jokainen kappale päätetään erittäin tyylikkäästi. Jos luulet, että se kliimaksi oli ja meni kuuden minuutin kohdalla, niin odotapa vain. Edellinen kiekko ”III: Trauma” sai osakseen pientä napinaa 75 minuutin kestostaan, joten herrat ottivat tästä onkeensa ja downshiftasivat huomattavasti ”Arsonia”. 70 minuuttiin.

Mikäli jotain nillitettävää on löydettävä, olisin itse toivonut mukaan hieman yllätyksellisyyttä ja muita tehokeinoja, joilla kuulijaa herätellään aika ajoin. Näitä kuullaan toden teolla vasta loistokkaassa, levyn päättävässä bonusraidassa, Graveyard Loversien Manifesto –coverissa, joka valitettavasti löytyy vain albumin erikoispainoksilta (sekä jutun lopusta alta). Esimerkiksi edellisellä kiekolla täysin puskista tulevat puhtaat vokaalit Thanatos –kappaleessa toimivat aivan järjettömän hyvin esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan. Enkä nyt tarkoita, että tehokeinoja on pakko survoa joka väliin, mutta reilu tunti voi olla pitkä aika.

Itse olen kerran missannut Harakiri for the Skyn festariesiintymisen, ja kaduttaa suomeksi sanoen melko helvetisti. En tuolloin ollut koko pumpusta kuullutkaan, ja jollei ensimmäinen assosiaatio yhtyeen nimen perusteella olisi ollut myöhäisteini-ikäisistä jenkkiläisistä veivaamassa rapucorea, olisin luultavasti keikalle mennytkin. Mutta ikävä kyllä olutteltta vaikutti paljon mielenkiintoisemmalta viihteeltä tuolloin.

Kokonaisuutena ”Arson” on niin mielipuolisen kovaa kanaa, että jotain kryptistä täytyy tapahtua levyvuonna 2018, ellei tämä teos löydä tietään joulukuussa top-listani kärkikahinoihin. Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että bändin pelikirjasta on seuraavalle kiekolle löydyttävä pikku hiljaa jotain uutta, koska nykyisen työkalupakin sisällön luulisi vähitellen olevan tämän teoksen myötä käytetty. Ja muutaman vuoden sisään minun todennäköisesti osoitetaan olleen julmasti väärässä.

Albumi julkaistaan perjantaina 16.2. AOP Recordsin kautta.

9½/10

Kappalelista:

  1. Fire, Walk With Me
  2. The Graves We’ve Dug
  3. You Are The Scars
  4. Heroin Waltz
  5. Tomb Omnia
  6. Stillborn
  7. Voidgazer
  8. Manifesto (bonus)

Alla katsottavissa yksi satavarmoista karvojen nostattajista, ”Heroin Waltz”, ja samalla oppitunti aloitteleville musiikkivideoiden tekijöille, ettei kaikkea tarvitse tehdä mahdollisimman isosti saadakseen aikaan suuria tunteita.

Ja seuraavaa biisiä pukkaa, levyn päättävä loistava cover-veto ”Manifesto”:

Kommentit

Yksi kommentti

  1. Huh huh!