Mitä tapahtui torstaina? Volbeat lämmitti sateessa värjötellyttä Provinssia

Järjestyksessään neljäskymmenes Provinssi toi jälleen artisteja esiintymään kesäiselle Seinäjoelle ympäri maailman. Vaikka kattaus luonnollisesti koostui myös tänä juhlavuonna pääasiassa kotimaisista pinnalla olevista artisteista, jokaiselle löytyi jotakin. Oli sitä heviä, metallia suorastaan, yksinkertaista emocorea, elämänkouluräppiä ja akustista hempeilyä, nostalgiaa unohtamatta. Luonnollisesti odotukset seuraavista kolmesta päivästä olivat korkealla, kun viime vuosien Provinssit ovat niin hyvin palvelleet. Omaa liparettani hakiessani erinäisiä lipputyyppejä oli vielä jäljellä lukuun ottamatta joitain yhden ja kahden päivän very important person -lippuja. Tartuin tietenkin tilaisuuteen, ja ostin kaverillenikin piletin ja pakotin hänet liittymään seuraan. Objektiivisuus esiintyjiä kohtaan saattaa jossain vaiheessa kolmen päivän aikana nimittäin kadota, kun lavoja löytyi tänäkin vuonna ne viisi kappaletta ja kaikki festarikävijät tietenkin samaistuvat ajatukseen, että festareiden tarkoitus on käydä ihastelemassa mahdollisimman montaa esiintyjää, ei vetää vain ryysryys. Tiedän, että samaistuvat, totta kai.

Pääesiintyjäkaartin koostuessa Antti Tuiskusta, Cheekistä ja Volbeatista, joiden oheen voinee tietenkin lisätä mm. The Offspringin ja Prophets of Ragen, ajatus Provinssirockin rock-sanan pois jättämisestä osuu ja uppoaa. Silti rockvibat ovat säilyneet nimimuutoksesta huolimatta eikä metallia eri kirjoissaan ole festarilta jätetty pois. Lyhyt kannanotto tähän väliin Ruisrockin artistikattaukseen. No niin, se siitä.

Oli aika käynnistää elämys. Sää suosi auringonpaisteella vielä tilavahkoa Provinssin aluetta, mutta silti paikalla oli jo hyvän kokoinen fanikunta, ja heidän päässä oli yksi nimi: Olavi Uusivirta. Herran esiintymistä olen todistanut aiemminkin ja mielestäni juuri hänenlaisen karismaattisen energianlähteen kuuluu lämmitellä festarikansaa. Ukkeli juoksi pitkin lavaa milloin ilman paitaa ja milloin akkarinsa kanssa. Menoa oli ilo seurata, niin lavalla kuin yleisössäkin, kaikki tuntui nauttivan musiikin taiasta ja monelle Olavi olikin se Provinssin vuosimallin 2018 korkkaaja. Yhteislaulanta lähes joka kappaleessa toi lämpöä entisestään suorastaan hikiseen festivaalikansaan. Ilma ei liikkunut juuri ollenkaan, mutta yleisöllä ei liikkumisen vaikeutta väljyyden vuoksi ollut – lavan edessä yleisö mahtui tanssimaan jopa valssia. Bändille jäi aikaa vetää vielä yksi kappale, joten tämä aika käytettiin laskien askeleita: ”Yykaakoo, Yykaakoo”. Joku eturivin fanitytöistä sai varmasti unohtumattoman tanssin herran hypätessä mellakka-aidan yli yleisöön hänen kanssaan valssaamaan ennen keikan varsinaista lopetusta.

Kello löi neljä päivällä. Päälava korkattiin heti Uusivirran jälkeen ja tämän kunnian sai kansan ikivihasuosikki Lauri Tähkä. Moni oli varmasti skeptinen hänen kuulumisestaan päälavalle ja muhkeahkosta parrasta, jonka takaa herra tällä kertaa kajautti laulunsa ilmaan. Vaikka aluksi meininki näytti hyvin kaaottiselta suuren soittajamäärän vuoksi, he ottivat Tähkän ohella lavan hienosti haltuun. Vähän jo vihreyttäkin nähneet hitit soivat päälavan lämmössä, mutta oli Lauri Tähkä orkestereineen turvautunut myös tuttuihin ja turvallisiin hitteihin, jotka eivät hänen Elonkerjuu-systeemiinsä kuulunut. Teleksin ”Tuulilasin Nurkkaan” herätti mielenkiinnon, mutta biisit kuten ”Polte” ja ”Pauhaava Sydän” sai jalkoja kiitettävästi tanssahtelemaan.

Oli aika katsastaa teltan sisään rakennettu Soundi Stage. Alueelta löytyy kaksi vielä intiimimpää lavaa kuin tämä, mutta kokeneemmat Provinssi-kävijät ovat varmasti kokeneet täällä juuri niitä muistetuimpia ilon hetkiä. Äänentoisto täällä tuntuu olevan hyvin vaihtelevaa teltan luoman erilaisen akustiikan vuoksi, jolloin osa bändeistä kuulostaa siltä kuin haluaakin, mutta joistakin artisteista kuulee ikävä kyllä vain välillä pelkkää bassoa tai skebaa tai muuta kohinaa. Teltan ulkopuolella ääni pääsee kuitenkin jälleen paremmin etuuksiinsa, kuin mitä suoraan teltan alla tai lavan edessä, mutta eihän sen näin pitäisi mennä, eihän?

Kyseiselle lavalle saapui lontoolainen kahdeksikko Superorganism. Tässä bändissä tai sekalaisessa koplassa soitti kosketinsoittaja, kitaristi ja rumpali. Menosta ei teknisestä soittamisesta ollut juuri tietoa ja koneellinen soitanta oli vahvassa asemassa. 13-kesäisen näköisen päävokalistitytön apaattisuus tuntui latistavan tunnelmaa, aivan kuin häntä ei kiinnostaisi lavalla tehdä omaa hommaansa. Vokalistin vieressä hääräsi kolme taustavokalistia/tanssijaa, jotka olivat se mielenkiintoisin asia lavalla – ainakin alkuun. Vaikka heidän musiikki on hyvin yksinkertaista psykehäivähdyksillä viritettyä indie poppia, Superorganism tarvitsi vain vähän aikaa, jotta siitä saa kiinni. Kokoonpanolla on yleisöstä päätellen selvästikin omat hittibiisin tyyliset kappaleet, joista heidät tiedetään. Nämä kappaleet tulivat vasta keikan loppua kohden ja tässä vaiheessa mainitusta apaattisuudesta alkoi saamaan kiinni. Tietynlainen nuorien angstisuus oli vissiin vain heidän juttunsa, ja keikkaa katsellessa tuntui olevansa jossain koulun kykyjenetsintäkilpailussa, joka oli yhdistetty itämaiseen karaokeen. En osaa sanoa aasialaistaustaisen tytön äänestä muuta kuin että se sopi kyseiseen tyyliin. Hauskinta oli nähdä hänen kittaavan lavalla kaljaa ja kiroilevan mikkiin kuinka häntä ei kiinnosta mitä hänestä ajatellaan. Bändin erilaisuus jäi kaikesta huolimatta mieleen ja katsastinkin lisää heidän kappaleitaan jälkikäteen ja ehdottomasti suosittelen muidenkin tekevän samoin. Yleisöä oli keikalla kuitenkin vähän, mutta voisin kuvitella Superorganismin menestyvän, kunhan he löytävät lisää omaa kohdeyleisöään ja itseään.

Viime vuonna Provinssia lempi kolmipäiväinen auringonpaiste, mutta torstaina festarikansa sai päällensä varmasti unohtumattoman kasteen. Muovia kulutettiin jälleen ihmisten nautinnon kasvattamiseksi niinkuin nyky-yhteiskunnalliseen meininkiin kuuluu, mutta se annettakoon anteeksi festivaalin hienon talkoolaisten ylläpitämän kierrätysjärjestelmän olemassaollessa. Ei Provinssi mikään edelläkävijä luonnon hyvinvoinnissa ole, itsestäni puhumattakaan, sillä luonnollisesti itsekin puin päälleni vaatekerrosteni päälle kertakäyttöisen sadetakin, ja vähän huppua sään vaihtuessa minuuteissa hiostavasta auringosta viileään sateeseen.

Oli aika laittaa kostuneet tukat takaisin silmille, murskata unelmat ja siirtyä Woodland Stagelle. Oli emocoren jumalan Asking Alexandrian vuoro. Hype tähän bändiin oli omaan korvaan kovahko ja esiintymistä oli selvästi odotettu, vaikka itselleni tämä bändi oli livenä lievä pettymys Nosturin klubikeikalla parisen vuotta sitten. Tällä kertaa bändi kuitenkin sanalla sanoen musisoi. Oli miellyttävää nähdä kuinka innoissaan yleisö tuntui olevan pienestä määrästä corea. Pienten fanityttöjen unelmat kävivät toteen Benin ja Dannyn höpistessä lavalla – etenkin, kun heidän akustinen duettonsa kappaleesta ”Someone, Somewhere” kajahti ilmoille. Versio oli ehdottomasti keikan kohokohta ja tällä kertaa Asking Alexandria ei jättänyt kylmäksi.

Corepoikien lopetettua päälavalla alkoi bileet French Montanan tahdissa. Kyseessä oli niin kutsutusti tummasävytteistä trap-hiphopia, mutta monet settilistan kappaleet tukivat nykynuorison suosimien baarien soittolistaa. Artistin omat biisit eivät kaiketi ole kovin tuttuja Provinssin kohdeyleisölle, nimittäin päälavan edustalta löytyi tilaa mm. ”No Limitin” ja ”Party Upin” soidessa. Kyseisistä kappaleista suurin osa voinee päätellä millaisesta tavarasta oli kyse. Kieltämättä virkistävää bilemusaa ennen hiusten lähtöä.

En nyt meinannut mitään pälvikaljun alkua vaan tietenkin Stam1naa. Mediassa tämä bändi tuntuu jakavan aina mielipiteitä, mutta silti joka kerta bändi vetää lavan edustan kymmenien metrien päähän täyteen niitä hevareita, joilta löytyvät ne vahvimmat niskalihakset. Pieni rutiininomaisuus paistoi bändin olemuksesta ja Hyrden välispiikeistä, mutta tällä kertaa se ei edes haitannut. Stam1na tuntuu vetävän kuitenkin jokaisen settinsä sataprosenttisella energialla, joten en ihmettele, että fanikuntaan ja yleisöön on vakiintunut niin ikään ulkomaalaisia. Mielestäni tuo tunnin mitta on hieman liian lyhyt näin laajaskaalaiselle bändille, mutta kokonaisuuteen ei voi olla kuin tyytyväinen silloin, kun hymy on keikan loppuessa korvissa. Stam1na ja sen yleisö tuntuivat tapaavan ties kuinka monetta kertaa, suurin osa tuntui tietävän mitä tuleman pitää ja mitä kappaleita soitetaan. Ainahan se pieni arvoitus on, mutta silti jaksan uskoa, että kokonaisvaltainen tyytyväisyys yleisössä kumpuaa siitä, kun he kuulevat heille tutuimmat kappaleet, kuten ”Viisi laukausta päähän” ja ”Valtiaan uudet vaateet” peräjälkeen. ”Muistipalapelejä” on aina ikävä, mutta ehkä sitten ensi kerralla kuullaan jotain erilaista soittoajan ollessa pidempi. Viimeistään ensi vuoden puolella, kun bändiltä odotetaan tulevan uusi levy ulos.

Tukanpyörityshevin jälkeen päälavalla soi jälleen. Väli Woodland- ja Mainland Stagen välillä tuli viimeistään tänä vuonna kävijöille tutuksi ja mielestäni tässä on festarin vahvuus. Hienoa nähdä, että konseptia ei ole muutettu liikaa viime vuosina, vaikka Soundi Stagessa on vielä parannettavan varaa. Silloin tällöin epäilyttää, kuuluuko joku artisti tietylle lavalle ja pohdiskelee, olisiko jokin bändi päässyt enemmän oikeuksiinsa kenties jollain toisella lavalla. Tämä fiilis tulee lähtökohtaisesti silloin, kun joku pienempi lava on täyteen pakattu samaan aikaan, kun päälavalla on tilaa metri kertaa metri jokaista lipun omistanutta kohden. Länsinaapuristamme saapuneen The Soundsin aikana fiilis oli aluksi hieman tämä. Pääsi ikään kuin rauhoittumaan Stam1nan hullunmyllystä, mutta vain hetkeksi. Loppua kohden The Sounds kiristi ruuvia ja meininki oli jälleen hyvin energistä. Laulaja Maja Ivarsson jäi mieleen upealla lavakarismallaan ja vaikka itse neito kuulostaa etenkin vanhemmilla levyillä pieneltä kuoropojalta, lavalla hänestä paljastui rujo itsevarmuuden ruumiillistuma. Kappaleista ei itselle jäänyt juuri mitään käteen samalla syödessäni ja juodessani, mutta katse päälavasta ei irronnut, kun bändi pauhasi menemään.

Ruoasta puheenollen – ruoasta on aina miellyttävä puhua. Subway saapui Provinssiin ryminällä ja vaikka ajatus tästä pikaruokaketjusta festareilla on hieman outo, suuri henkilökuntakapasiteetti leipien teossa sai homman toimimaan sujuvasti. Kyseinen tiski ei kuitenkaan jäänyt muiden ruokakojujen varjoon, vaan oli heti maailmanpyörän Soundi Stagesta viistosti taaksepäin. Itse ruokapuolihan löytyy sillan toiselta puolelta, jossa oli jälleen valikoima kohdallaan. Hyvänomantunnon ruokaa tarjosi tilaamani avokadofalafel, joka oli parhaita mitä olen syönyt. Repertuaaria ruoissa luonnollisesti oli saatavilla ruokavaliosta riippumatta, mutta yksinkertaisesti budjetti saisi olla aika suuri, mikäli runsaita makuelämyksiä festivaalialueelta olisi halunnut hakea. Nälkähän tässä tulee mikäli ruoasta puhuu liikaa, joten mennäänpä takaisin puheenaiheeseen.

Oli hienoa, että Provinssissakin on vielä metallistatusta kantavia bändejä soittamassa pääesiintyjinä. Totta kai torstain pääesiintyjäksi olisi kyennyt laskemaan esim. Pikku G:n ja Maj Karman niiden kerätessä niin suuren huomion festivaalialueella. Vaikka torstain kävijämäärä oli perjantaita ja lauantaita muutama tuhat vähäisempi, 22 000 ihmistä karkeasti jaettuna kahden lavan eteen muodostaa suuren sumpun ja ehkä se artisti, joka vetää kymppitonnipäisen yleisön, ansaitsee jonkinlaisen pääesiintyjä tittelin. Totuus on tietenkin kärjistettyä kirjotelmaani monimuotoisempi, kun alueella on mainitut kolme muutakin lavaa sekä maailmanpyörät ja benjihyppynosturit jne.

Aikaisemmin mainittu sade ei tosiaan miksikään kuuroksi jäänyt vaan vettä tuli pysähtymättä vielä myös illan pääaktin Volbeatin ajan. Tämä tanskalaiskokoonpano on vuosia soittanut omalla soundillaan eikä ole siitä juuri poikkeuksia tehnyt. Totta kai bändin äänen tunnistaa jo kaukaa vahvoine tömäkkäine kitaroineen vokalisti herra Poulsenin merimiesääntä unohtamatta. Ihmiset loikkivat sankoin joukoin lätäköiden läpi kohti tuttuja ja turvallisia saundeja, eikä sateen annettu kylmenevää festivaalipopulaa haitata. Ainakaan Volbeat ei antanut, nimittäin Poulsenin välispiikit loivat rentoa tunnelmaa esiintymiseen ja Johnny Cash viittausspiikit olivat niin letkeitä, että hymy oli herkässä.  Volbeat on raskaudestaan huolimatta ollut aina semmoista hyvänmielen musiikkia, mutta ikävästi se vaan toistaa itseään. Ehkä myöhäisellä kellonajalla ja alkoholilla oli jo osuutta asiaan, mutta kun yleisön oli tarkoitus laulaa yhdessä ”Lola Montez” -kappaletta, ainakin anniskelualueen puolelta kuului vain epämääräistä mölinää ja Poulsen vaikutti hetkessä jopa hieman pettyneeltä. Keikassa ei ollut juuri mitään moitittavaa, mutta ei juuri ylenpalttisesti hehkutettavaakaan. Settilistan kappaleet soitettiin selkeästi hidastempoisena ja se latisti omaan korvaan tunnelmaa merkittävästi. Hetkellisesti tuli jopa olo, että biisien kanssa pitää hidastella, jotta soittoaika saadaan täytettyä. Muiden muassa ”Fallen” ja ”Still Counting” iskevät tietenkin tilanteessa kuin tilanteessa, mutta alatempoisena vedettynä nämäkin kappaleet olivat hieman väsyneitä. Volbeat oli kumminkin mukava päätös ensimmäiselle festivaalipäivälle ja oikeutetusti pääesiintyjän paikalla ja parinkymmenentuhannen hengen festivaalikansan oli aika kuivatella itsensä perjantaita varten.

Raportti: Ville Raitio

Kuvat: Jarmo Hänninen Photography