Radio City South Park 7.6.2014

Ensimmäinen Radio City South Park -festivaali järjestettiin Tampereen Eteläpuistossa 6–7.6. Niinkin laimean syyn kuin työkiireiden takia itse missasin tuon avauspäivän kokonaan, mutta pääsin sentään lauantaina nauttimaan festivaalitunnelmista. Pääpaino festarin annissa oli melodisella hard rockilla ja heavyllä.

Lauantaipäivän aloitus ei hyvää luvannut: taivas oli tumma ja ensimmäisen yhtyeen saapuessa lavalle alkoi sataa vettä oikein urakalla. Yritä siinä sitten festaroida. Päivän aloitti telttalavalla itselleni entuudestaan tuntematon Egokills-yhtye, josta ainoat tietoni ennen keikkaa olivat toisen festarikävijän antama briiffaus: ”Se on sen Uniklubin jätkän uus bändi.” Jaaha, uskaltaakohan sitä sitten edes mennä katsomaan. Joka tapauksessa Egokills veti pirteän esityksen, ja sen musiikki toimi yllättävänkin hyvin. Yhtye yhdisteli musiikissaan hieman vanhempaa sekä myös modernimpaa runttausta. Ei ollenkaan huono veto. Päälavan ensimmäisestä vedosta vastasi puolestaan kovassa nosteessa oleva Battle Beast. Battle Beastin aikana sadekin loppui ja festarikansan fiilis alkoi selkeästi nousta. Jälleen kerran Battle Beastin keikka oli nautittavaa katseltavaa ja bändin touhuista näki, että he nauttivat itsekin. Yhtyeen kappaleet kuten ”Let It Roar”, ”Out On The Streets” ja ”Black Ninja” saivat yleisön hereille, ja nyrkit vain viuhtoivat ilmaa yhtyeen setin aikana. Noora Louhimon laulut toimivat jälleen erinomaisesti, ja hän todellakin vetää täysillä mitään säästelemättä.

Seuraavaksi telttalavan otti haltuun Lost Society, joka on itselläni jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Yhtye veti kieltämättä reippaan ja viihdyttävän setin, mutta omasta mielestäni se on kyllä musiikillisesti hieman yliarvostettu. Lost Societyn keikan aikana joku yleisön seasta päätyi myös lavalle sekoilemaan. Kyseinen sälli riehui aikansa lavalla, heitteli vettä pulloista soittajien päälle ja riisui itsensä alusvaatteisilleen. Vasta kun kaveri tarttui mikrofoniin ja alkoi möykätä siihen, puuttuivat järjestysmiehet asiaan. Sinne jäivät vaatteet lavalle ja kaveri yleisön joukkoon kalsareissaan. Lost Societyn keikan jälkeen alkoikin jo olla hieman nälkä ja jopa janokin, joten suuntasin ruoka-alueelle. Reckless Love jäi tästä syystä näkemättä.

Seuraava yhtye, jonka festareilla kävin katsomassa, oli koko festarin erikoisin kiinnitys, nimittäin Ruotsin Shining. Jotenkin kun katsoi festareiden muuta tarjontaa, hieman pisti silmään tämä yhtye. Telttalavalle oli kuitenkin saapunut jonkin verran väkeä tätäkin yhtyettä todistamaan, mutta selkeästi vähemmän kuin muita yhtyeitä. Itse en oikein saanut kiinni Shiningin menosta, enkä tosiaan tuntunut olevan ainoa. Kyllähän bändissä vetää ihan kovan luokan soittajia, mutta kappalemateriaali ei ole ihan kaikkein kovatasoisinta. Vokalisti Niklas Kvarforth esiintyi omaan tyyliinsä ja olikin keikan jälkeen kasvot veren, punaviinin ja hien peitossa. Shiningin synkistelyn jälkeen olikin aika suunnata päälavalle katsomaan hieman iloisempaa menoa, kun lavan otti haltuunsa ruotsalainen H.E.A.T. Yhtye soitti mallikkaasti melodista hard rockiaan ja sai yleisön varsin hyvin mukaansa. Aluksi hieman epäilin, onko päälava täysin oikea paikka tälle yhtyeelle, mutta hyvinhän se tuntui sinne menevän. Itselläni ei tällä hetkellä ole hyllyssä kuin yksi tämän yhtyeen levy, mutta tämä asia täytynee korjata ensitilassa, sen verran hyvältä heidän melodinen ja AOR-vaikutteinen musisointi kuulosti.

Poisonblack ei ole koskaan pystynyt levyillään herättämään allekirjoittaneessa minkäänlaisia tunteita, joten sen setti jäi tällä kertaa katsomatta ja valmistautuminen illan yhteen odotetuimmista vedoista alkoi. Seuraavana päälavan nimittäin valtasi legendaarinen W.A.S.P. Ennakkoon oli tullut pohdittua, minkälaisessa kunnossa Blackie Lawless on, menevätkö laulut nappiin vai eivät. Kun yhtyeen intronauha alkoi soida, oli yleisössä selkeästi havaittavissa, mitä yhtyettä suurin osa oli tullut katsomaan. Ja kyllähän W.A.S.P. tällä kertaa lunasti nuo odotukset, nimittäin yhtye oli todella pirteässä iskussa. Avauskappale ”On Your Knees” iski kansan todellakin polvilleen, ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Ja miksei olisi ollut, kyllähän W.A.S.P:in biisimateriaaliin mahtuu montakin klassikkoa, joita setissä pääsääntöisesti kuultiin. Soitto kulki yhtyeellä hyvin, ja Blackiekin tuntui olevan varsin hyvällä tuulella. ”L.o.v.e. Machine”, ”Wild Child”, ”Sleeping In The Fire” ja keikan päättänyt ”Blind In Texas” ajoivat todellakin asiansa ja yleisö oli tyytyväinen kuulemaansa. Setissä kuultiin myös loistavan ”Crimson Idol” -albumin kappaleita medleyn muodossa sekä vielä kappaleet ”The Idol” ja ”The Great Misconceptions Of Me”. Ainoastaan bändin suurin hitti ”I Wanna Be Somebody” kuulosti hieman laiskalta versiolta, mutta sekään ei festariväkeä tuntunut haittaavan.

Seuraavaksi olikin vuorossa telttalavan puolella kotimainen top gun -hevin sanansaattaja Brother Firetribe. Tämä yhtye olikin festivaalin kovin yllättäjä, nimittäin he vetivät sellaisen setin, ettei jäänyt mitään epäilystäkään näiden kinkereiden kovimmasta vedosta. Näin kovaa keikkaa en olekaan vähään aikaan todistanut ja voin sanoa, että tämänkin vuoden puolella on jo jokunen veto tullut nähtyä. Keikka alkoi kaksikolla ”One Single Breath” ja ”Runaways”, ja jo noiden aikana oli havaittavissa, että nyt on meno kohdallaan. ”I’m On Fire” -kappaleen aikana kuultiin niin vahvaa yleisön köörilaulua, ettei moista olekaan kuultu hetkeen. Kun tähän lisätään vielä erinomaiset ”Midnight Queen”, ”Heart Full Of Fire” ja keikan päättänyt ”I Am Rock”, ei voi kuin ihastella yhtyeen meininkiä. Yhtye nautti lavalla olosta ja koko täysi telttalavan alue oli muuttunut sananmukaisesti bileteltaksi. Tästä tuli todellakin hyvälle tuulelle, ja suosittelen käymään katsomassa yhtyeen livenä, mikäli sitä et ole nähnyt ja vaikka olisitkin, nyt on nimittäin bändi liekeissä.

Brother Firetriben jälkeen oli vuorossa festivaalin viimeinen esiintyjä Europe. Yhtye aloitti settinsä viimeisimmän albuminsa ”Bag Of Bones” materiaalilla. Ikävä kyllä kaksikko ”Riches To Rags” ja ”Firebox” eivät kuulostaneet oikein miltään tuon juuri äsken kuullun huikean Firetriben keikan jälkeen. Kolmantena kappaleena kuultiin vanhempaa materiaalia ”Superstitious”-kappaleen myötä, ja jo tässä vaiheessa oli selvää, ettei naapurimaan yhtye pysty mitenkään lyömään lauteilta kotimaan omaa ylpeyttä Brother Firetribeä. Europe ei kuitenkaan missään nimessä ollut huono, päinvastoin ihan hyvän keikan yhtye veti. Hyväntuulinen Joey Tempest jutusteli yleisön kanssa ja tuntui viihtyvän itsekin lauteilla. Mukavaa oli myös, että settiin mahtui ”Wings Of Tomorrow” -albumin aikaista, hieman ”hevimpää” materiaalia ”Scream Of Anger” ja ”Wasted Time” -kappaleiden muodossa. Europen kohdalla oli myös pienoisia teknisiä ongelmia, mutta niistäkin selvittiin nopeasti. Yhtye osoitti myös, että sen uudempikin materiaali on tutustumisen arvoista, jos se ei jo tuttua ole. Keikan loppupuolella kuultu ”Last Look At Eden” toimi erinomaisesti. Kuitenkin kovimmat yleisön villitsijät olivat tutut ja turvalliset ”Rock The Night” ja tietenkin ”The Final Countdown”, joka saikin lähestulkoon jokaisen paikalla olijan aivan viimeisimpiä nurkkia myöten hyppimään riemusta.

Yhteensä koko viikonlopun aikana festivaali keräsi yli 8 200 kävijää, mikä ylitti järjestäjien kävijätavoitteen. Tämä oli hieno uutinen siinäkin mielessä, että tänä päivänä konserttien kävijämäärät ovat todella surkeita. Tämä myös varmisti sen, että Eteläpuistossa rokataan myös ensi kesänä, mikä on hieno asia, koska paikka on todella viihtyisä. Kaiken kaikkiaan festivaaleista jäi kokonaisuudessaan hyvä maku ja hauskaa oli. Mikäli ensi vuonna mennään samalla hengellä, niin olen aivan varmasti mukana.

Raportti: Juha Attola
Valokuvat: Jan Carlsson