Porisperen lauantaissa esiintyi kotimaisen metallin ja rockin parhaimmistoa – Porispere 2016, osa 2/2

Jos perjantain omistivat pitkän uran tehneet heavy metal -legendat, oli lauantai enemmänkin kotimaisen metallin ja rockin dominointia. Festarialueen portit aukesivat muutamaa tuntia aikaisemmin, joten musiikkitarjontaakin oli enemmän.

Lauantai 6.8.2016

Päälavan korkkasi jo 20 vuotta sitten uransa aloittanut kotimaisen metallin kestosuosikki Mokoma. Viime vuonna julkaistu ”Elävien Kirjoihin” -albumi on todiste siitä, ettei Mokoman vauhti ole vielä hyytymään päin, ja livenäkin meno on kovempi kuin koskaan. Kello oli vasta kolme iltapäivällä, mutta festivaalikansa oli löytänyt tiensä päälavan tuntumaan sankoin joukoin. Unihiekka ropisi silmistä kun Mokoma täräytti heti alkuun kappaleet ”Kuollut, Kuolleempi, Kuollein”, ”Lunnaat” ja ”Valapatto”, joka viimeistään antoi väsyneille ja krapulaisille kunnon shokkihoitoa.

Monille sen parhaan Mokoma-albumin ”Kuoleman Laulukunnaiden” julkaisusta on tullut tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta, joten levyltä soitettiin pari harvinaisempaakin kappaletta. ”Säästä Sanasi” ja ”Itken Silmät Päästäni” toivatkin aivan uudenlaista energiaa keikkaan, joka muutoin koostui niin perus kappaleista kuin vain olla ja voi. Ei sekään tosin väärin ole, kyllähän niitä moneen kertaan kuultuja kappaleita kuuntelee vieläkin mielellään, varsinkin kun Mokoma esittää ne edelleen niin väkevästi, ettei kyllästymiselle ole aikaa. En silti panisi pahakseni vaikka settilistaan välillä eksyisi useampikin harvinaisuus.

Melkoiseen nousujohteeseen uransa saanut kotimainen rock-yhtye Santa Cruz esitteli viime vuonna julkaistulla kakkosalbumillaan itsestään hieman metallisempia puolia. Toisaalta musiikki ajautui myös popimpaan ja kevyempään suuntaan. Voisi melkeinpä sanoa, että Santa Cruz on luonut oman tyylinsä ja löytänyt itsensä. Kahta kappaletta lukuunottamatta keikalla kuultiinkin vain tuon toisen levyn materiaalia. Ensimmäisen albumin energiapommi ”Aiming High” lopetti keikan räjähtävästi, kun taas uusin single ”Skydiving Without a Parachute” oli koko keikan tylsin osuus, itseasiassa ainut tylsä osuus. Bändi oli kuitenkin kovassa vedossa ja tahkoi rokkaavan settinsä varmalla, muttei liian varmalla otteella.

Elävä rock-legenda Ismo Alanko antoi tällä kertaa yleisön päättää esitettävät kappaleet. Hän myönsi tosin lisänneensä pari omaakin suosikkiaan joukkoon, jotka olivat ilmeisesti kaikki uudelta ”Ismo Kullervo Alanko” -levyltä. Kappaleet jakautuivat melko tasaisesti Hassisen Koneen, Sielun Veljien ja Alangon soolotuotannon välillä. Suuria yllätyksiä ei vähemmän yllättäen koettu, lähes kaikki kappaleet ovat kuuluneet Alangon vakiosettiin jo vuosia ja nekin jotka eivät ole, ovat hänen uransa suurimpia hittejä kuten ”Rappiolla”. Hassisen Koneen tuotannosta kuultiin kyllä pari hieman harvinaisempaa kappaletta, mikä oli hienoa.

Alanko yhtyeineen esitti kappaleen kuin kappaleen elävän oloisesti suurella energialla ja juuri tämän yhtyeen muottiin sopien. He laittavat itsensä täysillä likoon joka ikisellä keikalla luoden aivan omanlaisensa ilmapiirin, joka piti yleisön varpaillaan. Kaikki eivät ehkä tunteneet uusimpia kappaleita, mutta ne osoittavat Alangon taiteellisen intohimon vielä palavan suurella liekillä. Luodessaan musiikkia hän ei toista itseään, vaan hakee aina jotain uutta ja kiinnostavaa. Siitä tunnistaa todellisen taiteilijan.

Radiopuhelimet veti melko omalaatuisen punk-show’n verrattain vähälukuiselle yleisölle. Eipä tästä ainakaan punkille ominaista asennetta puuttunut, varsinkin yhtyeen vokalisti piti siitä huolen laulaessaan yleisön seassa ja lavalla taas tanssien kuin seinähullu. Tältä ilmeisesti näyttää ja kuulostaa psykoosi esiintymislavalla.

Yhdysvalloista asti saapunut rockabilly-poppoo Hillbilly Casino sai pystyyn ihan kohtalaiset pirskeet. Lavalla oli käynnissä varsinainen show ja meininki kohdallaan. Soittajilla pysyi soittimet kädessä ja moottoriturvan lailla sanojaan laukova laulaja oli vakuuttava ilmestys. Laulusoundissa on juuri sellaista komeutta ja särmää, jota vanha rock ’n’ roll ja rockabilly vaativat. Soitto oli hyvin mukaansatempaavaa, mutta musiikki itsessään ei ollut kovin mielikuvituksellista. Ei sillä, että rockabillyssä tarvitsisikaan keksiä pyörää uudestaan, mutta valtaosa Hillbilly Casinon kappaleista on jäänyt melko kädenlämpöisiksi. Mikäli sävellyspuoleen panostettaisiin hieman enemmän, saattaisi yhtyeestä kuoriutua erittäin kovan luokan tekijä.

Punkahtavaa suomirockia soittava Klamydia keräsi päälavan edustalle yhden päivän suurimmista yleisöistä. Noin kymmenisen vuotta sitten teininä Klamydiaa tuli kuunneltua melkoisia määriä juuri suurimman musiikki-innostuksen alla, joten voin kai osittain kiittää tätä bändiä siitä, että kasvoin tällaiseksi musiikkiautistiksi. Viime vuosina Klamydian levyt ovat soineet soittimessani melko harvoin, mutta tätä keikkaa odotin mielenkiinnolla.

Vanhat suosikkikappaleet ovat näköjään vieläkin takaraivossa, sillä suurin osa soitetuista kappaleista tuntui tuttuakin tutummalta ja sanat kumpusivat mieleen jostain selkärangasta tai munuaisista. Itse keikka ei kaiken rehellisyyden nimissä ollut ihan niin ihmeellinen kuin kuvittelin, mutta ei silti missään nimessä huono. Soitto tuntui melkoisen laiskalta eikä se ainakaan auttanut, että kitaran volyymi oli todella pienellä. Välillä tuntui, että kitara hukkui aivan kokonaan kaiken muun alle. Tällä kertaa vahvin lenkki oli laulaja Vesku Jokinen, joka piti yleisön otteessaan vaivattomasti ja varmasti. Koruton ja rujolla tavalla komea raspiääni oli terässä ja voimaakin keuhkoissa tuntui riittävän. Kelpasi kuunnella vanhoja ja uusia rock-klassikoita, varsinkin kun yleisö oli vielä niin innokkaasti mukana. Klamydia on levytysurallaan ampunut joskus hutejakin, mutta monta kertaa on myös osuttu keskelle taulua. Tämä on yhtye, joka on tarponut itsepäisesti kahden metrin lumihangessa eteenpäin ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä menestynyt kohtalaisesti. Kaiken kaikkiaan oli melkoisen hienoa nähdä Klamydia viimein elävänä kaikkien vuosien jälkeen. Ehkäpä tutustun heidän levyihinsäkin taas uudestaan.

Moonsorrow osoitti jälleen kerran olevansa ilmiömäisen kovassa vedossa ja ”Jumalten Ajan” olevan ehkäpä heidän koko diskografiansa paras albumi. Moonsorrow’n näkeminen livenä on aina spektaakkeli ja erityistapaus. Varsinkin nyt, kun takana on aivan uskomattoman kova uusi albumi. Liveolosuhteet mahdollistavat sen massiivisen äänimaailman, minkä musiikki vaatii voidakseen paljastaa ja käyttää täyden voimansa, joka on aivan uskomaton. Kuin salama iskisi takaraivoon ja samaan aikaan otsalohkojen väliin saisi Thorin vasarasta. Tällaiseen ei vain pysty kukaan muu.

Lauantain päätti oikeutetusti yksi suomalaisen metallimusiikin suurimmista nimistä. En voi väittää itseäni Children of Bodomin faniksi, mutta keikalla sitä on hienoa seurata. On myös hienoa nähdä äärimetalliyhtye yhtenä yleisfestivaalin pääesiintyjistä vielä Herran vuonna 2016. Sitä ei tapahdu enää usein. Children of Bodom sai valtavan yleisön suorastaan hullaantumaan vankalla soitollaan. Ilmassa oli jälleen ison tapahtuman tuntua kun Porin pimenneessä yössä, kun poikkeuksellisen hieno valoshow siivitti Children of Bodomin brutaalia soittoa. Minua tämä keikka ei henkilökohtaisesti niin säväyttänyt, mutta fanit olivat keikan jälkeen aivan täpinöissään. Ei ihme, että yleisö palaa keikoille kerta toisensa jälkeen kun meininki on tällainen.

Ei ollut toisenakaan festaripäivänä kovin vaikeaa arvata mitä suuri osa yleisöstä odotti eniten, ainakaan kun kiinnitti tarkemmin huomiota festarikansan bändipaitavalintoihin. Ihan syystä Children of Bodom on tähän asemaan kavunnut eikä heiltä voi ottaa mitään pois, eikä varsinkaan kieltää heidän tärkeyttään melodiselle death metalille ja äärimetalille ylipäätään. Hieno esityshän tämä oli, vaikka olinkin aluksi epäileväinen.

Vierailin Porisperessä ensimmäistä kertaa ja kokemus oli kaikin puoli miellyttävä. Kotikutoinen ja luonnonläheinen lämpimyys vallitsi festivaalialueella ja järjestelyt toimivat. Jonotus pysyi järkevissä mittasuhteissa ja alueella viihtyi vaikkei mikään kiinnostavaa koko ajan soittaisikaan. Ruokatarjontaa oli kiitettävästi, vaikkakin vegaaniruokakoju olisi myös hieno juttu. Kaltaiseni köyhät budjettimatkaajatkin saivat syödäkseen usemmin kuin kerran päivässä S-Marketin kojun ansiosta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kaikenlaisia muitakin kojuja oli sen verran, että tylsää tuskin kerkesi tulemaan. Kirjurinluoto on itsessään jo todella hieno paikka, ja festarialue oli rakennettu viihtyisäksi sekä riittävän tilavaksi. Mikäli ihmistungos alkoi ahdistamaan, oli mahdollista mennä istuskelemaan nurmikolle puiden varjoon vähän kauemman hälinästä. Tänne tulen kyllä toistekin, kunhan esiintyjätarjonta vain pysyy yhtä kovatasoisena kuin tänä vuonna.

Teksti: Jyri Kinnari
Kuvat: Tuomas Saari